Amfion pro musica classica

Author Archives: Juho Laitinen

Arvio: Tüür, Sostakovits, Brahms

Kantaesitysten kohdalla on ymmärrettävää, jos käsiohjelman tekstit on täytynyt kirjoittaa ennen teoksen valmistumista, ja musiikin sisältö ja sen kuvaus poikkeavat jossain määrin toisistaan. Sinfonia Lahden konsertin avausnumeron, Erkki-Sven Tüürin vuonna 1994 säveltämän Action–Passion–Illusionin kohdalla tästä ei voinut olla kysymys. Tekstit kirjoittaneen Pekka Miettisen mukaan Tüürin musiikki on erittäin persoonallista, mikä ei kuullusta kappaleesta kyllä välittynyt – pitäisin teoksen neoklassismiin ja minimalismiin viittaavaa sävelkieltä pikemminkin varsin kuluneena.

Musiikista selkeästi kirjoittaminen on haastavaa. Mitä mahtaa tarkoittaa se, että säveltäjä ”ottaa musiikissaan etäisyyttä postmoderniin ironiaan eikä myöskään haikaile nostalgisesti menneiden aikakausien sävelkielen perään”? Mysteeriksi jäi myös, miten Tüürin musiikin ytimessä voi kuulla sekä nykyihmisen perusahdistusta että Viron 1990-luvun nousukauden optimismia.

Orkesterin soolosellisti Ilkka Pälli soitti Dmitri Sostakovitsin toisen konserton herrasmiesmäisesti; jousenkäsittely oli sulavaa ja ääni kaunis. Omalaatuinen konsertto vaikutti silti tällä kuulemalla pitkältä, sillä esitys ei jättänyt solistin tai orkesterin osalta täysin sisäistynyttä vaikutelmaa. Teoksen sävellyksellinen materiaali on niin konsentroitunutta, että pitempien linjojen luomiseksi jokaista ääntä pitäisi ehkä houkutella ulos intensiivisemmin.

Johannes Brahmsin Serenadi nro 2 soi Sibeliustalossa ja Vytautas Lukociusin johtamana turhan bassovoittoisesti. Kun orkestroinnissa ei ole käytetty viuluja lainkaan, olisi diskanttipuolta hoitaneen alttoviulusektion kenties pitänyt olla isompi suhteessa suureen sello- ja bassoryhmään. Sointi oli ajoittain turhan karkea, varsinkin Adagio non troppo -osassa.

Konsertin alkupuolen istuin parvella isokokoisen miehen vieressä, joka oli suihkutellut reippaalla kädellä kölninvettä ylleen. Väliajalla siirryin raikkaamman ilman toivossa permannolle, vain päätyäkseni yhtä tuoksuvan vanhemman rouvashenkilön viereen. Hyvät parfyymin ystävät! Konserteissa käy varmasti myös itseäni allergisempia, joten laittautumisessa kannattaa pitää mielessä maksiimi ”less is more.”

Sostakovitsin toinen konsertti kuultiin myös Kymi Sinfoniettan konsertissa 6.3. Lue arvio täältä.

Ajankohtainen taiteilija: Otto Tolonen

Kerro, Otto, mitä soitat Sellosalissa?

Konserttini ohjelma on elänyt hiukan enkä ole lyönyt sitä aivan lopullisesti lukkoon vieläkään. Alun perin suunnittelin virtuoosisia sävellyksiä, mutta päätinkin sitten viedä ohjelmaa hillitympään ja tummasävyisempään suuntaan. Tärkeimpänä haluan mainita Adam Világin teoksen kantaesityksen. Tilasin kappaleen vuonna 2007 ja sain nuotit nyt vuodenvaihteen tienoilla.

