Mielessäni on toisinaan jo vuosikausien ajan pyörinyt ajatuksia suunnasta. Kysymyksiä ja epävarmuutta suunnasta, joka nuoren säveltäjän tulisi löytää omassa työssään. Suunnalla tarkoitan tässä yhteydessä esimerkiksi intensiivistä keskittymistä johonkin tiettyyn asiakokonaisuuteen musiikissa ja sävellystyössä, tai ainakin jonkinlaista fokusoitunutta otetta kohtuullisen helposti määriteltävissä olevaan asiaan.

Osaltaan näihin ajatuksiin ovat vieneet vuosien varrella kertyneet tiedot ja kokemukset säveltäjien ja heidän teostensa kohtaloista, toisaalta taas mm. sävellyskoulutuksen mukana välittyneet arvomaailmat ja ajatusasetelmat. Paljon mietittävää ovat herättäneet myös eri säveltäjien näkyvyys medioissa sekä konserttien ja festivaalien ohjelmasuunnittelu: keitä säveltäjiä (eli millaisia musiikkeja) tuodaan esiin? Tai toisin sanoen: mitä asioita (suuntauksia) ja minkälaisia henkilöitä media ja ”musiikkielämän yleinen mielipide” pitää korkeatasoisina, edistyksellisinä tai myyvinä ja mitä pidetään tärkeänä tuoda esille?

Yritän pitää näkökulmani koko ajan yleisellä tasolla enkä siis puhu itsestäni. Kuitenkin tämän kirjoituksen runkona voisin käydä läpi omia vaiheitani sävellyskoulutukseni ajalta. Tämä lähestymistapa selkeyttää myös sitä prosessia jota olen ajan mittaan näiden ajatusten kanssa käynyt läpi. Pitkälti tämä kirjoitus onkin eräänlaista omien ajatusteni jäsentämistä ja niiden kommentointia, jolloin oma subjektiivinen näkökantani (joka siis voi olla hyvinkin rajallinen ja sokea joillekin asioille) väistämättä korostuu. Tästä syystä olisikin hienoa kuulla muiden ajatuksia näistä asioista.

Aloitin systemaattiset sävellysopinnot säveltäjä Tuomo Teirilän johdolla vuonna 2003 opiskellessani musiikkipedagogiksi Turun ammattikorkeakoulun Musiikkiakatemiassa. Omia kokeiluja ja valmiita sävellyksiäkin oli syntynyt jo yläasteaikojen loppupuolelta asti, mutta itseoppineena tunsin mahdollisuuteni kehittyä ja edetä varsin pieniksi. Minulla ei siis näyttänyt olevan suuntaa, ainakaan suoraan tarjottimella eteen tuotuna. Sävellyskoulutuksen käynnistäminen Turussa vastasikin jo vuosikausien haaveeseeni säveltämiseen perehtymisestä ja keskittymisestä.

Opintojen alku oli monessa mielessä suojaista ja helppoa aikaa: Suomessa korkeaa arvostusta (eikä turhaan!) nauttivan säveltämisen käsityötaidon opiskelun parissa vierähti kivuttomasti muutama ensimmäinen vuosi. Ei tarvinnut jatkuvasti miettiä omaa suuntaa eli ”erikoistumisalaa”, kun jo perustyökalupakin kokoamisessa oli riittävästi työtä. Samoihin aikoihin kuitenkin syntyi ensimmäiset nykyisessä teosluettelossani edelleen olevat sävellykset joille myös tuli julkisia esityksiä. Omien teosteni kuuleminen konserttiohjelmissa muiden säveltäjien rinnalla käynnisti väistämättä pääni sisällä vertailun ”kaikkien muiden” ja itseni välillä. Mikä on oma panokseni ja ääneni meitä ympäröivän musiikin valtameressä? Mihin lähtisin tuolla merellä suuntaamaan, vai harhailisinko eksyksissä ilman kompassia ja karttaa?

