Lasten kuoromusiikki vähenemässä
Vaikka lapsille suunnatun musiikin tarpeellisuutta aletaan ymmärtää yhä enemmän, lasten itsensä esitettäväksi tarkoitettu musiikki on 1900-luvulla ollut käytännössä vain aktiivisten lapsikuorojen (tyttökuorojen, poikakuorojen sekä koulujen ja seurakuntien kuorojen) tilausteosten varassa, sillä soittimen ilmeiset rajoitukset eivät houkuttele kunnianhimoisimpia säveltäjiä. Suuren yleisön tietoisuuteen nousseita lapsikuoroteoksia ei ole. Kenties edustavimpia nuorisokuorosäveltäjiä on Petr Eben (1929 -2007) vapaatonaalisilla teoksillaan “Prahalainen Te Deum” (Pražské Te Deum, 1989) ja “Truveerimessu” (Truvérská mše, 1968-69). Kumpikin on nuorisokuorolle hyvin istuvaa käyttömusiikkia, helppoa laulettavaa ja omaksuttavaa. Osa on käyttökelpoista myös kirkollisissa yhteyksissä, kuten “Suita liturgica” (1995), mutta läpi teoksen jatkuva unisonokuoro ei aina ole laulajalle palkitsevaa.
Kenties helpoiten harjoitettava ja parhaiten soiva lapsi- ja nuorisokuoromateriaali – kansanlaulut, lastenlaulut ja joululaulut – innoittaa joitakin säveltäjiä mutta johtaa yleensä liian vaikeatasoisiin sävellyksiin (tai sovituksiin) toimiakseen nuorisokuorolla, lapsikuorosta puhumattakaan. Lapset sävellystuotannossaan huomioinut Witold Lutos?awski (1913-1994) teki joululauluihin pohjautuvasta naiskuoroteoksestaan ”20 puolalaista joululaulua” (1946;1989) ensin mielekkään varhaisversion lapsi- tai nuorisokuorolle keveämmällä säestyksellä. Euroopan uusien teosten tilanne vaikuttaisi kuitenkin olevan perinteikästä nuorisokuoromaata, Yhdysvaltoja, parempi.
Naiskuorot ja mieskuorot
Uutta musiikkia naiskuorolle sävelletään kutakuinkin yhtä niukasti kuin mieskuorollekin. Marokkolais-ranskalaisen Maurice Ohanan (1913-1992) hyvin itsenäistä tyyliä noudattava naiskuoroteos ”Lys de madrigaux” (1976) on taiteellisesti maininnanarvoinen naiskuoroteos. Suuri osa nuorisokuorosävellyksistä soveltuu naiskuoronkin laulettavaksi. Nuorisokuorotuotantoa haastavampaa Ebenin naiskuoroteosta “Dizionario Greco” ei sekä vaikeustasonsa että harmonioidensa vuoksi enää voisi toteuttaa nuorisokuorolla.
Mieskuorosäveltäjistä Erik Bergmanin (1911-2006) laajassa kuorotuotannossa ajalle tyypillinen modernismi on hyvin edustettuna. Suomalaisittain avartavaa sekakuorosävellystä ”4 Galgenlieder” (1960) välittömästi seuraavassa mieskuoroteoksessa ”Bauta” (1961) Bergman hyödyntää ilmaisuvoimaisia harmonioita ja viitteellisesti notatoitua puhekuoroa sekä vuotta myöhemmässä sävellyksessä, ”Fåglarna” (1962) samoin mieskuorolle, myös laajoja klustereita.
’
Bergmanin tavoin suuren yleisön tiedostamattomissa ovat esimerkiksi Giacinto Scelsin (1905-1988) ”Tkrdg” (1968), sekä Luciano Berion (1925-2003) viimeinen teos ”Stanze” (2003) kolmelle mieskuorolle, baritonille ja orkesterille.
Ainoa syy naiskuorolle ja mieskuorolle sävelletyn musiikin harvinaisuuteen sekakuorokonserttien ohjelmanumerona ei ole pelkästään teosten ajoittainen haastavuus, vaan tilanne johtuu myös paikalliskielisistä tekstivalinnoista, jotka saattavat jäädä liian kulttuurisidonnaisiksi. Ansiokkaatkaan kansalliset teokset näille kuorotyypeille eivät helposti yllä kansainväliseen uuteen repertuaariin.