Világin kappaleen nimi Threatened assassin viittaa belgialaisen surrealistimaalari René Magritten tauluun, jonka ranskankielinen nimi on L’Assassin Menace. Adamin kertoman mukaan sävellyksellä ei ole ohjelmallista sisältöä eikä se sinänsä kuvita maalausta, mutta Magritte on toiminut inspiraation lähteenä. En ole vielä ehtinyt perehtyä tähän noin seitsemän minuutin pituiseen kappaleeseen syvällisemmin, mutta sävellystyyli vaikuttaa perinteiseltä. Tähän olen oikein tyytyväinen: usein kitaralle kirjoitetut kappaleet ovat täynnä efektejä, jotka tietysti joissain tapauksissa toimivat hyvin, mutta välillä vaikuttavat kikkailulta. Nyt olen iloinen siitä, että Világin sävellyksessä on etupäässä tavallisia ääniä! Kitarahan on hyvin suosittu instrumentti nykymusiikissa, mikä johtunee sen suomista mahdollisuuksista tutkia erilaisia äänimaailmoja. Repertuaaria ei myöskään ole liialti vaikkapa pianisteihin verrattuna, ja nykysoittajat ovat olleet aktiivisia tilaamaan uusia teoksia.

Mitä muuta soitat Világin lisäksi?

Aloitan J.S. Bachin fuugalla ja lopetan John Dowlandin fantasiaan, eli konsertin ääripäissä soitan vanhempaa musiikkia. Sitten seuraa toinen Schubertin aikalaisen Mauro Giulianin kuudesta Rossinianasta. Italialainen Giuliani opiskeli alun perin selloa, muutti Wieniin 1800-luvun alussa ja oli muun muassa mukana soittamassa Beethovenin 7. sinfonian kantaesityksessä! Rossinianat ovat fantasioita Giacchino Rossinin oopperoiden teemoista, ja tämä kappale edustaa konsertin ohjelmassa perinteistä kitaravirtuositeettiä. Giuliani oli ikään kuin kitaran Paganini ja aikansa kuuluisimpia kitaristeja espanjalaisen Fernando Sorin ohella. Kitaristit olivat musiikillisesti varsin eri linjoilla: siinä missä Sor vastusti tyhjänpäiväistä tiluttelua, Giuliani taas sävelsi elämäniloista muttei tietenkään pinnallista musiikkia. Hyväntuulista kyllä!

Kitaroissakin on varmasti eroja. Kerro hiukan soittimestasi.

Soitin pitkään englantilaisen Brian Cohenin rakentamalla kitaralla. Cohenin soittimet edustavat perinteistä tyyliä ja ovat hyvin suosittuja Suomessa siitä syystä, että Timo Korhonenkin soittaa sellaisella. Kitara on sävykäs mutta hiukan hiljainen. Osittain tästä syystä hankin vuonna 2003 italialaisen, muhkeaäänisemmän soittimen. Tässä kitarassa on seetripuinen kansi, kun Cohenissa se osa on kuusta; seetri tuntuu antavan isomman äänen. Kuitenkin, ehkäpä itselleni sopimattomien mittasuhteiden takia, en aluksi tykännyt italialaisesta soittimesta lainkaan ja jatkoin Cohenilla monta vuotta.

Tässä välissä ostin erinomaisen, nuoren suomalaisen rakentajan Keijo Korelinin soittimen, jota käytin paljon noin vuosi sitten. Nyt soitin on telakalla, sillä Korelin vaihtoi siihen hiljattain kannen. Nyt kitaran sointi on vasta aukeamassa, eikä sillä voi käytännössä soittaa vielä.

Palasin siis viime syksynä italialaiseen kitaraani. Nyt olen saamassa vielä yhden uuden soittimen: voitettuani Andrés Segovia-kilpailun sain rahapalkinnon lisäksi mahdollisuuden tilata uuden soittimen espanjalaiselta tekijältä. Olen ennenkin saanut kilpailuista kitaroita, mutta useimmiten soitin on jo valmis eikä välttämättä sovi juuri itselle. Tässä tapauksessa saan lähettää omat mensuurini ja muutenkin vaikuttaa soittimen mittasuhteisiin. Haluamani kielen pituus on 65 cm, sillä jos se on puolikin senttiä pitempi, tulee ongelmia vasemman käden kanssa.

Olet ottanut aktiivisesti osaa kilpailuihin maailmalla. Mikä saa lähtemään mukaan niihin?

