Amfion pro musica classica

Levyarvio: Äänten solidaarisuudesta

Christian Wolff: Kompositionen 1950-1972
Edition RZ

1950-luku oli Yhdysvalloissa kokeellisen musiikin kukoistuskausi. Aleatoriikka, avoimet muodot, minimalismi ja graafinen notaatio olivat keinoja, joiden avulla säveltäjät pyrkivät löytämään täysin uudenlaisen musiikillisen vapauden ja ilmaisun tason. Kokeellisen porukan kärjessä hääri tietenkin John Cage, joka myös oli Christian Wolffin (s. 1934) ensimmäinen ja ainut sävellyksenopettaja. Nyt käsillä oleva Edition RZ:n julkaisema kahden levyn kokoelma antaa erittäin hyvän perspektiivin sekä Wolffin varhaisen ilmaisun ja sävelkielen kehittymiseen että ylipäätään amerikkalaisen kokeellisuuden perinteeseen.

Äänitysten taso teosten taltiointien välillä vaihtelee huomattavasti, sillä kokoelmalta löytyy teosten taltiointeja 1950-luvulta aivan 2010-luvulle asti. Muutamista teoksista on mukana kaksi tai jopa kolme eri taltiointia, kuten esimerkiksi For Pianist (1959), josta löytyy kaksi Frederic Rzewskin tulkintaa ja yksi David Tudorin tulkinta. Vertailuissa tulee hyvin esille Wolffin hyödyntämien sattumaoperaatioiden ja graafisen notaation tuottamat erot, mikä antaa jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisiin mahdollisiin suuntiin avoimen muodon teos voi kehittyä.

Wolffin musiikillinen ilmaisu on usein hyvin vähäeleistä. Lyhykäiset fraasit ja repliikit käyvät keskenään epäjatkuvaa dialogia. Nämä keskustelut eivät kehity vaan pyörivät lausumisen itsensä ympärillä. János Négyesyn (viulu) ja Cornelius Cardewin (piano) esittämä Duo for Violinist and Pianist (1961) vuodelta 1973 on yksi kokoelman kohokohdista. Viulu ja piano tarttuvat toisiinsa kiinni ja päästävät irti. Yksittäiset äänet ja eleet eivät ole lainkaan tahtiviivojen määrittämiä vaan oleskelevat ainutkertaisina pisteinä tila-ajan jatkumossa. Aika pysähtyy, ja tila jatkuu. Cardew ja Négyesy käyvät läpi laajan eleiden spektrin juuri sopivalla maltillisuudella.

Wolff ei tarvitse paljoa raakamateriaalia, kuten esimerkiksi hänen ensimmäisessä teoksessa Duo for Violins (1950), jonka varsinaisena äänimateriaalina on vain kolme säveltä. Wolff kuitenkin myös laajentaa perinteisten soittimien spektriä esimerkiksi preparoimalla pianoa osittain. Teoksessa Suite (I) (1954) yksittäiset preparoidut sävelet hiipivät musiikilliseen kudokseen mukaan vähitellen, muuntaen pianon sonoorista maisemaa hyvin hienovaraisesti.

Kuten Wolffin teosten nimistäkin voi päätellä, musiikki ei pyri ilmaisemaan jotain poissaolevaa vaan yhä enemmän korostuu jokaisen tapahtuman ainutlaatuisuus.Tapahtuman myötä ilmaisusta ja sisällöstä tulee erottamattomia; ilmaisu on yhtä kuin sisältö. Esimerkiksi For 1, 2 or 3 people (1964), josta myös on mukana kaksi tulkintaa, toimii lähes täysin ilmaisun tason varassa. Soittimia ei ole etukäteen määritelty ja soittajia voi teoksen nimen mukaisesti olla yhdestä kolmeen. Wolffin rooli on lähes pelkästään katalyyttinen. Jopa hiljaisuuksien aikana kaikki ei-musiikilliset äänet nousevat selkeästi esille aivan kuin korostaen tapahtuman merkitystä. Toiminnan ääriviivat ja toimintaa pohjustavat mietiskelyhetket saavat lähes kuultavan muodon.

Ylipäätään Wolffin ilmaisu kehittyy kohti yhä aleatorisempaa ilmaisua ja avoimia muotoja.  Äärimmäinen esimerkki on Stones (1968) tai Drinks (1969), joiden kohdalla musiikillinen notaatio on täysin korvattu kirjallisilla ohjeilla. Kokoelman myöhäisin teos on Lines (1972) jousikvartetolle. Nimi kertoo pitkälti mistä on kyse, nimittäin vapaista linjoista ja viivoista. Mukaan mahtuu muutama pistemäinen sävel. Linjat seuraavat ja myötäilevät toisiaan, syttyvät ja alkavat perätysten. Yksi aloittaa, toinen tarttuu, viimeinen lopettaa. Juuri tällainen sonooristen tapahtumien tiivistyminen ja solidaarisuus luonnehtii muitakin kokoelman teoksia, etenkin pianoteoksia. Sävelillä ei ole oikeaa tai väärää aikaa eikä paikkaa, on vain sävelten keskinäinen vetovoima.

Vastaa

Post Navigation