Amfion pro musica classica

Helsinki Lied -kilpailun B-sarjan finaaliin valittiin kuusi lied-duoa

Valtakunnallisen Helsinki Lied -kilpailun tuomaristo valitsi B-sarjan eli alle 25-vuotiaiden finaaliin kuusi lied-duoa. Alkueriin osallistui tänään 14 duoa. B-sarjan finaali pidetään 28.10. klo 12.00 Helsingin Konservatorion konserttisalissa.

Kilpailun tulokset julkistetaan 28.10. palkintojenjakotilaisuudessa, joka alkaa aikaisintaan klo 21.

B-sarjan finaaliin valitut esiintymisjärjestyksessä

Korte Tuuli & Vierikko Tuukka
Kyllönen Olivia & Piitulainen Tatu
Melgin Ilona & Heimonen Aino
Pylkäs Lotta & Smolander Liisa
Repokari Jonatan & Lepistö Liisalotta
Tómasdóttir Wilhelmína & Ylijoki Siiri

Helsinki Lied -kilpailussa jaetaan palkintoina yhteensä 19 000 euroa ja konsertointimahdollisuuksia eri puolella Suomea. Tuomariston puheenjohtajana toimii pianotaiteilija Tuija Hakkila. Muut jäsenet ovat pianotaiteilija Ralf Gothóni ja laulutaiteilijat Andreas Schmidt ja Mitsuko Shirai.

Yhdysvaltain Brannon Cho VI Kansainvälisen Paulon sellokilpailun voittoon

Huipputason kansainvälisen sellokilpailun palkinnot jaettiin torstai-iltana Helsingin Musiikkitalolla käydyn toisen finaalin päätteeksi. Finaalin ainoa suomalainen Leonardo Chiodo sijoittui jaetulle neljännelle sijalle.

VI Kansainvälisen Paulon sellokilpailun on voittanut Yhdysvaltain Brannon Cho. Toisen sijan jakoivat yhdysvaltalainen Zlatomir Fung ja Etelä-Korean Minji Kim, ja jaetulle neljännelle sijalle sijoittuivat Kanadan Bryan Cheng, Suomen Leonardo Chiodo sekä Kreikan Timotheos Petrin. Kolmatta palkintoa ei jaettu. Tuomariston puheenjohtaja ja kilpailun taiteellinen johtaja professori Arto Noras julkisti tulokset toisen finaalin päätteeksi myöhään torstai-iltana.

I palkinto 20 000 € Brannon Cho (Yhdysvallat)
II palkinto 15 000 € Zlatomir Fung (Yhdysvallat) & Minji Kim (Etelä-Korea)
III palkinto 12 000 € –
IV palkinto 3 000 € Bryan Cheng (Kanada), Leonardo Chiodo (Suomi), Timotheos Petrin (Kreikka)

Virallisten kilpailusijoitusten lisäksi jaettiin kaksi erikoispalkintoa:

  • Nuorista muusikoista koostuva Varjoraati palkitsi suosikkinsa Brannon Chon kotimaisen kaiutinvalmistaja Genelecin tuotteilla.
  • Tuomariston erikoispalkinto, viulunrakentaja Risto Vainion valmistama jousi, myönnettiin Leonardo Chiodolle.

arvio: Ranskalaista balettia Kansallisoopperassa

Gaston Bachelard

Gaston Bachelard

Aikoinaan Doris Laine julkaisi Synteesi-lehdessä artikkelin ”Tanssin kieli vanha kieli” (1/2000), johon kiteytti uransa keskeisimpiä ideoita. Vaikka klassista balettia usein kritisoidaan konventioihin sidotuksi, Laine huomauttaa: ”… tarjoaa se kuitenkin jokaiselle tanssijalle mahdolisuuden ilmaista tunnelmia ja tarinaa omalla persoonallisella tavallaan… Klassinen baletti on oma kielensä, eikä sitä ehkä voikaan kokonaan noin vain oppia ymmärtämään.” Oopperamme kahden erityylisen baletin yhdistelmäilta 17.10. toi esiin juuri tämän ajatuksen: Carolyn Carlsonin Pneuma oli modernia balettia, joka rikkoi konventioita, mutta loi samalla omia uusia, ja joka oli kuin puhetta, sanoja, joiden merkitystä on vaikea tavoittaa. Mutta niin ei ehkä tarvitsekaan, sillä me semiootikot tiedämme, ettei kaikkea non-verbaalia voikaan kuvata verbaalisesti. Illan jälkimmäisessä baletissa, Serge Lifarin koreografiassa taas ei ole juonta lainkaan, otsake on vain Suite en blanc, ja musiikkina Eduard Lalota; mutta ei sitä silti koe täysin anti-narratiivisena. Kuten Doris Laine esseessään toteaa, eräät positiot ovat niin kuvaavia, että ei tarvitse kuin yksi asento niin katsoja jo tietää onko kyse Faunista…vai itse Serge Lifarista.