Harrastelijakuorot sekä radion ja oopperan kuorot
Hyvätasoiset harrastelijakuorot ja kansallisten radioiden kuorot ovat aktiivisimpia kuoromusiikin tilaajia, ja käytännössä tasokkaimpia. Näistä osa etsii haastavaa materiaalia laulettavaksi, osa taas teoksia jotka voisivat aikanaan päätyä muidenkin kuorojen ohjelmistoon. Tilattu kuoroteos saatetaan säveltää nopeastikin, deadlineja hipoen ja harrastelijakuorojen harjoitusajan rajallisuutta sen suuremmin ajattelematta. Tämä tilanne on usean ansiokkaan, sittemmin ohjelmistoon vakiintuneen tilausteoksen taustalla.
Vaikeustason lisäksi kuoro hakee mieleistään estetiikkaa edustavaa säveltäjää, eli tilausteoksissa ja ohjelmistovalinnoissa kyseeseen tulevat myös kuoron profiloitumispyrkimykset, ei pelkkä tekninen näyttävyys.
Oopperakirjallisuudessa kuorolla on yhä 1900-luvullakin valitettavan pieni osuus, vaikka esittäjistöt ovat yleensä kyvykkäitä. Uusien oopperoiden kuoro-osia ei esitetä irrallisina konserttiversioina.
Musiikki kirkollisiin ja ideologisiin teksteihin
Kirkollisiin, alunperin katolisiin liturgisiin teksteihin säveltäminen ei ole juurikaan vähentynyt, mutta teosten käyttötapa on muuttunut huomattavasti. Vaikka tekstiä olisikin hyödynnetty vanhojen dogmien mukaisesti, syntyvät teokset ovat usein konserttimusiikkia. Kääntäen, liturgisen kuoromusiikin tekemiseen erikoistuvat keskinkertaiset säveltäjät. Tilanne on ymmärrettävä kirkkoinstituution rahoituksen vähittäisenä suunnanvaihdoksena, mikä on täysin hyväksyttävää mutta yhtä lailla harmillista. Kirkkoon ei enää vapaan, tallennetun musiikin aikakaudella tulla hakemaan kaikille yhtäläisiä uskonnollisia musiikkielämyksiä, tuskinpa se olisi mahdollistakaan. Vanhaa kirkkomusiikkiahan on kirkkokuoroilla käytössään enemmän kuin tarpeeksi, ja uuden kirkkomusiikin tilausteosten esitykset harvoin löytävät innostunutta yleisöä tai onnistuvat miellyttämään sekä esittäjiä että säveltäjän estetiikkaa.
Liturgiseen yhteyteen kahlittu musiikki on olennaisesti ei-eksperimentaalista käyttömusiikkia, eikä yksikään tunnetuista nykysäveltäjistä elä pelkästään liturgisen musiikin säveltämisellä. Voidaan todeta, että vakiintuneista tekijöistä Ernst Peppingin, Olivier Messiaenin (1908-1991) ja John Rutterin (s. 1945) kuoromusiikkia on ollut laajalti käytössä jumalanpalvelusmusiikkina, vaikka teoksia olisi sävelletty alun alkaen muista lähtökohdista. Liturgisen kuoromusiikin edellytyksiin vastaa Messiaenin ”O sacrum convivium!” (1937), joka on helppotajuista, vain neliäänistä ja laulettavaa. Harmoniat ovat riittävän ilmaisuvoimaisia, ja teosta voidaan esittää myös kuoroa urkusäestyksellä tukien. Kirkkokuorojen taso on useat viime vuosikymmenet estänyt taiteellisesti vaativan uuden musiikin esittämistä liturgisissa yhteyksissä.
Musiikki toimii usein uskonnollista tilaisuutta ylentävänä mutta ei korvaamassa sitä. Muussa tapauksessa tyypillisesti pääosan liturgiassa ottaisi sävelletty messu, mutta niitä ei 1900-luvun loppupuolella mainittavasti sävelletty. Uutta musiikkia suosivia jumalanpalveluksia on tiettävästi ainakin Saksassa, mutta osaksi uutta musiikkia sisältävä kokonaisuus harvoin edustaa kokonaistaideteosmaista yhtenäisyyttä verrattuna sellaiseen, jonka kaikki musiikki ja visuaaliset virikkeet olisivat varta vasten yhdeltä tai usealta taiteilijalta tapahtumaa varten tilattua. Tietysti ajatuskin olisi rock-teemajumalanpalvelusten ajassa ja oloissa utopistista – ja vähintään kulttuuriliitteen etusivun mediatapahtuma.
