Esiintyjät: Ruusu-Talvikki Heikkilä, Cliodhna Scott, Ellen Herler, Eliel Lahesmaa, Samuel Eriksson. Kuva © Tuomas Tenkanen.
Konsertti Ritarihuoneella 25.2.2026 klo 18. Ossi Tanner, Samuel Eriksson (piano), Ruusu-Talvikki Heikkilä (sello), Cliodhina Scott (huilu), Ellen Herler (alttoviulu), Eliel Lahesmaa (klarinetti)
Kamarikesä on Helsingin vanhin kamarimusiikkifestivaali, joka toimii etenkin Ritarihuoneella sekä organisaatio, joka on aloittanut Suomessa uraauurtavan yksityisrahoituksella käynnistettävän Mesenaattitaiteilija-ohjelman. Ohjelmaan valitut viisi muusikkoa saavat kahden vuoden ’residenssin’ aikana konserttimahdollisuuksia ja taloudellista tukea. Hanketta on organisoimassa mukana muun muassa Kamarikesän hallituksen puheenjohtaja Heikki Lehtonen. Taustalla on tietenkin se ilmiö, jonka olen jo aiemmin maininnut, nimittäin kamarimusiikkilajin renessanssi Suomen musiikkielämässä. Aiempina vuosikymmeninä sitä pidettiin lähinnä asiantuntijoiden hienostuneena alana, ja saleja oli vaikea saada täyteen. Nyt kamarimusiikkifestivaaleja on vähän kaikkialla.
Soittajat valitaan kilpailun kautta. Siinä on tietysti mukana ajatus siitä, että kilpailu sopii nuorille ja että nimenomaan hyvin nuoria kannattaa jo alun pitäen kannustaa. Konsertti oli eräänlainen matineatyyppinen katselmus valituista nuorista soittajista; heidän äänensä annettiin myös kuulua Joonas Mikkilän, hankkeen toiminnanjohtajan haastatteluissa. Kävi ilmi että kaikkien urat ovat jo hyvässä vauhdissa, tulossa on esiintymisiä kiihtyvään tahtiin myös ulkomaiden festivaaleilla. Taustallahan on myös melkoisia vaikuttajia, kuten kapellimestari Hannu Lintu.
Soittajilta kysyttiin: ”Eikö tee kesällä mieli mennä mieluummin uimaan, syödä jätskiä, urheilla?” Kaikkea tätä nuoret lupasivat myös harjoittaa. Yksi sanoi, että kilpailu on ihan luontevaa, mutta se ei ole ainoa uratie, on muitakin vaihtoehtoja. Sitä paitsi kaikki eivät kehity samaan tahtiin, on myös hitaasti esiinpuhkeavia lahjakkuuksia, jotka eivät pääse esille niin dramaattisesti.
Puheenvuorossaan Lintu valaisi myös koko hankkeen alkuperää. Onko kyseessä vanhan mesenaattijärjestelmän paluu? Hän mainitsi ruhtinas Lichnowskyn ja kreivi Razumovskyn Beethovenin kohdalla, joiden myöntämä merkittävä eläke, 100 000 euroa vuodessa (nykyrahassa), sai Beethovenin pysymään Wienissä. Kamarimusiikin ilmaisukielessä olennaisia ovat finessit, siinä ei huudeta vaan kuiskataan. Linnun osuva huomio! Kamarimusiikissa rytmi luo järjestystä, ja melodia jatkuvuutta, hän vielä lisäsi.
Kun soitto pääsi alkuun oli sykähdyttävää kuulla, miten kunkin soittajan persoonallisuus tuli esiin jo heti muutamassa säkeessä. Siitä jo kuuli minkälaisesta karaktääristä ja muusikosta oli kyse. Tein muistiinpanoja kaikista mutta valitettavasti ohjelmalehtinen, jonne ne oli kirjoitettu, katosi salissa ja nyt kerron ulkomuistista (sainkin tosin lehtiseni juuri äsken takaisin skannattuna järjestäjien valppauden ansiosta!).
