1.2.2009 klo 15
Sellosali, Espoo

Rainer Küchl, viulu
Altenberg-trio Wien
Salla Karakorpi, piano
Dalia Stasevska, alttoviulu

Joseph Haydn: Pianotriot ”Pastoraali” Hob. XV:21 ja ”Mustalaistrio” Hob. XV:25
Friedrich Cerha: Trio (2005)
Johannes Brahms: Pianokvartetto c-molli op. 60

Sellosalissa kuullun ”Vieraita Wienistä” -konsertin yhteydessä oli nähtävillä mielenkiintoinen, Joseph Haydnin elämän kiintopisteitä esittelevä näyttely. Kuvat eivät tosin olleet tavallisia valokuvia, vaan puupinnalle kauniisti nykyaikaisella tekniikalla kopioituja piirroksia, maalauksia ja karttoja. Kuviin liittyneet tekstit olivat vain englanniksi, mikä varmaan jossain määrin haittasi näyttelyn informatiivisuutta. Käsiohjelman varsinaisen teosesittelyn puutteen näyttely kuitenkin korvasi mainiosti.

Altenberg-trio Wienistä oli lavalla konsertin alkupuolen esittäen Haydnin ja Friedrich Cerhan triot.
Konsertin avanneessa Haydnin ”Pastoraali” -triossa Altenberg-trion sointi oli kaunista ja huoliteltua. Kauniit jousisoinnut, mistä kappale varmaan on lisänimensäkin saanut, saivat trion toimesta korvia hivelevän ilmeen. Jatkossa yhtyeen pianisti Claus-Christian Schuster soitti kimmeltäviä asteikkoja vaivattomasti viulisti Amiram Ganzin ja sellisti Alexander Gebertin hoitaessa värittämisen elävällä musisoinnillaan. Heti alusta pitäen kiinnittyi huomio Ganzin hienoon sointikvaliteettiin, joka perustui osaltaan myös hienoon Goffredo Cappan vuonna 1686 Milanossa rakentamaan soittimeen. Gebertin aivan yhtä laadukas musisointi jäi taidokkaasta toteutuksesta huolimatta sävyjen rikkaudessa vähemmäksi arvatenkin hänen käyttämänsä soittimen takia. Lienee syytä toivoa tälle monissa kilpailuissa jo menestyneelle sellistille käytettäväksi kelvollista laatusoitinta.

En ollut kuullut erääseen aikaan modernia flyygeliä klassisen ajan pianokamarimusiikissa. Olen nimittäin flyygelin edeltäjän, keveämpirakenteisen fortepianon vannoutunut kannattaja, koska tuon soittimen ansiosta varsinkin kamarimusiikissa sointitasapaino eri soitinten välillä on luontevasti saavutettavissa. Schuster joutuikin soittamaan Haydneissa pidätellen, vaikka teoksissa olisi ollut runsaasti varaa reilumpaan lataukseen.

Friedrich Cerhan (s. 1926-) säveltämä trio on omistettu Altenberg-triolle, joka antoikin tälle teokselle huomattavasti enemmän em. latausta kuin Haydneilleen. Teoksen ensiosan rakentui lähinnä tihentyvistä motorisista katkelmista ja keskipisteeksi muodostui toinen, Nachtstück -osa, missä pianon kellomaiset äänentoistot loivat suggestiivista tunnelmaa. Viimeinen osa, Intermezzo-Finale, antoi vaikutelman – nimensä mukaisesti – välisoitosta, mutta varsin viehättävästä sellaisesta. Jousitremolojen ja keinuvien rytmien vuorottelu vei teoksen kepeästi loppuunsa. Jälkimauksi jäi korkealla ammattitaidolla laadittu kappale ilman isompia maanjäristyksiä.

Altenberg-trion viimeinen numero oli Haydnin ”Mustalaistrio”, jonka yhtye esitti asiaankuuluvan vauhdikkaasti. Tosin hitaan osan viulun laulua kuunnellessa kävi mielessä ajatus, että joko Brahms on tyylillisesti yllättävän lähellä Haydnia tai sitten Ganz vain antoi palaa sydämensä kyllyydestä. Ehkä kuitenkin tällä kertaa jälkimmäinen. Mieleen tuli myös ajatus, että yhtyeen pianisti voisi ottaa sytykettä Ganzista ja heittää kultivoitu Haydn-kvaliteetti romukoppaan, edes joskus.

Väliajan jälkeen vaihtuivat Gebertiä lukuunottamatta soittajat ja lavalle tulivat Wienin filharmoonikkojen konserttimestari Rainer Küchl Stradivarinsa kera, pianisti Salla Karakorpi ja alttoviulisti Dalia Stasevska sekä Altenberg-trion sellisti Gebert. Johannes Brahmsin c-molli -pianokvartetto sai heidän esittämänään elävän ja viimeistellyn tulkinnan. Tilaisuus soittaa niinkin kokeneen ja etevän viulistin kuin Küchlin kanssa oli epäilemättä korvaamattoman arvokasta hänen nuorille kollegoilleen. Tämän kaltaista toimintaa on siksi aina hyvä mahdollisuuksien mukaan järjestää nuorille lahjakkuuksillemme. Tämänkertainen esitys oli kieltämättä varsin viuluvetoinen, vaikka nuoremmat loivat monia korkeatasoisia hetkiä Brahmsin melodioiden parissa. Varsinkin Gebertin avaus kolmannessa Andante-osassa oli täysipainoista ja nautittavaa.

