Romanialaispianisti Radu Lupun konsertti Finlandia-talossa oli huikea kokemus. Lupu on aiempien vuosien konserttoesiintymisissään osoittanut olevansa kantavan pianissimosoiton mestari, mutta varsinkin tässä soolokonsertissa hän osoittautui verrattomaksi sointitaikuriksi. Schubertin sonaatissa Lupu sai yleisön uppoutumaan soittoonsa jo ensimmäisen osan aikana ja hypnoottisesta toisesta osasta eteenpäin koko salillinen yleisöä kuunteli hiiskumatta pianistin hienoa musisointia. Lupun ote niin Schubertin sonaatissa kuin Debussyn preludeissakin tuntui olevan tavallaan improvisatorinen. Vapaus sekä näkyi että kuului. Lupun liikekieli kertoi täydellisen vapaasta ja luontevasta kontaktista soittimeen. Rytminkäsittely oli vapaata, mutta eteenpäin suuntautunutta… ja se sointi! Erilaisia sointivärityksiä ja pianissimosävyjä tuntui riittävän loputtomiin. Lupu annosteli voimakkaampia nyansseja tarkoin, joten ne pari kertaa, jolloin hän soitti suoranaisesti fortissimossa, myös erottuivat hyvin. Hän sai myös Schubertin musiikin elämään aivan erityisellä tavalla. Esimerkiksi kolmas osa sai Lupun käsissä eloisan ja valoa hehkuvan wieniläistanssin luonteen. Muutenkaan Lupun soitossa ei ollut hitustakaan ylitulkintaa tai pönäkän vakavamielistä otetta, joka usein riivaa Schubert-tulkintoja. Viimeisen osan aloittava teema oli silkkaa kauneutta ja hidas tempo teki oikeutta musiikin pienipiirteiselle eleganssille.
Debussyn preludeissa konkretisoitui eräs piirre Lupun soitossa, jota todella ihailin: kyky tehdä sisäänpäin kääntyneen musiikin tulkinta sillä tavalla ”ulospäin kääntyneesti”, että isolle salilliselle yleisöä välittyy voimakkaana juuri sisäänpäin kääntyneisyyden tunne. Debussy oli itse sitä mieltä, ettei osaa hänen preludeistaan tulisi esittää julkisesti, koska ne ovat luonteeltaan liian intiimejä. Vaikka Debussyn mielipiteen voikin ymmärtää, vaativat monet preludit akustiikkaa soidakseen tarpeeksi hyvin. Lupu soitti Debussyn preludeja yhtäältä intiimisti, ikään kuin olisi soittanut niitä itsekseen, mutta toisaalta juuri niin, että suuren salin akustiikka välitti preludien koko sointipaletin ja intiimin luonteen yleisöön saakka. Jos nyt jotain olisin kaivannut konsertissa, niin Lupu olisi voinut pitää hieman pitempiä taukoja preludien välillä. Nyt hän soitti kaikki preludit välittömästi peräjälkeen, mikä ei aina tuntunut musiikillisesti täysin perustellulta. Muita toiveita on oikeastaan aika mahdotonta esittää. Ylimääräisenä kuultiin vielä Debussyn preludien toisesta kirjasta La Puerta del Vino huumaavine habanera-rytmeineen ja suloisen kaunis Schubertin Moment Musicaux D780 nro 4, cis-molli. Radu Lupun soitto oli kauttaaltaan persoonallista ja ainutlaatuista. Lupu soitti yleisölle Schubertin ja Debussyn musiikkia oman maailmansa kautta tarjoiltuna, ja hänen maailmansa oli rikas ja mielenkiintoinen. Toivottavasti saamme vierailla siellä pian uudelleen!