Gustav Mahlerin viides sinfonia tekee pesäeroa Des Knaben Wunderhorn -kansanlaulukokoelmasta innoituksen saaneisiin neljään ensimmäiseen. Syiksi voi spekuloida dramaattisiakin muutoksia kapellimestarisäveltäjän elämässä.
Mahler oli nimitetty vuonna 1897 Wienin hovioopperan johtajaksi. Hän otti tehtävän tosissaan, puuttuen yksityiskohtaisesti tuotantojen sisäisiin ja ulkoisiin puitteisiin. Seuraavasta vuodesta lähtien Mahler hoiti myös filharmonikkojen kausikonserttien kapellimestaritehtävät, ja näin pikku hiljaa kumuloitu työtaakka osoittautui pian liialliseksi.
Verenvuotokohtauksista jo aiemmin kärsinyt Mahler johti alkuvuodesta 1901 samana päivänä Brucknerin viidennen sinfonian ja Mozartin tunnetusti pitkän Taikahuilun, ja sai seuraavana yönä vakavan sairaskohtauksen. Tämä episodi leikkauksineen ja toipumisjaksoineen pakotti uuteen, vähemmän rasittavaan työtahtiin, ja vähitellen Mahler alkoi keskittyä omiin sävellyksiinsä ja niiden johtamiseen. Seuraavan kesän hän sävelsi uudella huvilallaan Wörtherseen rannalla ja sai valmiiksi osan viidennestä sinfoniasta.
Keskeinen elämänmuutos oli myös parikymmentä vuotta nuoremman Alma Schindlerin (1879–1964) tapaaminen. Tästä tuli maaliskuussa 1902 hänen vaimonsa, tosin ei ennen kuin oli luvannut Mahlerille luopua taiteellisista ambitioistaan. Alexander Zemlinskin johdolla opiskelleen Schindlerin hienoja lauluja on levyttänyt muun muassa Lilli Paasikivi.
Peter Franklin huomauttaa, että viidennessä sinfoniassa Mahler on enemmän tai vähemmän luopunut aiemmin runsaasti viljelemistään ironisista tai naiiveista karakterisoinneista. Sinfonian retoriikka on subjektiivisempaa, ja tämä näyttäytyy uudenlaisena orkestraationa: polyfonia on tiheämpää ja sävyt sekoittuneempia toisiinsa, aiempien tarkoituksellisen räikeidenkin vastakkainasetteluiden sijaan.
John Storgårdsin johtama Helsingin kaupunginorkesteri oli parhaimmillaan toisen osan myrskyissä (”Mitä suurimmalla kiihkeydellä”) ja finaalin villissä päätöksessä, ja varsinkin jälkimmäisessä jouset sahasivat kuin viimeistä päivää. Ensiosassa briljeerasi Pasi Pirinen ylevine trumpettisooloineen, ja monet muutkin puhallinosuudet olivat iskevän tarkkoja.
Adagiettossa, jota säveltäjä joskus kutsui ”musiikilliseksi rakkauskirjeekseen” Almalle, kävi ilmi kaupunginorkesterin jousien hieno perussointi. Onkin sääli, että siitä paikka paikoin puuttui ”magiaa”, jonka avulla fraasit voisivat kurottaa vielä kauemmas arjen tuolle puolen. Lisää verevyyttä olisi kaivannut myös toisen osan sellosektion soolo ”klagend”. Scherzon hitaamman välijakson kuulisin mielellään viehkeämpänä, Mahlerille niin ominaisia glissandoja hieman enemmän esiin tuoden.
Jos hurjat jaksot olivatkin kohdallaan, vähemmän hektisissä taitteissa en aina hahmottanut melodialinjojen suuntia ja intentioita. Avausosan surumarssin rytmiikka oli hiukan jäsentymätöntä, teeman venytetystä kohotahdista alkaen.
Keikalla kaupunginorkesterissa oli entinen soolocornisti Timo Ronkainen, joka taannoin Amfionissa varoitteli yleisestä viritystason nousemisesta. Jotkin puhaltajien sooloista kinnasivat nyt harmillisesti ylöspäin – sektiolta toiselle siirtyneet melodiat eivät toisaalta pysyneet aina samassa viritystasossa.
On ilmeistä, että kaupunginorkesterin soittajat ovat korkeatasoisia sekä yksilöinä että sektioina; tästä ei konserttien mieleenpainuvuus jää kiinni. Satsaus aktiivisempaan läsnäoloon voisi nostaa elämyksen vielä korkeammalle tasolle.