Virkamiesmäisestä soitosta ei ollut viime viikon perjantai-iltana tietoakaan Radion sinfoniaorkesterin esitellessä tulevan Espanjan ja Portugalin kiertueensa ohjelmistoa. Jean Sibeliuksen Luonnottaren ja Lemminkäissarjan lisäksi konsertissa kuultiin niinikään etelään lähtevät Kaija Saariahon Leinolaulut, jotka soivat sopraano Anu Komsin herkissä tulkinnoissa arvoisellaan tavalla. Varsinainen tapaus oli kuitenkin Komsin samanistisen kiihkeä, mutta aina puhdas ja hallittu Luonnotar, joka lumosi ainakin minut: en ole ikinä kuullut teosta esitettävän näin vaikuttavasti, livenä tai levyllä, näin syvästi luomisen myyttiin sukeutuen. Turhan teatraalinen käsien levittelykään ei häirinnyt saavutetussa musiikillisessa hurmiotilassa. Anu Komsi oli Luonnotar, vieläpä vaivattomasti.
Ylikapellimestarinsa Sakari Oramon johdolla RSO:n taitavista soittajista on hioutunut hämmästyttävän värikkäästi ja yhtenäisesti soittava yhtye – on onni, että Oramon kaltainen kansainvälinen kyky on malttanut tehdä pitkäjänteistä työtä orkesterinsa kehityksen eteen. Varsinkin jouset hämmästyttivät soittonsa puhtaudella ja sävykkyydellä. Vibratosta on tullut aidosti ilmaisun väline: jousisoittajat käyttävät sitä juuri sen verran kuin tarpeen, aivan kuin Anu Komsi laulussaan. Etenkin juuri Luonnottaressa orkesteri, kapellimestari ja solisti tuntuivat löytäneen yhteisen estetiikan, josta kumpusi häkellyttävän yhtenäisesti fraseerattua ja elettyä, tuoreella tavalla sibeliaanista tarumaailmaa.
Konsertin avasi Bernd Alois Zimmermannin Photoptosis, jonka oli ilmeisesti tarkoitus olla nimensä mukaisesti ”valotapahtuma”. Zimmermannin äänivallimainen, psykofyysisiä tuntemuksia aiheuttanut orkesterivyöry oli itselleni kuitenkin enemmänkin matka alitajuntaan, unimaailmaan, eritoten painajaisiin. Kun alun hiljaisen, myrskyä enteilevän kiehumisen ja kuplimisen takaa alkoi hahmottua painajaismaisia sointipintoja, pelon affektit takoivat mielikuvitusta kiihottavalla tavalla. Teoksen keskellä sijaitseva suvanto tuntuikin tullessaan ihanalta: äänimassan sijaan saattoi nyt erottaa yksittäisten soitinten värejä. Ja kuin unessa, jossa tutut hahmot ovat väärissä paikoissa ja tekevät vääriä asioita, niin Zimmermannkin toi tähän suvantoon lainauksia tutuista teoksista: Skrjabinia, Wagneria ja muutakin – kunnes informaatiotulva löi jälleen yli ja nielaisi sisään koneeseen, jossa rytmiostinatot ja kihisevät sävelötökät kuhisevat pitkin ja poikin tietoisuuden.
RSO esitti teoksen intensiivisesti ja vakuuttavasti. Mieleen tuli väistämättä Zimmermannin kaikin tavoin erittäin haastava ooppera Die Soldaten, joka olisi hienoa kokea joskus elävänä. Hyvä näinkin!
Kontrasti Photoptosiksen ja sitä seuranneiden Saariahon Leinolaulujen välillä oli tosin turhankin suuri: ensimmäinen osa, Sua katselen (2004–2005) valitettavasti kärsi Zimmermannin hillittömästä levottomuudesta. Kun ehdin toipua, osa oli jo lähellä loppuaan. Saariahon estetiikka on perinteisesti aivan eri lähteiltä kuin Zimmermannin ja oikein tunsin, kuinka korvat nykivät eteenpäin vastaanottamaan Leinolaulujen hienovaraista sointimaailmaa. Anu Komsin sopraano soi – epäilemättä säveltäjän haluamalla tavalla – sen verran hiljaisissa nyansseissa, että sanoista oli paikoin hankala saada selvää. Silloin kuin sai, oli yhteys Eino Leinon jännittävien sanavärien ja Saariahon sävelmaailman välillä hyvin nautittava – käsiohjelma toki auttoi tilannetta.
