Amfion pro musica classica

Monthly Archives: maaliskuu 2008

You are browsing the site archives by month.

Arvio: Historiallista musiikkia

Kamariorkesteri Avantin! konsertissa kuultiin aikanaan hätkähdyttänytttä musiikkia salonkikelpoisina versioina. Orkesterin taiteellinen johtaja Kari Kriikku aloitti illan kysymällä, onko nyky-yleisöä enää mahdollista shokeerata konsertissa. Mielestäni kysymys ei ole relevantti: useinhan säveltäjät ovat vain pyrkineet pois konventioista. Esimerkiksi Stravinskin Kevätuhrin kuuluisan kantaesityksen mellakka oli enemmän tai vähemmän suunniteltu etukäteen sekä parvilla istuvien seurapiirien että permannon ”esteetikkojen” leireissä. Myöhemmissä esityksissä pariisilaisyleisö oli haltioissaan. La Monte Young (s. 1933) oli säveltänyt vuonna 1958 jousitrion, jota usein pidetään ensimmäisenä minimalistisena teoksena. Pari vuotta myöhemmin Young oli aktiivinen Fluxus-liikkeessä, jonka ideologiaan kuului yksinkertaisuuden, epäkaupallisuuden ja epätaiteellisuuden korostaminen. ”Happeningien” tarkoitus oli hämärtää esittäjien ja yleisön sekä esityksen ja todellisuuden välistä suhdetta.

Youngin Compositions 1960 on kokoelma esitysohjeita kuten ”piirrä suora viiva ja seuraa sitä”. Nyt nähdyssä kuudennessa kappaleessa pianistin on yritettävä työntää piano seinän läpi. Käytän tarkoituksella sanaa ”nähdyssä”, ei ”koetussa”, sillä käsiohjelman teksti paljasti juonen jo etukäteen. Esitys vertautui Beethoveniin tai mihin tahansa tuttuun teokseen, ja yllätyksen sijaan pääsimme arvioimaan Juhani Lagerspetzin suoritusta fyysisessä ponnistelussa. Suoritus oli hyvä. Jälkipuoliskon kappaleessa joukko esiintyjiä ottaa paikkansa lavalla, mutta alkaa esittää yleisön jäseniä. Kenties tämäkin kappale olisi ollut ajatuksia herättävämpi, jos emme olisi heti tienneet, mistä on kysymys. Vierustoverin kanssa jutteleminen tai papereiden kiusaantunut kahistelu tuntuu turhalta, jos tietää, että juuri sitä odotetaan.

Konsertin ensimmäisinä musiikkinumeroina kuultiin Lagerspetzin jäntevästi ja värikkäästi soittamat kaksi Karlheinz Stockhausenin (1928-2007) pianokappaletta vuosilta 1954-5. Seuraavaksi lavalle tuli siantappofreejazzin eminenssi Peter Brötzmann, jonka soitto kuulosti elävänä vielä energisemmältä kuin levyillä. Mies ja soitin olivat yhtä, ja Brötzmann ulisi, röhki, pulputti ja vinkui koko rahan edestä. Suppea dynaaminen skaala ulottui enimmäkseen fortesta ylöspäin, joskin parin ohikiitävän hetken ajan saattoi kuulla jonkun pyöreän ja lyyrisenkin äänen: kaveri osaa siis soittaa ihan oikeastikin! Orkesteri rehki Dietrich Eichmannin (s.1966) kappaleen säestyksen kimpussa, mutta jäi tässä akustiikassa tenorisaksofonin varjoon.

Giacinto Scelsi (1905-1988) oli eksentrinen kreivi, joka tiibetiläisten munkkien laulusta inspiroituneena sävelsi mikrotonaalisesti huojuvaa, hyvin tarkkaan nuotinnettua musiikkia ennen kaikkea jousille ja lauluäänelle. John Storgårds esitti kolmiosaisen sooloviulukappaleen Xnoybis sinänsä vakuuttavasti, muttei pelimannimaisella soittotavallaan tehnyt mielestäni Scelsin musiikille täyttä oikeutta.

Konsertin viimeinen säveltäjä George Antheil (1900-1959) on jäänyt historiaan modernismin kauhukakarana teostensa Sonata Sauvage ja Ballet Mécanique myötä. Jälkimmäisestä oli alun perin tulossa säestys Fernand Légerin samannimiseen elokuvaan. Teos on kovin söpö shokeeratakseen ketään enää tänään tai edes 20-luvun lopulla New Yorkissa, jossa yleisö piti sitä viihdemusiikkina. Nyt kuultiin redusoitu versio alkuperäisestä orkestraatiosta, johon kuului suuren lyömäsoitinarsenaalin ja kahden pianistin lisäksi sireeni, kolme lentokoneen potkuria, seitsemän palohälytintä ja kuusitoista synkronoitua automaattipianoa. Teosta on sittemmin esitetty myös alkuperäisversiona, ja voi vain kuvitella, minkälainen mekkala orkesterista voi lähteä. Nyt käytetyt instrumentit sähköpianoineen ja samplattuine moottorinäänineen jättivät kokemuksen kovin kesyksi. Storgårds piti kapellimestarina kuitenkin ohjat hyvin käsissään ja sai orkesterin svengaamaan mukavasti.