Kirkollinen kuoromusiikki järjestyneen musisoinnin alkupisteenä kantaa kunniakkaan historiansa vuoksi kyseenalaisia, ristiriitaisiakin velvoitteita. Taiteellisimpien kirkollisiin teksteihin, varsinkin latinankielisiin versioihin, sävellettyjen uusien kuoroteosten formaattiin kuuluu olennaisena osana nimenomaan tradition jatkaminen. Ilmeiset esikuvat ovat renessanssin rauhallisen viivytellen soljuvissa, apollonisen mietiskelevissä sointikentissä, vaikka tämä tyyli on laajentunut ainakin Eric Whitacren (s. 1970) tapauksessa myös ei-kirkollisiin teksteihin. Tyyli on kuin luotu minimalistien temmellyskentäksi. Ohjelmallisuuden vaatimukset sävellettävälle musiikille yhtenäisissä meditoivissa teksteissä ovat pienet. Latinan kieli tuo näille teksteille niiden tarvitseman suuren vokaalipitoisuuden ja etäännyttävän vaikutuksen.
Vaikuttavia sointikenttiä kirkkoakustiikassa saa aikaan myös muokatuilla koraalisitaateilla, kuten toimii Knut Nystedt (s. 1915) teoksessa ”Immortal Bach” (1988). Kirkko tilaa teoksia vain juhlatarkoituksiin, kuten kirkon 700-vuotisjuhlallisuuksiin Krzysztof Pendereckin (s. 1933) kulttimaineeseen nousseen Luukas-passion (”Passio et mors Domini Nostri”, 1966) tapauksessa. Yksittäiset muusikot saattavat erityistapauksissa tilata esitettäväkseen hengellistä konserttimusiikkia, vaikkapa läpileikkauksen uusimman kuoromusiikin eri laidoilta – esimerkkinä tästä on Helmuth Rillingin johtama Passio 2000 -projekti. Vuodelle 2000 tilattiin teokset Wolfgang Rihmiltä (s. 1952) (Luukas-passio), Sofia Gubaidulinalta (s. 1931) (Johannes-passio), Tan Dunilta (s. 1957) (Matteus-passio) sekä Osvaldo Golijovilta (s. 1960) (Markus-passio), joista ainakin kaksi ensin mainittua lunastanee paikkansa suppeahkossa aikamme passiorepertuaarissa. Perinteentäyteisen tekstivalinnan sävelittämisessä Rihm ei nähnyt tarpeelliseksi välttää selkeitä Bach-alluusioita, joskaan musiikkia nimenomaan Luukaksen evankeliumiin perustavaan passioon ei Bachilta olekaan säilynyt. Gubaidulinan passio puolestaan katsoo historiallisesti paikoin vielä kauemmas.
Toinen suurimuotoinen kuorosävellys, Bachakademie Stuttgartin tilausteos ”Requiem of Reconciliation” vuodelta 1995 voisi olla liian kunnianhimoinen urakka yhdelle säveltäjälle. Jokainen osa onkin eri säveltäjän käsialaa ja kuorolla on kiitettävästi laulettavaa. Lisäksi projektiin kolmestatoista säveltäjästä huomattavan monen kuorotuotanto jäisi muutoin suppeaksi. Tässäkin tapauksessa tilaukseen vaadittiin erityinen innoittaja, toisen maailmansodan loppumisen 50-vuotisjuhlallisuudet.
Usein kirkkomusiikin yhteydessä puhutaan säveltäjän omasta uskonnollisesta vakaumuksesta – tuosta jokaisessa innoitetun puolijumalan kirjoittamassa sävelessä havaittavasta ”pyhästä läsnäolosta” tai sen täydellisestä puutteesta ja rahantavoittelusta. Vaikka historia tarjoaa esimerkkejä kummastakin liturgisen kuoromusiikin säveltäjätyypistä (myös vaikeasti selitettävine välimuotoineen), nähdäkseni tällaisen kuoromusiikin säveltäjän vakaumuksella ei ole merkitystä. Musiikkihan tavoittelee jotakin yleismaailmallista, kutsuttakoon sitä sitten pyhyydeksi tai millä nimellä kulloinkin. Pyhyyden elämyksen kuvaamiseen kuoromusiikki silti on edelleen omiaan.
