Amfion pro musica classica

Monthly Archives: toukokuu 2010

You are browsing the site archives by month.

Barokkiviulun taitaja haluaa yleisön ja esiintyjien viihtyvän

Georg Kallweit

Georg Kallweit on tullut tunnetuksi etenkin roolistaan Akademie für Alte Musik Berlin -yhtyeen konserttimestarina. Vuonna 2010 hän toimii Suomalaisen barokkiorkesterin päävierailijana, johtaen konsertteja konserttimestarin paikalta. Seuraava konsertti on 30.5. Helsingin Vanhassa kirkossa, ja sen teemana on Englanti.

Georg Kallweit on kotoisin itämeren rannalla sijaitsevasta Greifswaldista, jossa on vuosikymmenten ajan järjestetty perinteikäs Bach-festivaali. Lapsena hän kävi kuuntelemassa vanhempiensa kanssa festivaalin konsertteja, ja toisinaan muusikoita myös majoittui Kallweitien kodissa. Ahaa-elämyksen alkuperäissoittimiin ja esityskäytäntöihin liittyen Georg Kallweit kertoo saaneensa erään muusikkovieraan tuomasta Nikolaus Harnoncourt’in johtamasta Bach-kantaattilevystä. Tuosta vallankumouksellisesta Bachin kantaattien levytyssarjastahan lukuisten muidenkin barokkimuusikoiden innostus on alkanut. Kuultuaan kyseisen levyn Kallweitin suhde barokkimusiikkiin muuttui peruuttamattomasti, ja hän päätyikin vanhojen soittimien pariin jo suorittaessaan modernin viulun opintojaan Berliinin Hanns Eisler -korkeakoulussa 1980-luvulla.

Periodisoittimissa Georg Kallweitia miellyttää erityisesti niiden hyvä yhteissointi esimerkiksi viulun ja oboen välillä. Hänelle moderni viulu on tosin aivan yhtä mieluinen soitin kuin barokkiviulukin, mutta jälkimmäinen sopii suolikielineen yksinkertaisesti paremmin vanhaan musiikkiin. Työnkuvastaan konserttimestarina hän sanoo, että tärkeintä on hyvien ohjelmakokonaisuuksien tekeminen ja muusikoiden motivoiminen sekä harjoituksissa että konserteissa. Muusikoilla täytyy olla vapaus spontaanien ideoiden esille tuomiseen, jotta musiikin esittäminen olisi elävää ja hauskaa. Georg Kallweitin mukaan uutta ohjelmistoa harjoitettaessa on toki hyvä tietää teosten taustoista, mutta vielä tärkeämpää on löytää kappaleen vahvuudet ja heikkoudet. Hyvät ideat pitää tuoda mahdollisimman selkeästi esille, ja heikommat kohdat pitää puolestaan käsitellä sisältöä luoden niin, että yleisö ei niitä edes havaitse. Tämä on tärkeää, sillä Kallweitin mukaan Bach on säveltäjistä lähes ainoa, jonka teoksissa ei juurikaan ole heikkouksia.

Vanhan musiikin maailmassa puhutaan usein eri maista tulevien yhtyeiden selkeästi erottuvista kansallisista tyyleistä. Georg Kallweit harmittelee kuitenkin, että soitto on tälläkin alalla mennyt tyylillisesti turhan yhtenäiseksi. Kuitenkin hän katsoo, että saksalaiset soittavat saksalaista musiikkia parhaiten, ranskalaiset ranskalaista, italialaiset italialaista, jne. Ranskalaista musiikkia hän pitää erityisen kauniina, mutta hieman tylsänä. Saksalaista musiikkia puolestaan leimaa aina kielestä tuleva kulmikkuus ja selkeys. Edellisessä yhteisessä konsertissaan Georg Kallweit ja Suomalainen barokkiorkesteri esittivät vähän kuultua wieniläistä barokkia. Uusien teosten löytäminen on Kallweitin mielestä ”jännää”. Hän näkee itsensä ennen muuta viihdetaiteilijana, joka jakaa tarinoita ja elämyksiä yleisön kanssa, eikä koe ohjelmiston laajentamiseen liittyvän ammatillista velvollisuutta. Varsinainen tutkimustyö kuuluu hänen mukaansa musiikkitieteilijöille.

Klassisen musiikin ja etenkin viulunsoiton koulutuksesta Georg Kallweitilla on varsin selkeät näkemykset. Hänen mielestään pelkkiä barokkiviulisteja ei pitäisi lainkaan kouluttaa, sillä niin harvoille on tarpeeksi töitä. Se joka haluaa erikoistua vanhaan musiikkiin ottaa kyllä itse asioista selvää. Sen sijaan kaikille moderneille viulisteille pitäisi Kallweitin olla pakollisena vähintään puoli vuotta vanhojen soittimien ja esityskäytäntöjen opetusta. Tästä saatu tietopohja olisi hänen mielestään ehdottomasti tarpeen työelämässä.