Vuodesta 2000 olen parhaimmillaan (tai pahimmillaan) kilpaillut neljästä viiteen kertaa vuodessa. Joskus minulta kysytään, mikä kilpailuissa viehättää. Toisaalta – miksen lähtisi? Kilpailut ovat hyviä esiintymisfoorumeita, joita voi käyttää hyväkseen, ja minulla on ollut onni menestyä niissä. Se, että päättää käydä kilpailuissa, on eräs opiskeluvaiheeseen kuuluvista asioista. Omalla kohdallani tämä vaihe alkaa olla lopuillaan ja kilpaileminen saa jäädä, ovathan ne myöskin rasittavia. Viime vuoden lopulla olin kolmessa suuressa kilpailussa –  elokuussa, marraskuussa ja joulukuussa – ja nyt tuntuu, että tuli tehtyä ehkä liikaakin. Toisaalta olen saanut menestymisen myötä esiintymisiä, ja taloudellistakin hyötyä tietysti.

Onko sinulla muita konsertteja Suomessa lähiaikoina?

Pari päivää Sellosalin jälkeen soitan Porissa Palmgren-salissa. Suunnitteilla on pari kolme konserttia Lapissa huhtikuussa. Sitten tulossa on useita esiintymisiä Espanjassa: kilpailuvoiton ansiosta soitan resitaalit ainakin Sevillassa, Granadassa, Malagassa ja Madridissa.

Kiitos, Otto! Onnea konserttiin ja tuleviin koitoksiin.

Kiitos, kiitos.

Arvio: Suurta Sostakovitsia

kuva: Arto TulimaKouvolalainen yleisö otti keskittyneesti vastaan Kymi Sinfoniettan konsertin ohjelmanumerot ja palkitsi esiintyjät innostunein aplodein. Turha muodollisuus oli tiessään: tunnustusta raikkaasta suhtautumisesta konsertti-instituutioon voi antaa myös orkesterin kausiohjelman teksteille, joiden lomassa tarjotaan ”ohjeita ensikertalaisille” pukeutumiseen, aplodeeraamiseen ja istumapaikan valintaan. Kaapuun ja kaulahuiviin sonnustautunut, reippaasti liikehtivä kapellimestari Andres Mustonen elävöitti hänkin tunnelmaa.

Varsinainen tärppi tässä konsertissa oli sellosolisti Natalia Gutman, joka esitti suhteellisen harvoin kuullun Dmitri Sostakovitsin toisen konserton vuodelta 1966. Vähäiseen suosioon esittäjien keskuudessa vaikuttaa varmasti solistin poikkeuksellinen rooli teoksessa: Sostakovitsin ensimmäisessä konsertossakin esiintyvien nopeiden juoksutusten sijaan virtuoosisuus keskittyy emotionaaliseen pitkäjännitteisyyteen sekä hankaliin pariääniin ja hyppyihin soittimen eri rekistereiden välillä.

Gutmanin omintakeinen soittoasento voi ensi katsomalta vaikuttaa fysioterapeutin painajaiselta, mutta ilmentää kyllä lähempää tarkasteltuna perinteisiä jousisoitintekniikan hyveitä: ekonomisia liikeratoja ja koko käden lihasten yhtenäistä käyttöä voiman siirtämiseen kielille. Mikä tietysti tärkeintä, soitto kuulostaa vielä 67-vuotiaanakin upealta! Jousen ja kielen kontakti on kauttaaltaan optimaalinen ja jousen nopeus, kieliin kohdistuva paine ja paikka tallan ja otelaudan välissä aina harkitusti kohdallaan. Gutman ottaa vahvalla otteellaan mahdollisesti Ruggierin verstaan tekemästä sellostaan valtavan resonanssin. Sostakovitsissa hän korosti ensiosan lakonisuutta ja ehkä pääsikin parhaaseen vauhtiin vasta allegrettossa, joka sai hyvinkin vauhdikkaan tulkinnan vähäeleisestä lavaliikehdinnästä huolimatta. Maneerittomuus olikin leimallista Gutmanin esiintymiselle, josta välittyi syvällinen suhde käsillä olevaan teokseen. Solisti palkitsi sinnikkäät suosionosoitukset sarabandella Bachin kolmannesta sarjasta soolosellolle.

