Vastaa aiheeseen: Oopperasäveltäjä tarvitsee laajan tuotannon ja pitkän elämän

Tuo kommenttisi ja siteeraamasi artikkeli kirvoitti mielessäni muutaman ajatuksen. Sanottakoon nyt heti kärkeen, että kunnioitan suuresti Elliott Carteria ja pidän monista hänen myöhemmistä sävellyksistään, erityisesti oivallisesta Klarinettikonsertosta (1996). Carterilla on vahvat näkemyksensä, eikä siinä mitään. Toki esim. Steve Reich sanoi kauan sitten, että ”Elliot Carterin tulisi mennä Charles Ivesin haudalle anomaan anteeksiantoa”. Eli puolin ja toisin on sanottu kaikenlaista, joista toimittajat ovat saaneet kivoja otsikoita.

Mutta, vähitellen asiaan… Minimalismi (erityisesti termin varsinaisessa käyttöyhteydessä eli viittauksena 60-70 -lukujen pioneeriteoksiin) ei ole copy/pastea, vaan nimenomaan asteittaisten muutosprosessien musiikkia (kannattaa lukea Reichin essee Music as Gradual Process). Tämä musiikki pakottaa kuulijan keskittymään hyvin tarkoin, jotta nämä prosessit tulevat havaittaviksi (ja jopa nautittaviksi). Jos tästä kuuntelemisen tavasta ei pidä, se on sitten kokonaan eri juttu.

Puhtaasti toistolle perustuvia minimalistisia teoksia ovat lähinnä muutamat La Monte Youngin varhaisteokset 50- ja 60- lukujen taitteesta. Tosin nämäkin ovat vain yksi juonne nuoren Youngin Cagelta perimässä ideologiassa.

Mitä sitten tulee esim. Reichin ja Glassin myöhempään (vuoden 1975 jälkeiseen) tuotantoon, niin on hyvä muistaa, ettei se ole enää ”puhdasta” minimalismia, joten sitä ei ole kovin hedelmällistä yrittää teilata minimalismin kritiikillä. Vielä vähemmän tuo kritiiki puree esim. John Adamsin musiikkiin.

Se, mitä sanoin aiemmin Glassin ooppreoiden tarkoituksellisesta epädramaattisuudesta, viittaa vain siihen, että vaikkapa Glassin Satyagraha on jo lähtökohtaisesti hyvin erilaista musiikkiteatteria kuin Verdin Aida. Ja vertailu ei ole oikein hedelmällinen tapa lähestyä eri säveltäjien ilmaisua. Aina on huomioitava myös se, mihin säveltäjä pyrkii. Pyrkimyksistä tai sävellyksistä ei tietenkään tarvitse pitää.

Amerikkalainen säveltäjä tuntuu olevan meidän eurooppalaisten mielestä aina parempi, mitä eurooppalaisempi hän on. Amerikkalaisessa musiikissa nähdään (usein ymmärrettävästi) vain kaupallisia ulottuvuuksia ja viihdearvoja. Mutta lienee syytä kysyä, onko Ivesilla, Gershwinilla, Reichilla, Glassilla ja Adamsillakin ollut kuitenkin jotakin ansiokasta annettavaa.