Süden – Gastón Solnicki on Mauricio Kagel. Kairos 0013172KAI.
I feeld good where I can work well. That is my homeland. – Kagel
Mauricio Kagelin (1931-2008) musiikillista tuotantoa voi vain luonnehtia hyvin monimuotoiseksi ja mielikuvitukselliseksi: kamarimusiikkia, videoteoksia, musiikkiteatteria, elektroakustista musiikkia. Yhtä suurta ja kaikenkattavaa nimittäjää on turha etsiä. Ehkä paras termi kuvailemaan Kagelin tuotantoa on teatterillisuus, mikä kuvailee Kagelin tapaa pitää musiikki konkreettisesti kiinnni arkipäiväisissä, sosiaalisissa ja yhteiskunnallisissa ilmiöissä. Hänen teoksistaan löytyy mitä erikoisimpia osuuksia ja ohjeita kuten muun muassa puhelinluettelon selailua, kirjojen heittelyä tai polkupyöräilijöille kirjoitettuja osuuksia. Gastón Solnickin ohjaama dokumenttielokuva Süden – Gastón Solnicki on Mauricio Kagel (2011) vie katsojan Kagelin työskentelyn äärelle. Elokuvan pääosassa ei kuitekaan ole pelkästään maestro Kagel vaan yleisemmin ottaen musiikki sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä; musiikki saa merkityksensä tekemisen ja jakamisen kautta. Solnickin dokumentissa seurataan Kagelin ja Ensamble Süden -orkesterin valmistautumista konserttiin Buenos Airesissa järjestettyä Kagel-festivaalia varten. Ensamble Süden koostuu joukosta nuoria, jotka ovat omistautuneet esittämään Kagelin musiikkia. Argentiinalaissyntyinen Kagel muutti Saksaan vuonna 1957 ja dokumentti todistaa Kagelin paluuta Buenos Airesiin lähes 50 vuoden jälkeen. Kagel on hyvin liikuttunut kohdatessaan Ensamble Süden -orkesterin ensimmäistä kertaa.
Maestro Kagel saa välistä jäädä dokumentissa täysin taka-alalle kun elokuvassa seurataan muun muassa mezzosopraano Klara Csordas’n hammaslääkärikäyntiä, joka on kokemuksena ehkä jopa hieman hämmentävä. Solnickin näkemystä musiikillisen tapahtuman rakentumisesta voisikin luonnehtia hyvin kokonaisvaltaiseksi: pienimmätkin seikat ja rakennuselementit ovat tärkeitä. Musiikki yhteiskunnallisena ilmiönä täten käsittää yhtä hyvin harjoitustilanteen kuin muusikon hammaslääkärikäynnin. Kaikki tämä tuntuukin oivasti luonnehtivan myös Kagelin tyyliä ja musiikillista näkökulmaa: musiikki on olennaisesti sidoksissa yhteiskunnallisiin ja arkipäiväisiin ilmiöhin. Kagelin musiikillinen korpus tunnetusti kommentoi yhteiskunnallisia ilmiöitä satiirin ja ironian avulla. Dokumentin yllä leijailee Kagelin hilpeän humoristinen aura, kuin Cheshiren kissan katoava virne. Kagelin kokeellisuus ja teatraalisuus tulee varsin hyvin esille 111 pyöräilijälle kirjoitetussa teoksessa Eine Brise (1996).
Solnickin dokumentin keskeiseksi näkökulmaksi muodostuu musiikin tekeminen ja musiikillinen työ. Pääosassa eivät ole valmiit teokset vaan musiikillisen tapahtuman rakentuminen, se mitä punaisten verhojen takana tapahtuu, työn historia. Solnicki seuraa musiikillisen tapahtuman valmistumisprosessia kuin kärpänen katossa. Hän ei alleviivaile vaan tyytyy näyttämään ihmiset työssään ja musiikin tekemisen keskellä, puhumassa sekä musiikillisista että ei-musiikillista asioista. Solnickin ratkaisu on toimiva. Vähän väliä kuullaan Kagelin ajatuksia musiikista ja omasta työstään suoraan kuvan päälle. Solnicki ei kuitenkaan esitä vain puhuvia päitä vaan ihmisiä tekemässä työtä musiikin eteen; maestro Kagel työssään ihmisten keskellä, elehtimässä orkesterin edessä, eläytymässä omaan musiikkiinsa. Solnicki ei yritä vakuuttaa katsojaa antamalla todistuksia haastattelujen ja kommenttien muodossa, kuten niin monissa muotokuvissa usein tapahtuu. Elokuva pikemminkin näyttää, että musiikki on olennaisesti sosiaalinen ilmiö, ja että neromyytit ovat turhia ja tarpeettomia. Musiikin toimivuuden ratkaisee lopulta ihmisten kyky vaikuttua ja herkistyä kohtaamiensa asioiden ja tilanteiden edessä.
Dokumentissa on kyse työstä ja työn tekemisestä monessakin mielessä. Kagel itse toteaa, että uuden musiikin soittaminen vaatii olennaisesti paljon työtä, sekä muusikoilta että kuulijoilta. Työn käsitteellä on myös poliittinen konnotaatio: mahdollisuudet soittaa uudempaa musiikkia ovat Argentiinassa paljon heikommat kuin Euroopassa, johtuen pitkälti taloudellisista ongelmista, jotka varjostavat vakaiden rakenteiden muotoutumista. Kagelin huumorin keskeltä nousee täten esiin myös hyvin poliittinen ja yhteiskunnallinen asenne, joka usein pukeutuu ironian ja parodian vaatteisiin: teosten pääosissa esiintyy groteskeja sotapäälliköitä, marssivia natseja ja uutisreportaaseja. Lopulta nauru kuitenkin voittaa.
Solnickin dokumenttielokuva on lyhyesti ilmaistuna erinomainen. Kuten aina, kaikenlaiset ekstrat DVD-julkaisuissa olisivat mukavia, ja tässä paketissa niitä ei valitettavasti ole. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä seikkaa, että tämä hieman reilun tunnin mittainen dokumentti on ehdottomasti katsomisen arvoinen.