Mutta onko tanssissa mitään filosofista? Näin väittää Carolyn Carlson koreografiallaan, jonka innoituksen lähteeksi hän ilmoittaa ranskalaisen filosofin Gaston Bachelardin ja erityisesti tämän teoksen L’air et les songes, Ilmaa ja unia. Se kuuluu sarjaan, jossa hän pohtii eri aineiden, ilman, tulen, maan ja veden poetiikkaa. Hän puhuu mielikuvien ’mobilismista’ eli liikkuvuudesta. Hän puhuu tuosta Sartren mielikuvituksesta, imaginairesta, joka sen sijaan, että panee meidän uneksimaan ja puhumaan, saattaa meidät liikkumaan. Ilmaan liittyvä psyykkisyys saa meidät toteuttamaan sublimaation vaiheita – aina transsendenssiin saakka.

Kuinka siis Bachelardin figuratiivinen kieli kääntyy joksikin niin konkreettiseksi ja keholliseksi kuin tanssi? Baletin musiikki, Gavin Bryarsin hieman minimalistinen ja Steve Reichiin ja Philip Glassiin vivahtava sonoriteetti oli eleiden tukena. Näyttämökuvat olivat vaaleita, pastellinsävyisiä ja askeettisia. Ainoa spatiaalinen tapahtuma oli viheriöivän puun siirtyminen hitaasti oikealta vasemmalle näyttämön taustalla. Muutoin käytettiin tuoleja ja laatikoita pyramidimuodostelmissa. Tässä oli jotain antikisoivaa etenkin kun myyttinen lintuhahmo, jota ohjelmakirja tosin kutsui mustaksi enkeliksi, liikkui pariin otteeseen sulkasiivin hitaasti kuin aikaa mitaten. Ei ihme, että modernin tanssin perustajalla, Isadora Duncanilla palattiiin juuri antiikin liikunnan ideaan. Musiikki antoi myös tragediaan viittaavan atmosfäärin melankoliseksi mieltyvällä soinnillaan.

Mutta mitä tapahtui lavalla? Erilaisia tanssijapareja ja ryhmiä puettuina vaaleisiin asuihin kiiruhti lavalle milloin mistäkin ja ne poistuivat yhtä yllättävästi. Tntui kuin kaikki klassisen baletin klisheet pyrittäisiin murtamaan. Tämä oli kokonaan l’esthétique de l’imprevuta, odottamattoman estetiikkaa. Pneuma koostui seitsemästä näkymästä, jotka oli nimetty: Äärettömyyden tuoksu; leijuvat kehot, jotka eivät koskaan laskeudu, kuviteltu putoaminen, tuulen sieppaamat unelmat jne. Muttei katsojalla ollut aikaa seurata kuvien vaihtumista ohjelmasta. Näkymissä oli toi myös huumoria ja erityisesti aina kun valkoinen nainen ilmaantui lavalle elehtien kuin olisi halunnut rupatella yleisölle jotain, mutta jonka puheesta ei saanut selvää. Kaiken kaikkiaan koko teos operoi kuin merkityksettömyyden estetiikalla. Tanssijoiden työ oli korkeatasoista kauttaaltaan; tämä vaativa modernistinen teos kaikissa vieraannuttamisefekteissään oli mieliinpainuva elämys.

Sille joka haluaa jatkaa baletin ja ylipäätään tanssin kielen pohdintaa voi suositella luettavaksi amerikkalaisen Judith Lynne Hannan teosta To Dance Is Human A Theory of Non verbal Communication (1979). Tämän perustavanlaatuisen antropologisen tutkimuksen perusidea on, että tanssi tulee kuvaan kun kielen eli puheen keinot loppuvat. Nonverbaalia viestintää käytetään, kun puuttuu verbaali koodaus, koskien muotoja, tunteita ja ihmistenvälisiä asenteita. Tanssi on tehokas keino… se toimii moniulotteisesti ja koodaa ihmisen kokemusta aistimodaliteeteilla: tanssijaa seurataan ajassa ja paikassa, siinä kuullaan fyysistä liikettä, tunnetaan voiman käytön tuoksua, kinesteettisen toiminnan ja empatian tunnetta, kehon kosketusta kehoon… Tanssiviestinnän kolme avainhenkilöä ovat: koreografi, esittäjä ja katsoja (op. cit. 25–26). Tanssilla kuvataan uutuutta, vastakohtaisia odotuksia (yllätyksiä ja epäjohdonmukaisuuksia, epävarmuutta, monimutkaisuutta, konfliktia, häilyvyyttä, moninaisia merkityksiä ja epästabiilisuutta (s. 28). Miten hyvin tämä sopiikaan moderniin balettiin – ja juuri nähtyyn ja koettuun Carlsonin balettiin.

