Amfion pro musica classica

Arvio: Faust on Grand Opéran voimannäyttö Kansallisoopperalta

Arutjun Kotchinian. Kuva: Stefan Bremer

Pariisin lyyrisessä teatterissa vuonna 1859 (Théâtre Lyrique) kantaesitetty Faust nosti säveltäjänsä Charles Gounod’n (1818–1893) kertaheitolla maineeseen ja päivän puheenaiheeksi. Suosion saattelemana Gounod muokkasi teostaan Grand Opéraan sopivaksi, korvasi alkuperäiset puhutut vuorosanat resitatiivilla ja tiivisti teoksestaan ehjän, loisteliaan suurteoksen. Näin Gounod nousi Faustillaan 1860-luvulla ranskankielisen oopperan suurimpien nimien joukkoon.

Saksalaisille Gounod’n Faust oli pitkään pikemminkin Margareta; se ei keskity Goethen alkuperäisteoksen tapaan ihmisen olemassaolon arvoituksiin, ei faustiseen pyrkimykseen saavuttaa ihmiselle mahdoton äärettömyys. Se alkaa kuin romanttinen komedia – ehkäpä alkuperäisen esityspaikkansa vuoksi – ja päättyy hyvän ja pahan taisteluun, draamaan, jossa puhdassydäminen Margareta pelastuu korkeimman päätöksellä. Gounod oli paitsi ranskalainen, myös hartaan uskonnollinen ihminen.

Gounod’n tunnelmaltaan kaksijakoinen draama-komedia (tai ehkä pikemminkin komedia-draama) asettaa tekijöilleen haasteita, ja uuden produktion ensi-ilta on aina jännittävä kokemus. Toisin kuin vaikkapa juuri ohjelmistosta poistuneesta osto-Rusalkasta, Kansallisoopperan Faustista onneksi paistaa tekijöidensä usko ja into produktioon. Se onnistuu olemaan yhtä aikaa sekä uskollinen alkuperäisteokselle, että kiinnostava suomalaisyleisölle, ja sille uskaltaa povata menestystä.

Ohjaaja Jussi Tapola, lavastaja Mark Väisänen ja puvustaja Timo Alhanen ovat keitelleet kokoon tavallaan aika hämmentävän sopan: 1800-luvun romanttinen pukudraama on sijoitettu Petäjäveden vanhaan hirsikirkkoon. Lopputulos on varsinkin oopperan ensimmäisellä, kepeämmällä puoliskolla kesäteatterimainen: 1700-luvun lopun puvustus lievästi itämaisine mauseineen istuisi vielä Turun linnaan, mutta että hirsitupaan? Toiseksi näyttämöllä on turhan paljon sählinkiä ja liikettä, eikä ilmaisu tunnu kokonaisuudessaan kovin tehokkaalta.

Ratkaisu tuntuu kuitenkin sitä luontevammalta, mitä pidemmälle ensimmäinen puolisko etenee. Ennen kaikkea syynä ovat loistavat solistit ja kapellimestari Kari Tikan intohimoiseen romanttiseen ilmaisuun piiskaamaa orkesteri ja kuoro. Ensimmäisessä ensi-iltamiehityksessä tärkeimmät roolit ovat menneet vierailijoille, joista kaikki tekevät ensivierailunsa Kansallisoopperaan. Pääparina on kaksi suhteellisen nuorta laulajaa, joista kumpikin ihastuttaa niin näyttämöllisesti kuin laulullisesti. Tsekkiläinen Pavel ?ernoch ei ehkä ihan vakuuta vanhana Faustina, mutta nuorena sankarina hänessä on sitäkin enemmän loistoa. Albanialaissyntyinen Ermonela Jaho on suuri näyttämöpersoona, niin voimallisesti ja uskottavasti hän elää Margaretan nuoren ihastumisen, jätetyksi tulemisen, lapsen traagisen kuoleman ja lopullisen hengellisen pelastumisen. Sekä ?ernoch että Jaho ovat lisäksi laulajia, jotka kykenevät pehmeimpään ja kauneimpaan pianissimoon äänen silti kantaessa takariveille. Kumpikin myös omaavat äänen, jossa on lupausta dramaattisesta voimasta – Jahosta en tällä kuulemalla uskalla sanoa enempää, mutta ?ernoch ainakin leiskautti pari kertaa melkoisella voimalla.

Dramaattisen illan itseoikeutettu koomikko oli basso armenialaissyntyinen Arutjun Kotchinian, jonka Mefistofeles-paholainen oli sopivan karismaattinen ja fuskaavan kaikkivoipa. Kotchinian joutui ensi-illassa paikoin prässäämään lievästi takaista ja tummaa ääntään, mutta toisaalta hän oli kielellisesti ja laulullisesti muuten miellyttävän vivahteikas ja hurmaava. Sitä oli myös Michael Kraus, joka teki Margaretan veljen Valentinin roolin kokeneen teatterimiehen huolellisella viimeistelyllä.

Laulajakaartin täydensivät suomalaissolistit Anna-Lisa Jakobsson (Martha), Riikka Rantanen (Siebel) ja Jussi Merikanto (Wagner). Ensin mainitut ovat Kansallisoopperan omaa solistikuntaa, ja täyttivät paikkansa hienosti; erityisesti täytyy mainita Riikka Rantasen vakuuttavan poikamainen suoritus Margaretan pyyteettömänä teinirakastajana. Jussi Merikanto on puolestaan jo selvästi valmis suurelle näyttämölle ja tekee nyt läpimurtokauttaan Kansallisoopperassa peräti seitsemällä roolillaan.

Ja kuinka kävikään sen Petäjäveden vanhan hirsikirkon kanssa? Gounod muokkasi oopperaansa moneen kertaan ja sitä esitetään hieman erilaisina versiona. Kansallisoopperassa nyt esitetty versio on monella tapaa hyvin tyydyttävä: Ohjaaja Jussi Tapola vaimensi ainakin minusta kaiken kritiikin Faustin täydellisen ehjällä, jopa hurmoksellisella toisella puoliskolla. Kepeän komediallisesta otteesta kasvoikin Margaretan pelastumisesta kertova oratorio, jolle kirkkoympäristö loi jyhkeät, suuren spektaakkelioopperan puitteet. Tulkinta on täydellisesti linjassa Gounod’n musiikin kanssa, jonka hienosta tulkinnasta on erityisesti kiitettävä niin tyylin kuin hengen tavoittanutta kapellimestari Kari Tikkaa.

Faust on täynnänsä kauniita melodioita ja suuria, vaikuttavia kuorokohtauksia, ja uusi produktio on Kansallisoopperalta todellinen voimannäyttö ranskalaisen Grand Opéran vaativassa lajissa. Kuorolla on teoksessa hyvin näkyvä ja kuuluva rooli, se ei tyydy kommentoimaan vaan osallistuu draamaan monin tavoin. Kansallisoopperan kuoron koostuu hienoista laulajista, jotka pääsevät Gounod’n teoksessa todella laulamaan sydämensä pohjasta. Yhtä hienoon suoritukseen ylsi ensi-illassa orkesteri, erityismainintana hienosti soineet luonnontorvet, joiden taitajia orkesterista onneksemme löytyy. Onnittelut historiallisesti tärkeän, musiikillisesti täysipainoisen oopperan komeasta produktiosta!

PS. Tätä arviota viimeistellessäni huomaan, että Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus on astunut nettiajan hermolle ja julkaissut Faustin arvion vain pari tuntia ensi-illan päättymisen jälkeen. Hannu-Ilari Lampilan näkemys heti tuoreeltaan löytyy siis täältä.

Vastaa

Post Navigation