Suomalaisia muusikoita Kallweit kiittää hyvästä asenteesta ja nopeasta omaksumiskyvystä. Suomalaisen barokkiorkesterin muusikot tosin vaihtuvat paljolti eri projekteissa, mutta jatkaminen on silti yllättävän helppoa. Jousisoittajien tasoa hän kehuu yleisesti varsin korkeaksi, mutta puhaltajien kohdalla hän kuulee toisinaan kaikuja uransa alkuajoilta. Hän on havainnut Suomessa leimallisena sen, että useat muusikot soittavat sekä moderneja että vanhoja soittimia. Tästä seuraa sekä hyviä että huonoja puolia; muusikoiden into on kova, mutta vanhojen soittimien hallinta kärsii joskus rutiinin puutteesta. Kallweit kiittelee vuolaasti suomalaisten ystävällisyyttä ja lämminsydämisyyttä ja kertoo palaavansa tänne erittäin mielellään.

Cross(c)over’ismia

Kuva: Tealeena Inkeroinen

Olen tullut uskoon.

Crossover on avautunut minulle kirkkaana ja säteilevänä – ilon ja innoituksen tuojana.

Suomenkielinen Wikipedia kertoo seuraavaa: ”Termillä crossover kuvataan musiikissa ilmiötä, jossa artisti saavuttaa tai pyrkii saavuttamaan suosiota oman kohdeyleisönsä ulkopuolelta. Tästä on kyse esimerkiksi silloin, kun klassisen musiikin artistia markkinoidaan populaarimusiikkia kuuntelevalle yleisölle. Crossover voi viitata myös musiikkikappaleeseen, jossa on yhdistelty eri musiikkigenrejä kohdeyleisön laajentamiseksi. Esimerkiksi crossover jazzissa yhdistellään jazz- ja pop-musiikin elementtejä. Termiä käytetään usein halventavassa merkityksessä.”

Totta kaikki tyyni. Edellä olevaa luonnehdintaa lukiessa huomio kiinnittyy erityisesti viimeiseen lauseeseen. Miksi jokseenkin kuluneella crossover-termillä on monen korvassa paha kaiku?

Ennakkoluuloja? Elitismiä? Pinnallista huomion tavoittelua? Yleisön kosiskelua?

Päinvastoin kuin yleensä tahdotaan käsittää, crossover ei välttämättä pidä sisällään ajatusta siitä, että esim. Sibeliusta soitettaisiin garage- tai triphopkompilla välkkyvän valoshow’n tahdissa. Sitäkin se voi toki tarkoittaa. Usein myös kuulee esitettävän sen suuntaisia näkemyksiä, että crossoverissa menetetään jotakin siitä ainutlaatuisuudesta mitä kumpaankin musiikkitraditioon kuuluu. Kuka sen lopulta määrittelee? Institutionaalinen taide-eliitti? Kansan syvät rivit vai yksittäinen ihminen yleisössä, oman kokemuksensa kautta?

Parhaimmillaan crossover voi olla jotakin sellaista, mikä luo siltaa kahden tai useamman lähtökohtaisesti erilaisen musiikkikulttuurin välille tuoden ”neitseellisen” yleisön uuden kokemuksen äärelle. Yhdistämällä kahta tai useampaa perinnettä voi tuloksena olla enemmän kuin osiensa summa.

Itse olen viime vuosina joutunut pohtimaan näitä kysymyksiä omassa sävellystyössäni. Vastikään kantaesityksensä saanut Fujiko’s Fairy Tale beatboxaajalle ja jousiorkesterille RudiRokin ja Mikkelin kaupunginorkesterin tulkitsemana asetti minut jälleen kerran kiinnostavan haasteen eteen. Kuinka yhdistää hiphopkulttuuri ja taidemusiikki omaan metallitaustaani? Jotta olisin vielä mutkistanut asioita, hämmensin keitosta liittämällä siihen elementtejä japanilaisesta mytologiasta, mangasarjakuvien estetiikasta ja 1980-90-lukujen videopelimusiikkista.