— Eero Tarasti

Saksalaisen laulutaiteen mestari Matthias Goerne RSO:n solistina

Matthias Goerne

Matthias Goerne

Hienovaraisen liedlaulun mestarina tunnettu baritoni Matthias Goerne tulkitsee Šostakovitšin laulusarjan Michelangelon runoihin Radion sinfoniaorkesterin solistina 31.10.–1.11. Musiikkitalossa. Konsertin kapellimestarina on Yhdysvaltojen ykkösorkestereihin kuuluvan Pittsburghin sinfoniaorkesterin taiteellinen johtaja Manfred Honeck, jonka johdolla ohjelmassa on myös Mahlerin 1. sinfonia ”Titaani”.

Matthias Goerne on pysynyt maailman merkittävimpien baritonien joukossa viimeiset parikymmentä vuotta. Poikkeuksellisen syvällisenä tulkitsijana tunnettu laulaja sai lied-oppinsa alan legendoilta, Dietrich Fischer-Diskaulta ja Elisabeth Schwarzkopfilta.

Niin Mahlerin, Schubertin kuin Brahmsinkin laulusarjojen lisäksi Goernen tarkoin valittuja oopperarooleja ovat mm. Wagnerin Tannhäuserin, Parsifalin ja Tristanin ja Isolden keskeiset hahmot sekä Bartókin Herttua Siniparran linnan ja Bergin Wozzeckin nimiroolit. Kuluvalla kaudella Matthias Goerne toimii myös New Yorkin filharmonikkojen nimikkotaiteilijana.

Goerne on levyttänyt laajasti keskeistä ohjelmistoaan. Hänen suurin levyhankkeensa on vuonna 2014 päätökseen saatu 12 CD:n valikoima Schubertin liedejä. Goernen levytykset ovat olleet neljästi Grammy-ehdokkaana, ja hän on saanut ICMA-palkinnon parhaasta lauluresitaalista ja 2014 arvostetun Diapason d’Or -palkinnon.

Kapellimestari Manfred Honeck on tuttu niin suomalaisyleisölle kuin Matthias Goernellekin. Yhdysvaltain parhaimpiin orkestereihin kuuluvan Pittsburghin sinfoniaorkesterin taiteellinen johtaja Honeck johti RSO:a Musiikkitalossa viimeksi 2016.  Honeck ja Goerne taas ovat jo vuosia esiintyneet ja myös levyttäneet yhdessä. Ennen kapellimestarin uraansa Honeck työskenteli pitkään alttoviulistina Wienin filharmonikoissa. Pittsburghin lisäksi hän on vieraillut johtamassa monissa maailman arvostetuimmissa orkestereissa ja oopperataloissa Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Konsertti 31.10. lähetetään suorana lähetyksenä Yle Radio 1:ssä ja Yle Areenassa. Konsertti nähdään Yle Teeman RSO Musiikkitalossa -ohjelmassa 9.12. ja 16.12. sekä uusintana Yle TV1:ssä 15.12. ja 22.12.

arvio: Markku Heikinheimo Olaus Petrin urkujen äärellä

Markku Heikinheimo

Markku Heikinheimo

Joka on viime vuosikymmeninä – tai sanokaamme aikoinaan – kuullut Finlandia-talossa urkujen soittoa, on voinut olla varma, että soittimen ääressä oli Markku Heikinheimo, talon uruista vastaava urkuri. Näin on alkaen Saint-Saënsin urkusinfoniasta. Mutta lisäksi allekirjoittaneella on ollut etuoikeus nauttia hänen musisoinnistaan jo kouluajalta lähtien Norssin aamuhartauksissa, jotka huipentuivat aina hänen sooloesitykseensä koulun historiallisilla uruilla.