Muita esimerkkejä mystiikan karakteeriin taipuvasta, ei-liturgisesta kuoroilmaisusta ovat György Ligetin (1923-2006) ”Lux aeterna” (1966), yhdysvaltalaisen Morten Lauridsenin (s. 1943) ”O Magnum mysterium”, lajin viimeaikaisen pääedustajan Arvo Pärtin (s. 1935) ”Magnificat” (1989), ”An den Wassern zu Babel” (1976/84), jossa ei lauleta sanoilla vaan niukkaeleinen musiikki riittää välittämään otsikon arkaaisen tunnelman, John Tavenerin (s. 1944) tuotanto vuoden 1977 jälkeen, Whitacren teoksista muun muassa ”When David heard” (1999) ja ”Lux aurumque” (2000), jonka niukka runoteksti lienee vokaalivärien vuoksi käännetty latinaksi, sekä Jaakko Mäntyjärven pääteos, koraalidraama ”Salvat 1701” (2001).
Michael Finnissyn (s. 1946) ”Seven sacred Motets” –sarjassa (1991) on harkitusta arkaaisuudestaan huolimatta, tai ehkäpä juuri sen vuoksi, uutta ainoastaan musiikillisten elementtien ryhmittely, sillä kuorosatsi rajuimmillaankin vastaa keskiajan ihanteita. Käytetyt keinovarat ovat kuitenkin laajempia kuin Pärtin vastaavassa tuotannossa. Pärtillä myös soitinmusiikissa mietiskelevyys johtaa uskonnollisväritteisiin latinankielisiin teosten nimiin, kuten Credo, Cantus ja Fratres.
Mystikkojen eksperimentalisteja paremmin yleisöön uppoavan tyylin tunnusmerkkejä ovat konsonoiva, muttei aina täysin perinteinen harmonia, staattisuus, hidas syke, sointupylväät, pienieleinen melodinen liike ja uusimpien äänentuotantotapojen välttäminen.
Kantaaottava ja ideologisiin tarkoituksiin sävelletty kuoromusiikki on vähenemässä. Käykö länsimaisen taidemusiikin, kuoromusiikista puhumattakaan, säveltäminen nykyisellään jo itsessään kannanotosta?
Vallanpitäjille ja valtiollisiin tilaisuuksiin ei enää aikoihin ole ollut tapana tilata ajanmukaisinta kuoromusiikkia, ja uusi kamarimusiikki tai maltillinen kamariooppera saattaa olla enemmän tilaajien mieleen, vaikka tilaus tulisi kalliimmaksi. Juhlalliset tilaisuudet harvoin kuitenkaan rajoittaisivat säveltäjän vapautta kappaleen tekstivalintaan.
Varmasti on säveltäjiä, jotka kykenevät kenties salanimen turvin toteuttamaan pienimuotoisia sävellystilauksia myös ideologisten järjestöjen ehdoilla ja järjestöjen valitsemiin teksteihin. Kuoroteoksilla säveltäjä on voinut aina ilmaista väkevimpiä henkilökohtaisia vakaumuksiaan silloinkin kun kantaaottavalle musiikille ei löydy ulkopuolista tilausta – tästä esimerkkinä viime vuosisadalta ovat Benjamin Brittenin (1913-1976) pasifistinen ”War Requiem” (1962), tuotteliaan ruotsalaisen Thomas Jennefeltin (s. 1954) intensiivinen ”Warning to the Rich” (1977) sekä huomattava osa Hans Werner Henzen, Mauricio Kagelin ja Luigi Nonon tuotantoa.
Edellisistä lyhyistä katsauksista menestyneiden kuorosäveltäjien tapauksiin selvinnee, ettei luontevaa kuorolle säveltämistä voi oppia hetkessä, vaan ”alan tekijät” ovat poikkeuksetta itse kuorolaulajia tai jo nimekkäitä vanhan polven säveltäjiä.