Musiikki voi aivan varmasti edelleenkin olla koskettavaa, järkyttävää tai vastenmielistä. Nämä eivät ehkä sinänsä ole tavoiteltavia tunnelmia, mutta ne kertovat siitä, ettei säveltäminen ole yhdentekevää puuhaa nykyäänkään.

Wieniläistä avantgardismia lyhytelokuvissa ja lisää konsertteja Pariisissa

9.1. Tänään on vuorossa Louvre. Ei minkäänlaista jonoa, ihanneajankohta. Louvren anti on loputon. Muuan pappi selostaa maalauksia hartaasti häntä seuraavalle nuorelle miehelle. Mitä hän sanoo, olisi mukava kuulla.

Illalla on taas konsertti Theatre Champs Elysees’llä, Orchestre national de France, siis Kurt Masurin orkesteri, solistina Stephen Hough. Brahmsin 1. konsertto. Soitto on erittäin varmaa, kaikki äänet kuuluvat purevalla tarkkuudella, mutta ei Brahms tätä näin agressiiviseksi tarkoittanut. Semanttinen ele on aivan liikaa kovakouraisuuden puolella. Sinänsä lystikästä että solisti esiintyy kirkkaan, myrkyn vihreissä tohveleissa, kuin Leningrad Cowboysta. Poistun tyytymättömänä.

10.1. Tänään on haastattelu Itävallan televisioon, nuori ranskalainen elokuvaohjaaja ja musiikkititeilijä Jean-Laurent Csinidis tulee Wienistä tekemään tunnin ohjelman. Se liittyy Wienin Klangforum -nimisen avantgardeyhtyeen konsertteihin Konzerthausissa, jossa esitetään kaksi teosta nimeltä Sein und Nichts ja Sein und Schein. Ne perustuvat kuulemma juuri eksistentiaalisemiotiikan teorioihini. Olen nähnyt niihin liittyvät lyhytelokuvat jo dvdltä Helsingissä ja nyt he tekevät kolmannen, jossa minun pitäisi kommentoida niitä! Siis samanlainen tilanne kuin toissa vuonna kun minut pyydettiin Teatterikorkeakoulun näytökseen, jossa esitetiin pitkä avantgardeteatterikappale perustuen kuulemma niinikään joihinkin teorioihini.

Mutta Klangforum aikoi esittää nuo myös Venetsian biennalessa. Filmit sinänsä olivat hauskoja, kuvasivat teoksen syntyä olemattomasta, das Nichts, aina esitykseen saakka. Musiikkina oli Schumannin Nachtstücken yksi osa, ja toisessa filmissä Morton Feldmanin yksi klassinen teos. Jälkimmäisen filmin ideana oli ympäröidä itse musiikki eri viitekehyksillä – Greimasin kategoria englobé/englobant jonka hän lainasi Jaspersilta! – ja lopulta tulee mukaan yleisö. Kun teos päättyy, se ei oikeastaan päätykään, vaan soittajat jähmettyvät. Lopulta yleisö alkaa hermostua, äännellä ja tirskua – se on juuri osa itse esitystä! Mieleeni tulee muuan tapaus Zurichin Tonhallesta. Soitettiin Beethovenin Eroica. Orkesteri lopettaa mahtaviin akordeihin, mutta yleisö ei huomaa mitään, ei tajua aplodeerata. Kapellimestari kääntyy yleisön puoleen ja karjaisee: Es ist am Ende jetzt!

Joka tapauksessa saamme tehdä filmin Institut finlandais’n elokuvateatterissa. Siellä on taatusti hiljaista. Minun pitää puhua saksaa koska filmin rahoittaa Itävallan opetusministeriö, ei se mitään, kokeillaan – ja hyvin meni, vailla katkoja. Menemme juhlimaan filmiä Jean-Laurentin ja tämän assistentin anssa Luxemburgin puiston viereiseen kahvila Rostandiin.

Illalla konsertti Salle Pleyelissä solistina Lars Vogt, nyt vuorossa Ranskan radion filharmoninen orkesteri. Johtajana Alan Gilbert. Alkunumerona kiinalainen teos, Qigan Chenin Enchantemens oublies. Kuulostaa sulavan orientaaliselta ja impressionistisela, mutta on ehdottomasti liian pitkä. Sitten Mendelssohnin pianokonsertto. Kyllä briljanttia mutta jotenkin hermostunutta. Miksi pianistin täytyy jokaisen fraasin jälkeen vielä täristä ja hytkyä lavalla kymmenisen sekuntia, no ehkä se on hänelle tarpeen. Lopuksi Schumannin Reiniläinen, akustiikka on kuin unelma, vasket tulevat todella kuin jostain etäältä, metsästä, pastoraalista topiikkaa!