Hän on myös ehtinyt kouluttaa useampia nuoria urkuripolvia ja sai itse aikanaan huippuvalmennuksen Pariisissa Marie-Claire Alainin oppilaana. Siksi ei ole ihme että Olaus Petrin kirkon musiikkihartauden nimellä kulkeneessa konsertissa kuultiin harvinaisia ranskalaisia säveltäjiä barokista klassismiin.

Olaus Petrin joka lauantai-ilta järjestettävät urkuillat on hieno traditio, jossa Heikinheimo on ollut mukana alusta lähtien. Hänen ensimmäinen (jo kouluaikainen) urkuopettajansa Folke Forsman tuli kirkon urkuriksi 1960-luvulla ja näin myös hänen oppilaansa pääsi kiinni näihin hienoihin urkuihin heti niitten valmistuttua 1967.

Viime lauantain (20.10.) ohjelma oli kokonaan ranskalainen; mutta kun Grand Sièclen urkumusiikki on tyylillisesti tavattoman yhtenäistä ja omintakeista ja liittyy aivan erottamattomasti silloiseen urkutyyppiin, niin illan ensimmäinen säveltäjä François Roberday (1624-1680) ja viimeinen A. P. F. Boëly (1785-1858) ponnistivat sangen erilaisista tyyli-ihanteista. Roberdayn fuuga teoksessa Fugue et Caprice voisi aivan hyvin olla jonkun italialaisen aikalaissäveltäjän tekemä; taas Boëlyn Fantasia ja fuuga on hyvin lähellä Mendelssohnin urkusävellyksiä. Varsinaista ranskalaista urkubarokkia edustikin vain Nicolas de Grigny (1672-1703), joka oli Bachin suuresti ihailema säveltäjä.

Heikinheimo kertoi taustatietona, että varsinaisina urkurivuosinaan nuori Bach kopioi omin käsin koko Grignyn Livre d’Orguen. Se on mittava kokoelma urkuversettejä messukäyttöön esitettäväksi alternatim pappien gregoriaanisen laulun kanssa. Näide versettien, jotka siis perustuvat jonkin messunosan (Kyrie, Gloria etc.) sävelmiin, otsikot ovat yksinkertaisesti rekisteröintiohjeita.

Näin selvisikin minua ihmetyttäneet otsakkeet ’Cromorne’ – niin sehän on tietenkin Krummhorn! Cromorne on siis urkujen yksi ns. kieliäänikerta, jonka soinnillinen esikuva on keskiaikaisessa Krummhorn-soittimessa. Otsakkeessa Cromorne en taille à 2 parties, ’en taille’ taas tarkoittaa sitä, että sitä äänikertaa on käytettävä sävelkudoksen keskelle (”en taille”) sijoitetun stemman soittamiseen. Heikinheimon soittamassa Grignyn en taille -sävellyksessä näitä soolostemmoja oli peräti kaksi, mikä johtaa peräti viisiääniseen satsiin. Heikinheimon mielestä juuri tällaiset ’kommervenkit’ taatusti viehättivät Bachia, joka sovelsikin ajatusta useihin koraalipohjaisiin urkusävellyksiinsä. Lisäksi Heikinheimo soitti Antoine Calvièren (1695-1755) teoksen Cromorne en taille.

Cromorne alkoi kiinnostaa niin paljon, että keskustelin siitä oppilaani Mikko Metsälammin kanssa, joka tiesi vielä lisää:

Cromorne on vanha puhallinsoitin, joka jäi elämään urkupillistöissä etenkin ranskalaisiin urkuihin. Ranskalainen barokkiurku oli hyvin standardoitu muun ranskalaisen yhteiskunnan kiltarakenteen tavoin Ludvig XIV:stä vallankumoukseen. Krumhorni kuului sekä soittimena, että musiikkityylilajina urkujen vaatimuksiin. Krumhornilla oli affektina viittauksia maisemoihin, ja paimenien pilleihin. Se oli sooloäänikerta, jota usein säesti pehmeät 8-jalkaiset huilupillit. Couperin ja monet muut ranskalaisen klassisen urkutradition (ennen vallankumousta) säveltäjät lähes kaikki sävelsivät krumhorn-kappaleita, osina messukokonaisuuksia (urkuja ei soitettu juurikaan messujen ulkopuolella) etenkin kun messun teksti liittyi maalaistopoksiin.

Tältä se kuulostikin; arvasin että tuohon erikoiseen nasaaliin sointiväriin liittyy joitain affekteja ja merkityksiä. Ne tulivatkin Heikinheimon tulkinnoissa varmalla kädellä hienosti esiin.

— Eero Tarasti