Vuonna 1959 Timo Ronkainen aloitti Helsingissä armeijan soitto-oppilaana ja siirtyi seuraavana keväänä Sibelius-Akatemiaan legendaarisen Holger Fransmanin (1909–1997) luokalle, joka oli käytännössä luonut suomalaisen käyrätorvensoiton perinteen. Valmistuttuaan Akatemiasta Ronkainen sai ensimmäisen työpaikkansa Lappeenrannan Varusmiessoittokunnasta, siirtyi sitten Kuopion kaupunginorkesteriin ja aloitti vuonna 1969 Helsingin kaupunginorkesterissa, ensin kakkostorven soittajana ja syksystä 1989 äänenjohtajana.

Jo kolmisenkymmentä vuotta Timo Ronkainen on myös opettamalla pyrkinyt välittämään fransmanilaisen käyrätorvikoulun oppeja eteenpäin, erinomaisella menestyksellä. Monet entisistä oppilaista ovat menestyneet kansainvälisissä kilpailuissa ja yli parikymmentä heistä soittaa työkseen orkestereissa: esimerkkeinä voi mainita Berliinin radion sinfoniaorkesterin Markus Maskuniityn ja Radion sinfoniaorkesterin Esa Tapanin.

Uusia virtauksia

Aloitimme keskustelun Orfeo-pedagogiikasta, jonka keskeisiin hahmoihin Ronkainen muutamien muiden puhallinsoittajien ohella kuuluu. Kyseessä on joogaan perustuva fyysinen harjoitusmetodi, jonka pääkehittäjä on Pohjanmaalta käsin vaikuttava oboisti Ilmari Varila, entinen orkesterimuusikko hänkin. ”Nelisen vuotta sitten Juha Uusitalo oli meillä solistina laulamassa raskasta Wagner-ohjelmistoa, ja kuuntelemassa ollut vanha tuttuni Varila kysyi konsertin jälkeen, olisinko valmis vielä tässä iässä kokeilemaan jotain uutta. Lyhykäisen selostuksen jälkeen ymmärsin heti, että mahdollisuuksiahan on paljoonkin, eikä uran tässä vaiheessa enää mitään menetettävää!”

Metodin avulla pyritään tasaamaan kehon sisäinen ilmanpaine ulkoista tilaa vastaavaksi, jotta happi voi virrata vapaasti sisään ja hiilidioksidi ulos. Tasaaminen tapahtuu venyttämällä rintakehän ja pään luulihaksia ääripituuksiinsa, jolloin kehon ontelotilavuudet maksimoituvat. Selkäranka pidetään suorana, kuin konttaavalla lapsella, ja lavat niin alhaalla kuin mahdollista. Menetelmässä on paljon yhtäläisyyksiä Alexander-tekniikan ja Pilateksen kanssa; Ilmari Varilan kokeileva ja tutkiva suhde omaan tekemiseen muistuttaakin mainittuja tekniikoita kehittäneitä herroja.

Ronkainen kuvaa vaikutusta omaan soittoon käänteentekeväksi: ”Neljässä vuodessa kestävyys on lisääntynyt, palautuminen nopeutunut, ja kun puskeminen ja paine kropassa on vähentynyt, on äänikin laajempi ja syvempi – vaikka tässä iässä pitäisi oikeastaan olla päin vastoin!”

”Orfeo-menetelmä on saanut minut ajattelemaan äänen tuottamisesta uudella tavalla. Ääntä on turha yrittää projisoida puskemalla sitä itsestä poispäin. Sen sijaan ilman annetaan virrata vapaasti ulkoapäin ontelot täyttäen ja äänen virrata sitten ulos. Näin voidaan ikään kuin soittaa koko tilaa, eikä äänellä ole kapeaa, projisoivaa kärkeä. Sointi tulee omasta kropasta eikä niinkään soittimesta, joka vain värittää itselle ominaista ääntä hiukan.” Ronkainen kertoo olleensa mukana kokeessa, jossa eri soittajille annettiin eri merkkisiä käyrätorvia kokeiltavaksi, joita sitten sokkona yritettiin tunnistaa. ”80 prosentissa tapauksista tunnistimme kyllä soittajan, mutta ei ainoatakaan soittimista!”