Kymi Sinfonietta säesti mallikkaasti, mitä nyt puhaltajat olisivat voineet tulla sooloihinsa reippaammin sisään. Orkesterin omissa numeroissa suorittaminen oli epätasaisempaa, eikä kapellimestari Mustonen tuntunut pystyvän pitämään tulkintaa hyppysissään. Joseph Haydnin pikku alkusoitto oopperasta Kuun maailma oli kyllä iloluontoinen, mutta Felix Mendelssohnin näyttämömusiikista Shakespearen Kesäyön unelmaan poimitut osat paljastivat kokoonpanon heikkoudet. Intonaation ja rytminkäsittelyn ongelmia suurempina pidin jatkuvaa balanssin epäsuhtaa – sitä, ettei orkesterisatsi useinkaan tuntunut soivan hyvin, eriytyneesti ja kirkkaasti.

On kuitenkin selvää, että Kotkassa ja Kouvolassa tehdään tärkeää työtä klassisen musiikin parissa, ja toivoisi, että huolellisella harjoittamisella tasoa saataisiin nostettua korkeammalle.

(Päivitys: Sostakovitsin toinen sellokonsertto kuultiin myös Sinfonia Lahden konsertissa 12.3. Lue arvio täältä.)

Uusi viulukoulu Savonlinnaan

Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt tämän vuoden suurimman yksittäisen apurahan, 240 000 euroa, Elina Vähälälle ja Janne Malmivaaralle viulukoulun perustamiseen ja toimintaan Savonlinnassa. Viuluakatemiaksi nimetyn koulun tavoitteena on tukea lahjakkaiden suomalaisten nuorten viulistien koulutusta ja tarjota korkeatasoista, kurssimuotoista opetusta täydentämällä musiikkiopistojen ja konservatorioiden toimintaa. Viulukoulu aloittaa syksyllä 2009 yhteistyössä Savonlinnan musiikkiakatemian kanssa. Opetuksesta vastaa Vähälän ja Malmivaaran lisäksi Ana Chumachenco.

Viisivuotiseen projektiin valitaan huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa Savonlinnassa ja Helsingissä pidettävissä koesoitoissa yhteensä tusinan verran 9–18 -vuotiasta viulistia. Heille pidetään kolmasti vuodessa neljän päivän viululeiri ja kesäisin viikon mittainen kurssi, joilla opiskelijat saavat päivittäin opetusta kaikilta kolmelta pedagogilta. Ensimmäinen kurssi pidetään tämän vuoden loka-marraskuun vaihteessa.

Hankkeen taustalla on Kuhmon viulukoulu, joka toimi vuosina 1987–1992, ja jossa sekä Vähälä että Malmivaara opiskelivat. Sen primus motor oli Kuhmon kamarimusiikin perustaja Seppo Kimanen, jonka aloitteesta ikään kuin viulukoulun jatkeeksi perustettiin myös kamariorkesteri Virtuosi di Kuhmo. Kuhmossa opettivat kansainvälisen huipputason viulistit Zinaida Gilels, Ilja Grubert ja Pavel Vernikov. ”Heidän kanssaan sai mahdollisuuden hypätä seuraavalle tasolle ja omaksua entistä vaikeampia kappaleita nopeammassa tahdissa kuin aiemmin,” Elina Vähälä kertoo. ”Opiskellessa teki harppauksia kuin Vekkulan portaissa: uudet tekniset taidot antoivat mahdollisuuden tehdä uusia musiikillisia ratkaisuja, ja rohkeammat tulkinnalliset ideat saivat harjoittelemaan tekniikkaa.” Janne Malmivaaran mukaan Kuhmon opettajat eivät kuitenkaan tukahduttaneet vaativuudellaan, vaan ”siellä työskenneltiin hyvässä hengessä. Oppilaat ystävystyivät metsän siimeksessä keskenään ja tapahtui positiivista vertailua: jos joku oli oppinut vaikka tietyn jousilajin, itsekin teki mieli mennä sitä harjoittelemaan.” Vähälä jatkaa: ”Opettajat myös valitsivat repertuaarin hyvin, eivätkä samaa kappaletta soittaneet muut juuri sillä hetkellä.”

