Vastaa aiheeseen: Mitä musiikkikritiikiltä halutaan?

Kiinnitin huomiota Vesa Sirénin tänään julkaistussa kritiikissä implikoimaan elävän ja tallennetun musiikin paremmuusjärjestykseen. Sirén luonnehti Marinski-teatterin ja Valeri Gergijevin tulkitsemaa Sibeliuksen viidennettä sinfoniaa: esitys oli ”häikäisevä”, kapellimestari ”nosti mestarillisesti tunnelmaa” ja huipensi ensiosan ”täydellisesti”. Kolmannen osan jousien humina oli ”äärimmäisen vaikuttava” ja lopun iskut ”ehkä vaikuttavimpia koskaan kuulemiani”.

Mutta sitten: ”Pääsimme lähelle täydellisyyttä. Nyt vain puupuhaltimien terssikulut vielä puhtaammiksi, tärkeät fagottiosuudet esiin vieläkin paremmin ja vahvempi trumpetisti tärkeisiin sooloihin. Sen jälkeen teos kannattaisi levyttää, ja tuloksena voisi olla yksi parhaista Sibeliuksen vitosista koskaan!”

Minut tällainen virheettömien ja täydellisten levyjen palvonta tekee ärtyneeksi. Musiikin esittäminen on uniikki, kokonaisvaltainen tapahtuma, jossa sijansa on niin käsiohjelmien kahistelulla ja innokkailla tai vain kohteliailla aplodeilla kuin joka esitykseen kuuluvilla rosoilla ja karheuksillakin. Musiikki on yhtäältä tiedostamattoman ulkopuolelle kurkottavia, huikaisevia hetkiä, mutta inhimillisen, yhteisöllisen kokemuksen siitä tekee esityksen epätäydellisyys. Säröt saadaan kyllä digitaalisella äänitystekniikalla kuulumattomiin, mutta samalla nojataan yhä tukevammin taaksepäin – ja heikennetään osallistuvan, vuorovaikutteisen ja elävän musisoinnin asemaa.