Sibelius-Akatemian kehittämiskeskus on myöntänyt rahoituksen hankkeelle, jossa Orfeo-menetelmää opetetaan Akatemian opiskelijoille ja kiinnostuneille ammattilaisille. Tavoitteena on yhtenäistää puu- ja vaskipuhaltajien soittoteknistä ajattelua ja sitä myötä helpottaa soinnillisten ja intonaatioon liittyvien ongelmien ratkaisemista. Yhden tai kahden vuoden pilottivaiheen jälkeen arvioidaan, voisiko menetelmää hyödyntää opetuksessa laajemminkin.

Hankkeessa käytetään hyödyksi kokemuksia, joita kolmen viime vuoden aikana säännöllisesti kokoontunut ryhmä radio-orkesterin, Hko:n ja Oopperan puhaltajia on kerännyt. Tapaamisissa on soitettu, kuunneltu ja keskusteltu siitä, miten sointi muuttuu menetelmän myötä. ”Nykyäänhän pyritään kaikin keinoin saundin kirkkauteen ja unohdetaan helposti äänen pohja. Perusäänestä ei kuulu miltei ollenkaan vaan vaikuttaa siltä, että äänipatsaaseen haetaan yläsäveliä vain keskivälistä ylöspäin. Näin toimivat sekä jousisoittajat että puhaltajat, mikä johtaa viritystason jatkuvaan nousuun ja turhaan paineeseen äänen tuottamisessa.”

Holger Fransman tiettävästi piti nimen omaan soinnin kirkkautta tärkeänä. Miten tämä sopii yhteen Orfeo-opin kanssa? ”Se että pyrkii äänen pohjaan, ei sulje kirkasta ja puhdasta sointia pois. Päinvastoin: ääni on silloin myös kirkas, koska se sulautuu paremmin ympäristöönsä, ja tarve äänen sijoitteluun vähenee.”

Lahjakkuus ja opettajan roolit

Ronkainen on opettanut eri ikäisiä oppilaita 1970-luvun lopulta saakka. Miten tunnistaa Sibelius-Akatemiaan pyrkivän lahjakkuuden? ”Valitettavasti pääsykokeissa ei osata testata soittajan tärkeimpiä lahjakkuuden lajeja eli ahkeruutta, sitoutumista ja periksiantamattomuutta. Taiteilijalla pitää olla kärsivällisyyttä saavuttaakseen oman parhaansa. Myös rytmisiä, harmonisia ja muita ’musikaalisia’ lahjoja tietysti tarvitaan, ja koulutuksen aikana niitä viedään eteenpäin, mutta ilman ensin mainittuja ei soittaja pitkälle pötki. Tekniikka ja musikaalisuus voi opiskelijalla olla korkealla tasolla ja työpaikkakin löytyä opintojen jälkeen, mutta henkilökohtaisella tasolla voi ilman ahkeruutta jotain jäädä saavuttamatta.” Ronkainen puhuu myös sosiaalisen lahjakkuuden merkityksestä: ”Orkesterityössä on todella tärkeää, että tulee toimeen monenlaisten ihmisten kanssa.”

”Oman opettajan tulee olla on tärkein esikuva ennen kaikkea persoonallisuutensa puolesta. Olisi tietysti hyvä, jos opettaja myös esiintyisi aktiivisesti ja voisi antaa esimerkin siitä, mitä muusikon työ käytännössä on. Sitä paitsi, jos on vuosikausia soittamatta, opetukseen tuppaa hiipimään pikku hiljaa tarpeettomia mantroja.”