Sinänsä idea crossoverista ei ole uusi. Jo Haydn, Mozart ja kumppanit osasivat tämän jalon taidon yhdistelemällä omaan musiikkiinsa vaikutteita mm. pelimannimusiikista ja turkkilaisesta janitsaarimusiikista. Viime vuosikymmenen muoti-ilmiö oli myös raskaan sarjan metalliyhtyeiden kuten Metallica’n, Kiss’in ja Scorpions’in yhteiskonsertit sinfoniaorkesterien kanssa. Kotimaisista bändeistä esimerkiksi Nightwish ja Sonata Arctica ovat julkaisseet varsinaisen äänitteensä kylkiäisenä sinfoniaorkesterisovitukset levynsä kappaleista. Tämän kaltainen toiminta on mitä kannatettavinta ja tärkeää uuden, ennakkoluulottoman yleisöpohjan luomisessa.

Itse kiinnostuin taidemusiikista teini-iässä sähkökitarajumala Yngwie Malmsteen’in neoklassisen metallin johdattelemana. Halusin tutustua noihin hänen mainitsemiensa hemmojen Bach, Beethoven, Hendrix ja Paganini aikaansaannoksiin. Niiden täytyi olla todella cooleja tyyppejä, jos kerta Malmsteen ilmoitti, että ei olisi mitään ilman näiden herrojen pohjatöitä. Aij niin, mutta mainitsi hän myös Enzio Ferrarin autot ja Rolex-kellot innoittajikseen. Näihin minulla ei tosin vielä ole ollut varaa tutustua, mutta tavoitteena on!

Taiteen karnevalisoimistako? Ei suinkaan. Omakohtaisen kokemukseni pohjalta voin nähdä crossoverin tärkeyden positiivisten mielikuvien ja uusien musiikillisten impulssien hedelmällisenä luojana. Taiteilijan on seurattava omaa visiotaan ja uskoa musiikin raja-aitoja ylittävään voimaan. Parhaimmassa tapauksessa yleisökin saattaa innostua – tai sitten ei.

Jan Mikael Vainio on säveltäjä. Teksti on julkaistu alun perin Tampere Biennalen säveltäjäblogissa.

Arvio: Howard Haskin oli Peter Grimes

Howard Haskin. Kuva: Barry MarsdenKansallisoopperan Peter Grimesin toinen Grimes, yhdysvaltalainen Howard Haskin teki maanantai-iltana vangitsevan ja vaikuttavan suorituksen yhdessä 1900-luvun tärkeimmistä pääosista. En kuullut roolia ensi-illassa laulaneen, suuresti arvostamani Jorma Silvastin esittämänä, mutta ainakin Haskin teki Grimesista suurenmoisen kokemuksen. Alun lievän prässäämisen jälkeen hänen äänensä toimi ja kantoi upeasti, vivahteikkaasti ja syvän koskettavasti Kansallisoopperan salissa. Hän kykeni tavoittamaan Grimesiinsa aidon emotionaalisesti, vailla pienintäkään ylitulkinnan vaaraa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana Haskinin afrikkalaisamerikkalainen tausta toi uuden ulottuvuuden yksilön ja yhteisön väliseen juopaan. Väärinymmärrettynä ja hyljeksittynä henkisen tasapainonsa menettävä Grimes erottui yhteisöstä tavallista voimakkaammin.


Benjamin Brittenin (1913-1976) musiikki on tyylillisesti omassa kategoriassaan aikalaisiinsa nähden. Neoklassisten selväpiirteisten linjojen seurana on niin ekspressiivisiä dissonansseja kuin impressionistisen pehmeää orkestrointia. Melodisissa ja rytmisissä aiheissaan Britten käyskentelee joskus lähellä Shostakovitsia, joskus Hindemithiä, usein amerikkalaisia Barberia ja Coplandia, toisinaan jopa Gershwiniä tai Gilbertin ja Sullivanin englantilaisia koomisia Savoy-oopperoita. Kuitenkin hän on kaiken aikaa täysin tunnistettavasti Britten, hieman alakuloinen ja tummanpuhuva.

Mikäli Brittenin musiikin vivahteita ja melodiseen linjaan väriä tuovia vaikutteita ei esittäessä tunnisteta, on vaarana, että menetetään ilmaisun hienovaraisen eloisa pintaväreily. Samoin Brittenin musiikin selväpiirteisyys ja kuulaan resonoiva sointi samentuu, jos harmonioiden kirpeys törmää huonoon balanssiin tai lieviin intonaation epätarkkuuksiin – tai mikäli hänen voimakkaita forte-paikkojaan aletaan prässäämään. Valitettavasti kaikkea tätä oli tarjolla maanantai-iltana Kansallisoopperalla.

Vaarana siis oli, että eloisan ja vivahteikkaan Brittenin sijaan saatiin yliannos raskasta, pompöösiä ja yksitoikkoista mäikettä. Onneksi esityksessä oli vastapainoksi monia hyviä yksilösuorituksia, niin Kansallisoopperan orkesterin hienoilta soolosoittajilta ja puhaltajilta kuin solistikunnastakin. On ehkä hieman epäreilua suomalaista solistikuntaa kohtaan tuoda niin paljon esiin illan tähteä, aivan omilla vesillään liikkunutta Howard Haskinia. Vaikutelmani kuitenkin on, että hänen ollessaan lavalla seurasimme Benjamin Brittenin Peter Grimesia. Haskin löysi Grimesistaan niin sen eri tyylilliset kuin emotionaalisetkin merkitykset.