Myös Savonlinnassa halutaan lahjakkuudet kontaktiin keskenään. ”Eri opettajilta saa eri näkökulmia. Kun pohtii, mikä ratkaisu sopii itselle, oppii itsenäistä ajattelua”, Vähälä kertoo. Oppilaita uuteen kouluun valittaessa ikähaarukka on haluttu pitää laveana. ”Kypsyyttä tärkeämpää on soveltuvuus kurssille, eli riittävän soittotaidon lisäksi pitää olla halu ja valmius kovaan työntekoon, sillä sitä soitonopiskelussa vaaditaan”, Malmivaara muotoilee. Aluksi pidetään yksityistunteja, jotta oppilaat ja opettajat voisivat rauhassa tutustua toisiinsa. Myöhemmin toimintaan voidaan liittää myös kamarimusiikkia ja kenties muutakin soittoa tukevaa opiskelua, jos rahoitus saadaan jatkumaan. Tarkoitus on, että oppilaan oma opettaja on yhteistyössä viulukoulun kanssa. Elina Vähälä kertoo: ”Kuhmon aikoina omalla opettajallani Lahdesta oli useita oppilaita koulussa. Hän oli aina mukana kursseilla seuraamassa – näin uudet opit kantoivat vuoden ympäri.”

Vähälän ja Malmivaaran mielestä Kulttuurirahaston myöntämä apuraha on myös kommentti Sibelius-Akatemiassa ja ammattikorkeakouluissa käynnissä olevaa ydinosaamisen alasajoa ja jatkuvaa ”uudistamista” kohtaan. ”Edelleenkin tärkeintä on mestari-kisälli -suhde”, sanoo Janne Malmivaara, joka toimii Sibelius-Akatemiassa viulunsoiton lehtorina. Vähälä jatkaa: ”Opiskelijoiden asenne on heikentynyt, eikä opiskelu joidenkin mielestä saisi olla rasittavaa.” Malmivaaran mielestä pedagogit toimivat vastuuttomasti, jos paapovat ammattiopiskelijoita. ”Työnhakutilanteet ovat kuitenkin armottomia! Viulunsoitto ei saa olla yksi aine muiden joukossa. Olen kuitenkin huomannut, etteivät motivoituneimmat kärsi lukujärjestyksen tiiviydestä. Aikaa on, jos sen käyttää oikein.”

Opiskelu Sibelius-Akatemiassa on muuttunut omista ajoista huonompaan suuntaan. Vähälä kertoo: ”Silloin sanottiin, että soittakaa niin paljon kuin jaksatte ja tehkää tukiaineita siinä sivussa. Opiskelu tietysti myös kesti kauemmin. Nyt on rahoituksen varmistamiseksi jatkuva ukaasi päällä, että ellet tee tukiaineita tietyssä aikataulussa, et saa instrumenttiopetusta. Tämä on kuitenkin se ikä, kun pitäisi laajentaa repertuaaria aktiivisesti ja ehkä jopa käydä kilpailuissa nähdäkseen, mitä muut osaavat ja missä kohtaa itse on menossa. Jos maisteriohjelman putki ei anna riittävästi aikaa soittimen opiskeluun, täytyy osa työstä tehdä jo ennakkoon.” ”Viulukoulullamme on nyt hyvä mahdollisuus tukea musiikkiopistojen ja konservatorioiden perustyötä ja johdattaa lahjakkaita nuoria eteenpäin kohti ammattilaisuutta”, sanovat Vähälä ja Malmivaara.

Viuluakatemian yhteystiedot löytyvät täältä.

Plácido Domingolle miljoona dollaria (lisää)

Epäilemättä merkittävän karriäärin laulajana, oopperanjohtajana, humanitäärinä ja nuorten taiteilijoiden tukena tehnyt Plácido Domingo on voittanut ensimmäisen Birgit Nilsson -palkinnon. Nilsson, joka lauloi yhdessä Domingon kanssa jo vuonna 1969, valitsi palkinnon saajan itse ennen kuolemaansa 2005. Tulisiko summa silti jollekin toiselle taholle suurempaan tarpeeseen?

Ruotsalainen Birgit Nilsson (1918–2005) oli valovoimaisimpia dramaattisia sopraanoja. Hänen perustamansa maailman suurimman klassisen musiikin palkinnon sääntöjen mukaan se jaetaan huippuluokan laulajalle tai kapellimestarille. Myös oopperaproduktio tulee kyseeseen, kunhan näyttämötoteutus on säveltäjän hengen mukainen. Herää kysymys, miten Mozartia aiotaan konsultoida asiassa.