Ronkainen antaa esimerkin: ”Kaikki hyvätkin vaskiopettajat hokevat: ’Puhalla, puhalla lisää’ ja että ’ilman tulee liikkua nopeasti’. Itse olen tullut siihen tulokseen, että mitä hitaampi ilmavirta, sen parempi sointi. Samalla tavalla opetetaan nopeita sisäänhengityksiä, mutta mielestäni ne synnyttävät vain lyhyitä fraaseja ja tukahdutettua ääntä. Sisäänhän ei tarvitse hengittää lainkaan, vaan ilma kyllä täyttää keuhkot itsestään uloshengityksen jälkeen.”

Opetuksen säännönmukaisuudesta

Timo Ronkainen uskoo säännönmukaisuuteen koulutuksessa ja pitää Sibelius-Akatemian viiden ja puolen vuoden opintoputkea hyvänä systeeminä. ”Minä käytän oppitunneillani samaa kaavaa, jota Holger Fransmankin käytti. Ensin soitetaan asteikkoja eri tavoilla artikuloituna, sitten etydi tai pari. Jos oppilas on menossa koesoittoon tai käytännön kokeeseen, soitetaan orkesteripaikkoja, ja lopuksi on soolorepertuaarin vuoro. Vaikka kaavasta voi poiketa hiukan ja improvisoida, pysyy sapluuna enimmäkseen samana tunnista toiseen, ja tuloksia on syntynyt. Kokeilla voi, mutta kaikkea ei pidä kerralla muuttaa.”

Ronkaisen opetus tapahtuu enimmäkseen ryhmässä, ja soolo-ohjelmistoa käydään läpi myös pianistin kanssa viikottaisilla luokkatunneilla. ”Aluksi opiskelijat jännittävät toisilleen esiintymistä, mutta kun sitä tapahtuu koko ajan, he kyllä tottuvat ja paineensietokyky kasvaa. Samalla tavalla hyödyllisiä tilanteita ovat myös musiikkikilpailut: niissä harjaantuu viemällä teknisen osaamisensa huippuun ja oppii suoriutumaan paineen alla, mikä orkesterityössä ei ole lainkaan vierasta.”

Toisaalta Ronkainen yhtyy muidenkin esittämään huoleen siitä, että korkea-asteella joudutaan käyttämään liikaa aikaa perustekniikan opettelemiseen. ”Akatemiaan tullessa pitäisi tekniset ja musiikilliset valmiudet olla jo melko lailla kunnossa – korkeakoulussa heistä sitten syntyy taiteilijoita!” Hän miettii, josko varhaisopetuksessa leikitään kenties liikaakin.

”Itse opetan esimerkiksi transponointia jo ensimmäisestä tunnista alkaen. Kun asiaa ei teoretisoi, pystyy lapsikin oppimaan tällaisen käyrätorvensoittoon keskeisesti kuuluvan asian jo varhain.” Orfeo-menetelmää hän ei kuitenkaan käytä kasvuiässä olevien lasten kanssa, mutta saattaa ujuttaa murrosikäisille mukaan kehollista hahmottamista, ”hyvin lempeästi”.

Vaikka Orfeo-menetelmä on auttanut muusikkoa pitämään yllä soittokuntoa, ei Ronkainen enää viitsi harjoitella omaksi huvikseen ja hyödykseen, ellei esiintyminen lähesty. Alun perin soolosoittajan piti jäädä eläkkeelle elokuussa Turun musiikkijuhlien konsertin ja Richard Straussin Heldenlebenin jälkeen, mutta hän jatkaa vielä tämän vuoden loppuun saakka. ”Mieli ei ole haikea, pikemminkin päin vastoin. Joitakin konserttoja on jäänyt esittämättä, mutta koko keskeisen orkesterikirjallisuuden olen saanut soittaa moneen kertaan.”

Kuvat Lieksan Vaskiviikoilta. Kuvaaja: Pekka Saarinen.