Saariahon sävelkieli on kääntynyt verraten pysähtyneestä helähdysten ja värien maailmasta kohti tavallaan perinteisempää, draamallisempaa ilmaisua. Tähän lienee oopperasäveltämiselläkin ollut vaikutuksensa. Leinolaulujen toisen osan, Sydämen (2006) tekstin tummien, ekspressionististenkin symbolismien ja musiikin välillä olikin havaittavissa jopa verraten suoraviivaista tekstin musiikillista maalailua. Lauluista toimi, ainakin Komsin ja RSO:n käsissä parhaiten kaksi viimeistä, Rauha (2007) ja Iltarukous (2000). Musiikin ja tekstin yhteys tuntui monitasoiselta ja syvältä ja Komsin tulkinta antoi jo esimakua konsertin toisen puoliskon voitokkaasta Luonnottaresta. Saariahon Leinolaulut jättivät suuren halun kuulla neljän orkesterilaulun sarjan mahdollisimman pian uudestaan; onneksi siihen avautuu mahdollisuus YLE:n kausikortti-ohjelmassa 16.11.
Sinfoniakonsertin päättänyt Lemminkäissarja lunasti hienosti sujuneen konsertin asettamat lupaukset. Ensimmäisen osan (Lemminkäinen ja saaren neidot) lievästi ylieläytyneen, tempoltaan turhan nopean kuumeilun jälkeen Oramo ja RSO tarjoilivat tuoreen ja perustellun, ”sibeliaanisista” kliseistä vapaan Lemminkäisen. Kuten läpi konsertin, RSO oli elämänsä kunnossa, ja Tuonelan joutsentorven joskus turhan nuhainen sointi sai Päivi Kärkkään englannintorvisooloissa nyt kiinteän ja meheän, miellyttävän vapautuneen tulkinnan. Toinen osa on toki joskus meditatiivisempi, nyt toimi kuitenkin alkuvoimaisuus. Ihailla täytyy erityisesti Oramon ja orkesterin saumatonta ja orgaanista yhteispeliä, joka synnytti suuren epookkimaisen kertomuksen Lemminkäisen seikkailuista. Viimeisessä osassa ei epätavallisen nopea tempokaan enää haitannut. Päinvastoin: Lemminkäisen kotiinpaluuta usein vaivaavasta pateettisuudesta ei ollut tietoakaan, ja Tuonelan seikkailuiltaan kotiin palasi innostava, nuorekas Lemminkäinen, elämänsä kunnossa.
Lemminkäissarjan jälkeen RSO:n muusikoista koostuva kvartetti esitti vielä 100-vuotisjuhliaan viettävän Olivier Messiaenin Aikojen lopun kvarteton. Täysin ulkomusiikillisista syistä en pitkän päivän jälkeen enää jäänyt kuuntelemaan itsessään pitkää ja keskittymistä vaativaa teosta, mikä oli vain omaksi vahingokseni: Petri Aarnion (viulu), Christoffer Sundqvistin (klarinetti), Joel Laakson (sello) ja Jouko Laivuoren (piano) esittämänä tämä kulttiteos kuului sekin onnistuneen erinomaisesti. Onneksi yleisöä oli kuitenkin ilmeisesti jäänyt paikalle varsin mukavasti, ja tällaiset konsertinjälkeiset myöhäisillan kamarimusiikkiherkut ovat ehdottoman kannatettava ilmiö.
(Arvio kirjoitettu 25.10. mutta julkaistiin teknisten ongelmien vuoksi vasta 30.10.)