Harvoin muuten näkee näin myötäelävää lehdenkääntäjää Altenberg-trion pianisti Claus-Christian Schusterin avustaessa Salla Karakorpea Brahmsissa. Yleensä kääntäjä joutuu skarppaamaan ja istumaan hengittämättä tuolin reunalla ettei putoa kyydistä juuri siinä pahassa paikassa…

Vuosi sitten perustettu Klasariklubi on lunastanut paikkansa Helsingin kulttuuriskenessä. Kerran kuukaudessa ravintola Bellyssä järjestettävä klubi on saanut mukavasti julkisuutta, ja esitykset vetävät väkeä. Tavoitteena on esittää klassista musiikkia perinteistä konserttitilaisuutta rennommassa ilmapiirissä. Klubilla voi ostaa virvokkeita, jutella ja liikuskella esityksen aikana.

Alkaneen vuoden ensimmäisenä klubi-iltana kuultiin kamariorkesteri Avantin! muusikoiden sekä klubin taiteellisen suunnittelijan Minna Pensolan esityksiä. Steve Reichin, Iannis Xenakiksen ja J.S. Bachin musiikkia sisältävän ohjelman oli suunnitellut Avantin taiteellinen johtaja Kari Kriikku. Ideana oli lyömä- ja jousisoitinmusiikin vuorottelu.

Amerikkalaisen Steve Reichin minimalistiset teokset Clapping Music ja Music for Pieces of Wood jakavat kantoja: joku miettii, mitä järkeä on kuunnella ”pelkkää” kättentaputusta tai kapuloiden pauketta, kun taas joku toinen kiinnittää huomiota teosten hienovaraisiin rytmisiin muutoksiin ja vangitsevaan transsimaiseen tunnelmaan. Joka tapauksessa Reichin varhaiset minimalistiset kokeilut sopivat hienosti Klasariklubille. Juuri tässä miljöössä voidaan taputtaa käsiä yhteen muutenkin kuin teosten väleillä.

Minna Pensola soitti osia Bachin sooloviulusonaatista suoraviivaisella otteella. Tuija Rantamäen sisäistynyt ja hiottu tulkinta Bachin soolosellosarjasta kirvoitti spontaanit suosionosoitukset. Mitä ilmeisimmin myös oluttuopin äärellä sielu voi kohota sfääreihin. Konsertin päätösnumerona kuultu Xenakiksen Okho djemberumpuineen herätti suloisesta Bach-unesta ja viritti jatkamaan iltaa.

Klasariklubin yhtenä tavoitteena on houkutella klassisen musiikin pariin niitäkin, jotka eivät yleensä käy taidemusiikin konserteissa. En tiedä, onko tässä onnistuttu, sillä aika paljon yleisön joukossa näytti olevan samaa porukkaa kuin Finlandia-talollakin: kulttuurin ystäviä keski-iästä ylöspäin sekä musiikin opiskelijoita, ammattilaisia ja harrastajia. Mutta ainakin klubi oli täynnä, joten ei tilanteessa varmaankaan mitään valittamista ole. Lavan edustan paikat vietiin hyvissä ajoin ennen keikan alkua.

Voidaan myös kysyä, vallitseeko klubilla tosiaan rennompi tunnelma kuin perinteisessä konsertissa. Klubivieraat nimittäin hiljentyivät kuin sanattomasta sopimuksesta heti, kun soitto alkoi. Myös ne, jotka olivat baarin puolella eivätkä tungoksen takia nähneet lavalle, nököttivät paikallaan kuunnellen kiltisti kuin kirkossa. Reilun tunnin mittaisen ohjelman loppupuolella tosin alkoi syntyä jo hiljaista puheensorinaa. Näin yleisö ilmeisesti haluaa Klasariklubinsa nauttia. Vai onko kyseessä joukkoefekti – koska kukaan ei uskalla puhua, ei kukaan puhu? Ei jutteleminen tietenkään mikään itsetarkoitus ole, eikä rennon ilmapiirin edellytys. Yleisö oli tullut paikalle ennen kaikkea kuuntelemaan musiikkia.

Välitöntä tunnelmaa luovat myös baarimiljöö, välispiikit ja tilanteen epämuodollisuus. Teoksista kerrottiin perusasioita yleisölle, mikä on hyvä asia. ”Tervetuloa sivistys!”, klubin nettisivuja lainaten. Juontojen sisällön suhteen ehkä vähemmän ja harkitumpaa olisi kuitenkin enemmän?

Kari Kriikun klarinettitaidetta ei valitettavasti kuultu, mutta hän kiipesi kyllä lavalle kisaamaan Pensolan kanssa siitä, kumpi tekee enemmän kyykkyhyppyjä. Aika hyvä kunto näillä muusikoilla, sanoisin.