Tällä hetkellä Kansallisoopperassa La Rondinen pääroolissa laulava sopraano Sirkka Lampimäki teki hyvän valinnan ottaessaan Mozartin Ryöstön seraljista tohtorintyöhönsä kuuluvan oopperaproduktion Blondit Berliinissä lähtöteokseksi. Hyväntuulinen turkkilaispamaus taipuu kivasti hilpeäksi ja kepeän feministiseksikin modernisaatioksi. Ryöstön seraljista yläs alas kipittävät sopraanoaariat vastaavat tosiaan produktion alaotsikkoa ”The Ultimate Coloratura Quest”, ja Lampimäen keveästi tykittävä sopraano on omiaan iloluontoiseen Mozartiin.
Amfionin päätoimittajat katsoivat livetaltioinnin teoksesta Sibelius-Akatemian verkkosivuilta. Sovitus Bassa Selimin ”Harem Clubille” tiskaajiksi joutuvista oikuttelevista oopperalaulajattarista on sinällään oikein onnistunut, ja hahmot on rakennettu oivaltavasti. Kevyesti lavastetun Camerata-salin takaseinälle heijastettu videokuva on visuaalisesti raikasta ja tasokkaasti kuvattua. Video toimii vuoroin elokuvamaisina välisoittoina, jotka kuljettavat juonta, vuoroin lavastusta täydentävinä kuvituksina tai henkilöiden mielenmaisemaa heijastelevina visualisointeina.
Produktio oli mukava esimerkkitapaus raikkaasta projisointien käytöstä muokkauksen apuna, mutta ”elokuvapätkät” venyivät silti helposti hieman liian pitkiksi, etenkin kun oopperalaulajat eivät ole elokuvanäyttelijöitä, silloinkaan kun on tarkoitus esittää karrikoituja blondeja. Konstanzen ja Blonden edesottamuksiin keskittyvä tarina käänsi perinteiset haavoittuvaiset hempukat koomisessa blondiudessaankin vahvoiksi naisiksi, mutta ”poikaystäville” Pedrillolle ja Belmontelle olisi kuitenkin voitu antaa enemmän tilaa kuin pelkkä loppukohtaus, johon he nyt tupsahtivat hieman puskista. Etenkin Niall Chorellin lempeästi humisevaa nallekarhumaista tenoria olisi kuunnellut mieluusti enemmänkin.
Mia Heikkisen Blonde oli kaksikon ”se hassu apuri” ja ilmaisussaan karrikoidumpi kuin Lampimäen Konstanze, mutta hänen äänensä syttyi hitaammin kevyen komedialliseen luritteluun. Lampimäki tuikki modernina Konstanzena, jonka rooli istui hänen voimakkaasti ponnahtelevalle, kukkealle koloratuurille kuin räätälöity nahkatakki. Kuitenkin sielukkaammissa kohdissa, kuten Konstanzen kuolema-ajatuksissa, kukkaisuus oli pikemminkin hieman muovikukkamaista; nyansseja ja herkkyyttä kaipasi lisää.
Kamarioopperan orkesteriksi melko pimennosta saapunut Jani Sivénin johtama Sinfonietta SOI oli kyllä ulkoisesti cämp-henkinen mutta musiikilliseen puoleen olisi vastaavaa räväkkyyttä tarvittu selvästi enemmän.
Vaikka Blondit Berliinissä onkin sovitus tutusta oopperatarianasta, vaati jopa pieniä ponnisteluja pysyä lyhennellyssä juonessa mukana, ei vähiten nettiversiosta puuttuneen tekstityksen vuoksi. Esimerkiksi Osminin ja Selim Bassan voimasuhteet tuntuivat vierailta, mikä hämmensi aluksi. Olisikin ollut parempi unohtaa lähtökohdat ja seurata esitystä ilman historian kahleita. Nyt Tapani Plathanin niljakas gangsteri-Osmin jyrisi Selim Bassan suohon isompana ja uhkaavampana, mikä sai miettimään haaremin (diskon) hierarkiaa uudemman kerran. Plathan tekikin hahmosta hurmaavan komediallisen pikkurikollisen peitellyssä lipevyydessään.
Jotta Blondit Berliinissä -ilta sujuisi ilman kommelluksia kotisohvalla, on suositeltava hyvää nettiyhteyttä, voimakasta äänentoistoa ja ennakkoluulotonta lähestymistä vailla kuvitelmia vain modernisoinnin tasolle jäävästä Mozart-huvista.