Amfion pro musica classica

Arvio: Kuriositeetiksi jäävä sinfoninen sovitus

Kuva: Arto Tulima

Harvoinpa kuulee pianoresitaalissa Sibeliuksen sinfoniaa, mutta Espoon pianoviikoilla tämäkin on mahdollista. Henri Sigfidsson tarjosi avajaiskonsertin yleisölle äärimmäisen viimeistellyn tulkinnan pianisti-kapellimestari Karl Ekmanin sovittamasta Jean Sibeliuksen viidennestä sinfoniasta. Sovitus on vuodelta 1922 – viidennen sinfonian viimeinen versio oli julkaistu kolme vuotta aiemmin – eikä sitä ole sittemmin päivitetty. Vaikka pianoversio oli kiintoisa tuttavuus, ei silti voi kuin todeta alkuperäisen teoksen peittoavan sovituksen mennen tullen. Asiaa ei auttanut Tapiola-salin suuruus ja akustiikan kuivuus. Vaikka Sigfridssonin muototaju ja orkesterin eri sävyjen esiintuonti oli ensiluokkaista, jäi sinfonia kuriositeetiksi. Erityisesti ensimmäinen osa tuntui toisinaan päämäärättömältä haahuilulta puhtaasti sovituksellisista syistä. Toisessa osassa Sigfridssonin taito kuunnella eri tasoilla eteneviä melodialinjoja oli huomattavan taidokasta. Kolmannen osan vaskien terssiaihe ei valitettavasti pianoversiossa heti noussut lentoon, mutta onneksi tämä onnistui myöhemmin volyymin ja  äänimassan lisääntyessä.

Sibeliuksen kumppaneina kuultiin Johann Sebastian Bachin g-molli-toccata ja Robert Schumannin Karnevaali. Sigfridssonin pianismissa korvaani miellytti eniten ajankäyttö ja luontainen rytmintaju.  Niin Toccatan alun resitatiivinomaiset, vapaat jaksot kuin myöhempi tarkkaa pulssia vaativa tekstuuri hengittivät luontevasti. Sigfridssonin äänentuotto on kuitenkin melko suoraviivaista, mikä rajoittaa sävymaailmaa jossain määrin. Vaikka Bach sujui suvereenisti, se ei tällä kertaa minua koskettanut.

Schumannin Karnevaalin parissa koettiin konsertin hienoimmat hetket. Tämän nuoruusteoksen 22 pientä kappaletta muodostavat monimutkaisen kokonaisuuden, jonka Sigfridsson nivoi taidolla yhteen. Erityisesti Chiarinassa ja Chopinissa hän sai pianon laulamaan sielua hivelevällä tavalla. Pierrotin vastakohtaisuudet hyppäsivät silmille hieman liian rajuina ja Paganini meni tekniikkaharjoituksen puolelle, mutta kokonaisuutena Karnevaali oli hieno esitys. Lopun Davidsbündlereiden marssissa filistealaisia (eli poroporvareita) vastaan oli  euforiaa, joka välittyi yleisön perukoille saakka. Tämä olisi varmasti miellyttänyt nuorta Schumanniakin taiteilijakavereineen. Encorena kuultiin Sibeliuksen oma virtuoottinen pianosovitus Finlandiasta.

About con anima

Kirjoittaja on pianisti ja pianonsoiton opettaja.

Vastaa

Post Navigation