Opintojeni edetessä ja siirtyessä vuonna 2006 Sibelius-Akatemiaan, nyt säveltäjä Tapio Tuomelan johdolla, nämä ajatukset pyörivät yhä useammin mielessäni. Samoihin aikoihin aloin myös ottaa aktiivisemmin osaa mestarikurssiopetukseen (mm. Musiikin Aika ja Avantin Suvisoitto -festivaalien jokavuotiset kurssit) ja liityin nuorten säveltäjien Korvat auki -yhdistykseen ja heti seuraavana vuonna tulin mukaan yhdistyksen hallitukseen. Opintojeni alkuun verrattuna ympärilläni alkoikin tapahtua yhä enemmän: uusia tuttavuuksia ja kontakteja, konsertteja, festivaaleja, esityksiä, kommentteja esityksistä sekä lukuisia keskusteluja musiikista, säveltämisestä ja lukuisista muista asioista, monenlaisista näkökulmista monenlaisten ihmisten kanssa. Näköalani ainakin suomalaisen musiikkielämän kenttään laajeni hurjaa vauhtia. Samalla alkoi väistämättä syntyä myös huomioita siitä, minkälaisia asioita tunnutaan suomalaisissa musiikkipiireissä pidettävän arvossaan. Väkisinkin mieleeni hiipi ajatuksia siitä, että tietyn suunnan valitsemalla, tiettyihin asioihin keskittymällä säveltäjä voi saada vankan tukijoukon taakseen ja näkyvyyttä itselleen.

Minusta alkoikin tuntua siltä, että omien sisäisten mietintöjen lisäksi oman suunnan löytämiselle (tai ainakin jonkin suunnan valitsemiselle) oli muodostumassa kasvavia ulkopuolelta tulevia paineita. Tehtävä oli kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo: miten voisi varmistua jonkin suunnan erinomaisuudesta loputtomilta tuntuvien vaihtoehtojen keskellä? Yhden suunnan valitseminen on jokseenkin aina tuntunut olevan minulle mahdoton asia. Monesta suunnasta, musiikkityypistä ja -kulttuurista saamani vaikutteet ja elämykset ovat ehkä johtaneet itseäni eri suuntiin sohivaan hakuammuntaan (vaikka tämä hakuammunta onkin ollut luultavasti aika hillittyä eikä mitenkään radikaalia). Aivan liian moni asia on tuntunut ja tuntuu aivan liian mielenkiintoiselta, mikä toisaalta on mielestäni hyvä asia. Toisinaan taas olen miettinyt, että yhden suunnan löytäminen saattaisi olla hyvinkin rauhoittava kokemus – täysi usko johonkin asiaan ja sille omistautuminen vähentäisi luultavasti loputtoman rajankäynnin mukanaan tuomia painolasteja. Olenkin iloinen niiden säveltäjien puolesta, jotka ovat löytäneet musiikista sen omimman alueensa ja saaneet siitä paljon irti (vaikka jotkin pahat kielet saattavatkin tällöin alkaa puhua itsensä toistamisesta ja urautumisesta). Avomerellä luoviminen käy varmasti vaivattomammin kun on tukevasti kartalla ja kompassissa tarkka suunta.

Kun mietin asiaa yleisellä tasolla, siis säveltäjiä yleensäkin, mieleeni nousee kysymys miten moneen suuntaan kurottelevaan ”haahuiluun” suhtaudutaan kulttuuri-ilmapiir(e)issä, jo(i)ssa käsitykseni mukaan annetaan arvoa selkeästi fokusoituneille säveltäjille? Miten siis käy säveltäjien joiden tuotanto sisältää mahdollisesti tyylillisesti kaukana toisistaan olevia teoksia tai teoksia, joissa ei keskitytä tiettyyn rajattuun musiikin osa-alueeseen taikka tarkasti punnittuihin ja valittuihin tyylikeinoihin? Onko tällaisten säveltäjien kohtalona jäädä tarkan suunnan omaavien kollegoidensa varjoon, vai onko kyseessä ainoastaan oman pääni synnyttämä vääristynyt mielikuva musiikkielämässämme vaikuttavasta ajattelumaailmasta?

Itse haluan kuitenkin uskoa siihen, että rehellisesti omia ajatuksiaan ja sydäntään noudattaen säveltäjä voi löytää oman suuntansa toisinaan pitkienkin harharetkien jälkeen – eikä tämän lopullisen suunnan mielestäni tarvitse olla tarkkaan kohdistunut johonkin tiettyyn pisteeseen. Liikettä (edistymistä?) tapahtuu vaikka kurssi vähän väliä muuttuisikin. Mutta missä määrin säveltäjällä on mahdollisuus eksyä erilaisille poluille ja jopa umpikujiin säilyttäen kuitenkin uskottavuutensa kriittisen musiikkiyleisön ja ammattikunnan silmissä?