Karita Mattila palaa Metropolitanin Salomeksi

Sopraano Karita Mattila palaa kiiteltyyn rooliinsa New Yorkin Metropolitan-oopperan Salomena. Richard Straussin oopperassa on tällä kaudella vahva suomalaisväritys. Näytökset johtaa Mikko Franck ja Jokanaanin roolissa nähdään Juha Uusitalo.

Arvio: Mykistävää Haydnia Tapiolassa

Tapiola Sinfonietta on niitä harvoja suomalaisia kamariorkestereita, jotka onnistuvat vaivattomasti muokkaamaan sointinsa milloin barokkiin milloin nykymusiikkiin sopivaksi.Yhdeksi orkesterin tavaramerkiksi ovat muodostuneet konsertit, joissa orkesterin johtajana toimii solisti. Perjantain konsertissa Pekka Kuusisto vastasi sekä solistiosuuksista että orkesterin johtamisesta, ja jo Henry Purcellin Chaconnen ensimmäisistä äänistä päätellen oli ilmiselvää, että yhteistyö on sujunut hyvin. Lyhyt mutta dramaattinen Chaconne esitettiin pitkälti barokkityylikonventioita noudattaen, lähes ilman vibratoa mutta silti laulavalla ja hyvin sähäkällä, kiinteällä fraseerauksella.Joseph Haydnin viimeinen sinfonia, nro 104, on lisänimeltään ’Lontoo-sinfonia’ siitä huolimatta, että Haydn kirjoitti kaikki viimeiset kaksitoista sinfoniaansa Lontoossa – kaupungissa, joka oli 1700-luvun loppupuolella jonkinlainen musiikkimaailman pyhiinvaelluksen kohde. Käsiohjelman mukaan säveltäjä nettosi komeasti sinfoniansa Lontoon kantaesityksestä. Kuinkahan paljon lisää hän olisi tienannut Tapiola Sinfoniettan esityksen jälkeen? Varsinkin sinfonian toinen ja kolmas osa onnistuivat Sinfonietan esityksessä mykistyttävän hyvin. Vaikka myöhäisemmät tyylisuuntaukset edellyttävät vankkaa tekniikkaa ja virtuositeettia, klassisen sinfonian hitaan osan soittaminen puhtaasti, kauniisti ja ryhdikkäästi on ehkä kaikkein vaativinta. Tapiolan muusikot saivat äärimmäisen yksinkertaisen musiikin elämään, hengittämään ja, mikä parasta, yllättämään. Tässä musiikissa Tapiola Sinfonietta on aivan omaa luokkaansa.

Benjamin Brittenin kaksoiskonsertto viululle ja alttoviululle on hieman ongelmallinen tapaus. Britten, itse taitava alttoviulisti, oli saanut opiskeluaikoinaan soolostemmat ja pianopartituurin valmiiksi, mutta ei ikinä orkestroinut teosta. Brittenin oppilas Colin Matthews orkesteroi kaksoiskonserton 1990-luvun puolessa välissä ja se kantaesitettiin Proms-juhlissa vuonna 1997. Orkestrointi toimii hyvin viimeisen osan pitkää, lujaa ja mielestäni liian raskaasti orkestroitua tuttia lukuun ottamatta.

Teos on kuitenkin kummallinen siinä, että kumpikaan soolo-osuus ei oikein missään vaiheessa hahmotu samalla tavalla kuin vaikkapa Mozartin tai Brahmsin kaksoiskonsertoissa. Sellaista melodista ja rakenteellista jäsentelemättömyyttä en osannut odottaa Brittenin kaltaiselta säveltäjältä. Asiaa ei auttanut se, että vaikka molemmat solistit soittivat erittäin hyvin, heillä oli radikaalistikin eroavat näkemykset teoksen tulkinnasta. Spontaanisuus, niin hyvässä kuin pahassa, on näköjään tärkeä elementti Pekka Kuusiston soitossa, mikä ehkä korosti alttoviulisti Atte Kilpeläisen paikoitellen hieman tosikkomaista tulkintaa. Vaikka solistipersoonallisuuksien törmäys teki muuten onnistuneesta esityksestä hieman epätasapainoisen, on ilahduttavaa ja kiitettävää, että nuoret solistit ylipäänsä paneutuvat tällaisiin harvinaisempiin konserttoihin.

Savonlinnan musiikkiakatemia tiedottaa

KESÄN 2008 MESTARIKURSSIT

Viulu-mestarikurssi
30.6.–9.7.
Ana Chumachenco

Jousikvartetti & viulu –mestarikurssi
30.6.–9.7.
Shmuel Ashkenasi

Kamarimusiikin mestarikurssi
30.6.–11.7.
Oscar Lysy, Alexander Baillie, Mark Gothoni & Teemu Kupiainen

Oopperan mestarikurssi
7.–18.7.
Tom Krause & Eija Tolpo

Saksalainen lied & Chanson
26.7.–3.8.
Hartmut Höll & Daniel Fueter

LISÄTIETOJA: www.savonlinnamusicacademy.com