Erityisen ilahduttavaa ohjelmakirjassa oli kunkin nuoren esittelyssä, että huomioitiin heidän ensimmäiset opettajansa. Nehän ovat ratkaisevan tärkeitä, mutta usein poistuvat CV:stä heti kun on saavutettu tarpeeksi kuuluisuutta.
Sellisti Ruusu-Talvikki Heikkilän otteessa on välittömästi tietty vakavuus ja emotionaalinen kypsyys, jolla hän avasi Tšaikovskin Pezzo capriccioson opus 62. Tämä on jotain, jonka varaan voi rakentaa, mutta nyös nopeat kuvioinnit loppupuolella onnistuivat virheettä. Eli motoriikkaa on. Pianossa esiintyi jo aiemmin Kamarikesän tapahtumista tuttu Ossi Tanner, varmaotteinen ja stabiili muusikko, jonka ura on nopeassa kehityksessä ja joka oli nyt saapunut talviseen Helsinkiin jo miltei keväisestä Pariisista. Hänhän esiintyi juuri Turussa orkesterin solistina ja samoin viime syksynä kamarimuusikkona Hannu Linnun johtamassa Lahden Sibelius-festivaalissa yhtenä numeronaan pianokvintetto, säveltäjämestarin legendaarisen vaikea nuoruudenteos.
Cliodhna Scott esitti huilulla Godardin Suite de trois morceaux’sta valssin, jolla hän ilmensi ihastuttavaa ranskalaista keveyttä. Hän on Skotlannista, muttei oikein kyennyt vastaamaan kysymykseen, miten skottilaisuus ilmenee hänen muusikkoudessaan täällä. Hänellä on jo ollut runsaasti sooloesiintymisiä vaativissa yhteyksissä (muuten jokainen Skotlannissa vieraillut tietää, ettei erehdyksessäkään saa sanoa, että ollaan Englannissa!).
Ellen Herler sai esiin alttoviulun soinnin parhaimpia lämpimiä sävyjä Hindemithin mietteliäässä Meditation-teoksessa. Hypättiiin siis ranskalaisesta jeustä saksalaiseen filosofeeraukseen. Pianossa oli Samuel Eriksson, joka soittaa myös klarinettia, mutta jolle piano on kuitenkin ensisijainen soitin. Hän aloitti opintonsa Turussa Niklas Pokin johdolla, ja on nyt Sibelius-Akatemiassa Antti Hotilla ja Kirill Kozlovskilla. Hän soitti sittten kaksi soolonumeroa. Sibeliuksen melko harvoin esitetyn Nokturnon op. 24 nro 8, jonka hän muotoili varsin vaikuttavasti. Palmgrenin En Routen tempo oli huikean virtuoosinen, mutta niin on tarkoituskin!
Illan viimeinen solisti oli niinikään Turusta kotoisin oleva klarinetisti Eliel Lahesmaa; hän on aloittanut musiikkiopisto Arkipelagissa (uusi nimi allekrjoittaneelle) Timo Lahdella ja jatkanut sitten Turun konservatoriossa Outi Heiskaselle ja opiskelee nyt Christoffer Sundqvistilla Sibelius-Akatemiassa. Ehkä jotain tämän opettajan ilmeikkyydestä ja elekielestä oli jo tarttunut oppilaaseen. Hän on jo kansainvälisesssä menossa, ja on aloittanut äsken muun muassa Euroopan Unionin nuoriso-orkesterissa. Hänen tulkintansa Schumannin Phantasiestücken op. 73 Rasch-osasta oli oikea, kiihkeän reippaasti, vaan ei liian nopeasti. Hän ei tuntenut vielä ranskalaisen semiootikon Roland Barthesin esseetä Rasch, jossa tämä analysoi Schumannin musiikin olemusta. (Se on kyllä muistaakseni suomennettukin.)
– Eero Tarasti