Amfion pro musica classica

Arvio: Konnat sankaria sympaattisempia

Siegfridin kantavat voimat, Alberich ja Wotan (Heikki Tuuli)

Suomen Kansallisooppera 9.9.2011
Richard Wagner: Siegfried
Jürgen Müller, Colin Judson, Terje Stensvold, Esa Ruuttunen, Jyrki Korhonen, Sari Nordqvist, Catherine Foster, Terttu Iso-Oja, Tove Åman, Hanna Rantala.
Kansallisoopperan orkesteri / Leif Segerstam

Siegfried on Richard Wagnerin (1813-1883) Der Ring des Nibelungenin neljästä osasta monella tapaa helpoimmin lähestyttävä. Pohjimmiltaan se on mitä arkaaisin seikkailukertomus, jossa sankari kukistaa lohikäärmeen ja saa lopuksi neidon palkakseen. Mukana on myös (ainakin Wagnerin mittapuulla arvioiden) paljon huumoria. Rinnalla kulkee kuitenkin Ringin traaginen pohjajuoni, joka henkilöityy erityisesti Wotanin hahmossa. Kerrontaa tukevat myös vahvat konnahahmot, Mime ja Alberich.

Musiikissaan Siegfried on wagnerilainen aarreaitta, jossa alati kehittyvät johtoaiheet ja hehkuvat orkesterivärit kiidättävät kuulijaa myyttisen, mutta samalla inhimillisen maailman läpi.

Musiikillisella tasolla Kansallisoopperan Siegfried onkin mitä nautittavin. Leif Segerstam on elementissään Wagnerin jättiorkesterin rikkaiden sointien äärellä. Segerstamilla on taito luoda Wagnerin massiivisesta partituurista ehjä ja johdonmukainen kokonaisuus ilman irrallisiin efekteihin sortumisen vaaraa. Balanssi orkesterin ja laulajien välillä oli myös hyvä kauttaaltaan, lukuun ottamatta muutamaa lyhyttä hetkeä, jolloin orkesterin vyöry pyyhkäisi laulajien yli. Kansallisoopperan orkesterin soitto muodostikin Siegfriedille jykevän perustan.

Myös vokaalisesti Siegfried oli varsin ilahduttava. Jürgen Müller ja Catherine Foster vakuuttivat Siegfridinä ja Brünnhildenä ja Sari Nordqvist oli erinomainen Erda. Niin vokaalisesti kuin näyttämöllisestikin vaikuttavimpia olivat kuitenkin Esa Ruuttusen oivallinen Alberich, Colin Judsonin hurmaavan vastenmielinen Mime sekä Terje Stensvoldin Wotan.

Näyttämöllisesti Kansallisoopperan Siegfried ei kuitenkaan yltänyt samaan vakuuttavuuteen. Puhtoisten sankarihahmojen ongelmana on usein niiden persoonattomuus tai suoraan sanottuna tylsyys, joka jättää sankarit helposti jokseenkin yhdentekeviksi hahmoiksi. Wagnerin libreton pohjalta Siegfriedissä on potentiaalia kiinnostavaksi sankariksi, mutta sen toteuttamiseen tarvitaan vahvaa näyttämöohjausta.

Nyt nähty Götz Fiedrichin (1930-2000) vuoden 1998 ohjauksen uusinta tekee Siegfriedistä varsinkin ensimmäisessä näytöksessä lähinnä kasvupyrähdyksen läpikäyneen ADHD-teinin, joka koikkelehtii hessuhopona ympäri näyttämöä. Aikansa touhua katsottuaan alkaa tuntea sympatiaa jopa kieroa kasvatti-isä Mimeä kohtaan. Myös lavastusratkaisu ontuu. Mimen pajasta on tehty on epämääräinen, arkaais-futuristis-naivistinen luomus, joka tuo lähinnä mieleen 80-luvun Itä-Saksan.
Ensimmäisen näytöksen kantavia voimia ovat kuitenkin Mime ja Wotan, jotka karismallaan estävät mielenkiinnon liukumista kokonaan kuuntelukokemukseen. Toisessa näytöksessä visuaalinen puoli toimii jo huomattavasti paremmin, ja huumorikin osuu kohdalleen varsinkin Alberichin ja Mimen kohtaamisessa, jossa vallanhimoiset nibelungit äityvät sanailunsa tiimellyksessä pomppimaan kuin Roope-setä ja Kulta-Into Pii Carl Barksin klassikoissa. Siegfriedkin on toisessa näytöksessä uskottavampi, vaikka sankari tuokin nyt mieleen ennemmin Gerard Depardieun kuin pelottoman nuorukaisen.
Toisen näytöksen visuaalinen ydinkysymys koskee Fafneria. Pitäisikö lohikäärme toteuttaa kirjaimellisesti vai symbolisesti? Kansallisoopperan produktiossa ongelma on ratkaistu tekemällä Fafnerista lähinnä pomppulinnaa muistuttava hökötys. Jos kyseessä olisi puhdas farssi, ratkaisu voisi olla toimiva, mutta Siegfried taipuu huonosti farssiksi.
Kolmas näytös on kauttaaltaan visuaalisesti vahva ja yhtenäinen. Näytöksen avaus, jossa Wotan seisoo yksin näyttämön keskellä on pelkistyneisyydessään vakuuttava, samoin kohtaaminen Erdan kanssa. Loppukohtaus Brünnhiden kivellä jättää hyvän loppuvaikutelman.

Vastaa

Post Navigation