Rauno Marttisen henkiinpuhaltama David Radokin ohjaus ja Tazeena Firthin lavastus ja puvut toimivat hienosti kerrontaa tukien, ja loivat puitteet koskettaville hetkille kalastajakylässä joskus 1700-luvun lopulla tapahtuneessa draamassa. Kuoro ja suomalaissolistit elivät sinänsä hienosti mukana, mutta varsin karkean voimakkaasti soittanut orkesteri pakotti monet prässäämään, mikä ei mielestäni ole linjassa Britteniin sopivan ilmaisun kanssa. Sinänsä tyydyttävien suoritusten rinnalla esille nousivat etenkin Esa Ruuttusen Kapteeni Balstrode ja Jaakko Kortekankaan apteekkari Keene. Kirsi Tiihosen Ellen jätti tällä kertaa neutraalimman vaikutelman.

Peter Grimesin viimeinen esitys on nyt keskiviikkona 12.5.

Kiinnostava konserttisyksy 2010

Roger Norrington

Sekä klassisromanttisen perinteen että uudemman musiikin ystäville on luvassa monipuolista ja mielenkiintoista konserttitarjontaa Helsingissä tulevana syksynä. Radion sinfoniaorkesterin vieraaksi saapuu historiallisten esittämiskäytäntöjen guru Roger Read More →

Kollegiaalisesta johtamistavasta

Itay Talgam. Kuva: TED.com

Itay Talgam on israelilainen kapellimestari, joka on tutkinut orkesterin johtajan, sen muusikoiden ja yleisön suhteita ja soveltanut tuloksia johtamis- ja ryhmätyöseminaareissaan. Oxfordissa pidetty luento on katsottavissa ilmaisessa TED.com -palvelussa, jossa inspiroivia puheenvuoroja ovat käyttäneet myös muun muassa Venezuelan Jose Abreu, Los Angelesin filharmonikoiden viulisti Robert Gupta ja Tod Machover, jonka kehittämää ohjelmistoa cp-vammainen Dan Ellsey käyttää säveltämään, esittämään ja johtamaan omia kappaleitaan.

Itay Talgam keskittyy luennollaan kuuden merkittävän kapellimestarin tapoihin käyttää kehoaan välittämään viestejään. Riccardo Muti on ankarilla eleillään näyttävinään sekä sen, mitä orkesterin on tehtävä että sen, mitä ei saa tehdä. Talgamin mukaan vuonna 2005 La Scalan muusikot pyysivät Mutia eroamaan, sillä he kokivat – tämän ansioista hienona kapellimestarina huolimatta – itsensä instrumenteiksi musiikillisten kumppanien sijaan.

Richard Strauss johtaa omaa Eulenspiegeliään ilmeisesti pyrkimättä puuttumaan musiikin vapaaseen virtaan, mutta näyttää niin kyllästyneeltä, että on vaikea kuvitella kenenkään orkesterisoittajan jaksavan uskoa edes hänen musiikkinsa voimaan. Herbert von Karajan johtaa silmät suljettuina, käsillä laajoja vapaita kaarroksia piirtäen. Muusikot saavat ja joutuvat jatkuvasti ottamaan merkittävissä määrin vastuuta lopputuloksesta. Tarina kertoo sisääntulon epämääräisyyteen turhautuneen lontoolaisen huilistin kysyneen maestrolta, milloin hänen tulisi aloittaa soittaminen. Vastaus kuului: ”Kun et enää kestä jännitystä.”

Parasta musiikintekemistä Talgam vertaa vuoristoradan rakentamiseen samalla, kun ollaan vaunun kyydissä; kapellimestari avaa musiikillisen tilan, jotta muusikot voivat lisätä siihen uuden merkitystason. Carlos Kleiberin esimerkit ovat erityisen hauskoja ja valaisevia sekä tanssahteluineen että lempeän auktoriteetin osoituksineen. Mozartissa oboesooloa pelkillä silmillä johtaessaan Kleiber luo – ei ainoastaan prosessin – vaan myös fysikaaliset lainalaisuudet, joiden mukaan prosessi tapahtuu.

Viimeisenä esimerkkinä on erikoistapaus, Talgamin oma opettaja Leonard Bernstein, joka luopuu käsien liikkeistä kokonaan ja vain myhäillen katselee soittajistoaan.