Helsingin kaupunginorkesterin tämän kevään Sibelius-sarja päättyi uusklassistiseen kuudenteen sinfoniaan, joka oli saanut seurakseen Mendelssohnin Kesäyön unelma -alkusoiton ja Beethovenin herkän neljännen pianokonserton. Konserton solistina debytoi Dejan Lazi?. Teosten klassistisuus resonoi miellyttävästi yhteen, ja konserttikokonaisuus soi raikkaan keväisenä – sitä suuremmalla syyllä, että Töölönlahti jo vihersi niin somasti.
Jean Sibeliuksen kuudes sinfonia koetaan usein pienimuotoisena ja siskojaan kevyempänä, mutta John Storgårdsin raukeat, laululliset tempot, aktiivinen fraseeraus ja HKO:n keväisen kihisevä sointi osoittivat, ettei kyseessä ole vain intermezzo viidennen ja seitsemännen sinfonian välissä. Orkesteri päästi täysipainoisesti valloilleen sinfonian ajattoman viattomuuden ja sen kauneuden lähes kestämättömän puhtauden, jolle seitsemännen synteettinen universaalius on suoraa jatkoa.
Hitaan osan leijuvat taustalinjat venyivät kuin tuoksut. Scherzo ei vaihteeksi ollut kepeänvikkelä, vaan luonnonromanttisen runsas ja villin spontaani. Finaalin alussa oli juuri oikeanlaista kuulakasta neitseellisyyttä, ja pulppuileva kehityskaari kasvoi Storgårdsin johdolla oivalliseen hurmioon. Sinfonian staattiset kehittelytikutukset jäivät monin paikoin irrallisen tuntuisiksi, ja leikkaukset tuntuivat joskus valmistelemattomilta.
Nuoren pianistin Dejan Lazi?in ura on nyt nousukiidossa. Kroatialaisen ulkoinen esiintyminen oli makeansulavaa, mutta pianon yksinäinen lähtö oli rautaisen hillitty ja yksinkertainen. Lazi?in elegantti nöyryys tulkitsi kauniisti konserton ujoa, runollista lempeyttä: säteilevän taiturillisenakin se on perhosmaisen pienimuotoinen. Lazi?in kosketus oli kuivan helähtävä, ja hän markkeerasi kudoksessa risteilevät melodialinjat kantavasti, tosin huippukohdissa hieman nuijivasti. Kroatialainen taisi myös leijailevan pianissimopölyn, etenkin keskiosassa, jossa piano kellui valkoisessa avaruudessa äärimmäisen sisäisenä, orkesterin dramaattisten unisonorepliikkien ympäröimänä. Rondomuotoinen finaali pyrähti sitten vapautuneesti keveisiin piruetteihin. Orkesterin vuorosanat poimiutuivat notkeasti yhteen pianon linjojen kanssa. Finaalissa tempon rento viipyilevyys säilytti tunnelman riehakkuudessakin tyynenä ja kepeänä.
Konsertin alkajaisiksi kuultu Mendelssohnin Kesäyön unelma -alkusoitto kirmasi vivahteikkaasti. Sointikuva välittyi parvelle kompaktin intensiivisenä, ja vipeltävä keijupöly kontrastoitui selkeästi ateenalaisnuorison karnevaalimaiseen touhukkuuteen. Orkesterin sisäinen epäyhtenäisyys särähti korvaan illan aikana muutamia kertoja.