La. 3.9.2011
Richard Wagner: Nibelungin sormus, Jumalten tuho
Helsinki, Suomen Kansallisooppera
Musiikinjohto: Leif Segerstam
Ohjaus: Götz Friedrich
Sankari on kuollut. Hagenin kavalasti surmaama Siegfried makaa keskellä näyttämöä kuin tarjottimella yleisön pällisteltävänä. Mahtipontinen musiikki pauhaa pitkään ja painokkaasti. On aikaa mietiskellä monenlaisia asioita: Mitä tarkoittaa olla sankari? Keitä ovat nykypäivän sankarit? Tästäkö joukkomurhaajat ja terroristit haaveilevat: päästä hetkeksi kaikkien huomion keskipisteeseen? Liittyykö sankaruuteen elimellisesti väkivalta ja sankarin uhrikuolema? Voivatko pyöveli ja uhri olla sama henkilö? Ainakin René Girardilla olisi varmasti paljon kommentoitavaa näihin kysymyksiin.
Sankarin kohtaloon liittyy erottamattomasti toinen suuri aihepiiri: petos ja pettäminen. Jumalten tuhossa huipentuu koko Sormus-tetralogialle keskeinen petosten kierre, oopperan päähenkilöistä jokainen on sekä petturi että petetty. He ovat sitä vuorotellen ja välillä jopa samanaikaisesti toinen toisiaan haavoittaen. Libretossa vilisevät tilanteet ja lausahdukset, jotka voisivat olla suoraan psykoterapeutin opaskirjasta. Oopperan ihmissuhdesekoilut muistuttavat usein saippuasarjojen vastaavanlaisia kuvioita. Äärimmilleen venytetystä kestosta huolimatta Jumalten tuho on yksi Wagnerin viihteellisimmistä oopperoista, vaikkakin libreton huumoriksi tarkoitetut sutkaukset ovat kiusallisen väkinäisiä, kuten Wagnerilla muutenkin.
Matti Salmisen graniittiin hakattu Hagen on esityksen ehdoton tukipilari. Salminen otti tilan ja ajan haltuunsa sataprosenttisella läsnäololla, hän on pahuuden karismaattinen zen-mestari. Vahvaääninen Catherine Foster Brünnhildena osoitti kestävyyttä ja itsepintaisuutta, kun taas duunarifarkkuinen Jürgen Müller Siegfriedina kärsi hienoisesta käheydestä urakan varrella.
Jo edesmenneen Götz Friedrichin oivaltavan ohjauksen hurjimpia hetkiä on toisen näytöksen hääkohtaus, jossa nousukasmaisen pramea Gunther taluttaa juhlakansan keskelle raiskatun ja nöyryytetyn Brünnhilden harmaissa rääsyissään. Katastrofihäät tuovat mieleen Lars von Trierin tuoreen Melancholia-filmin, jonka maailmanlopun tunnelmat liittyvät läheisesti Jumalten tuhon aihepiiriin. Tärkeä poikkeus on se, että siinä missä Wagner jättää lopputuloksen hieman arvoituksellisesti auki, von Trier jysäyttää täystuhon päin katsojan naamataulua.
Musiikin laajat kaarrokset hengittivät Leif Segerstamin käsissä luonnollisen vaivattomasti. Näyttämötapahtumiin taidokkaasti niveltyvissä orkesterivälisoitoissa on jo iduillaan seuraavan vuosisadan taisteluelokuvien raskaan sarjan orkestraatiotyyli. Kansallisoopperan omat solistit suoriutuivat erinomaisesti. Sekä johdannon mystiset nornat, että kolmannen näytöksen silmän- ja korvanruokana hemaisevat reinintyttäret tarjosivat tervetullutta vaihtelua oopperan sankariäänille.
Toisen näytöksen mieskuoron testosteronipaukku jylisi korviahuumaavasti. Lilli Paasikivi teki vaikuttavan dramaattisen ilmestyksen Brünnhilden valkyyriasisarena. Tommi Hakalan ja Jenni Lättilän Gunther ja Gutrune -sisarukset edustivat porvarillista neuroottisuutta kirkassointisin äänin. Yleisö tuntui viihtyvän kuuden tunnin maratoni-istunnossa kaksine väliaikoineen. Esiintyjiä kiitettiin ansaitusti innostunein bravo-huudoin.