Jorge Bolet Volume 2. Ambassador from the Golden age. 6 CD, Marston 56003-2 (2014). www.marstonrecords.com
Kuubalaista syntyperää ollut, Havannassa syntynyt Jorge Bolet (1914-1990) oli suurelle yleisölle melko tuntematon koko uransa alkuajan. Keski-ikäisenä hän saavutti lopulta maailmanmaineen ja teki monia levytyksiä. Hän ei kuitenkaan tuntenut olevansa parhaimmillaan levystudiossa, hän tarvitsi yleisöä. Boletin kuoleman jälkeen on amerikkalainen Marston-levykustantamo julkaissut kuuden CD:n kokoelman (osan 1 Marston julkaisi jo 2004), jossa on pelkästään live-tulkintoja Boletin koko uran ajoilta. Niiden kuuntelu tarjoaa ällistyttävän kokemuksen.
Aloittaakseni vaikeammasta päästä, Mozartin D-duuri-rondon tulkinta vuodelta 1944 on varsin viimeistelty. Yleisilme viittaa enemmän romantiikkaan kuin periklassisuuteen. Beethovenin Myrsky-sonaatin tulkinnassa vuodelta 1974 jää ihmettelemään ensimmäisen osan Allegron nopeaa tempoa. Eikö jokainen kahden kahdeksasosan ryhmä ole jo oma pikku ajatuksensa. Largon arpeggiot on otettu tasaisesti mutta liian nopeasti, recitativo-vaikutelma on menetetty. Beethovenin Les adieux -sonaatti osoittaa, että kyllä Boletilla oli periaatteessa klassinen tyyli hallussaan. Viimeisen osan hän vetäisee poikkeuksellisella puhdilla ja aavistuksen verran liian nopeasti, kertauskin jää tekemättä. Voihan sitä joskus elämässään jossakin konsertissa intoutua tällaiseen suoritukseen. Nyt on nuori Bolet ollut 1939 Philadephiassa.
Lähes puoli vuosisataa myöhemmin Amsterdamissa soitettu Haydnin Es-duuri-sonaatti Hob XVI/52 tuo mieleen Svjatoslav Richterin. Tulkinnassa on sekä herkkyyttä että muhkeaa sointia. Mendelssohnin Fantasia fis-molli sekä Variations sérieuses ovat askel kohti romantiikkaa ja ne on soitettu erinomaisesti. Germaanisen musiikin parhaimmistoon kuuluvat myöskin tulkinnat Brahmsin kolmesta Intermezzosta op. 117. Tämä on se syvähenkisyyden aste, jonka Bolet saavutti. Eikä muutamien väliäänien esiinottaminen kudoksesta ole pianistisesti aivan helppoa.
Boletia ei suurin surminkaan voisi pitää minään erityisenä Chopin-spesialistina ja siksi kokoelman Chopin-numerot ovat miellyttäviä yllätyksiä. Lähinnä jää mieleen f-molli-fantasian pitkäjänteinen intensiteetti ja fis-molli-nokturnon kaunis cantilena. Valssissa e-molli Bolet käyttää hupaisesti ilmeisesti Rahmaninovilta lainattua ideaa soittaa kaksi viimeistä sointua fortissimon sijasta pianossa.
Godowskyn sovittamat Chopinin etydit kuuluivat pitkään Boletin ohjelmistoon. Hänhän opiskeli seitsemän vuotta Godowskyn vävypojan David Sappertonin johdolla, joka laittoi hänen ohjelmistoonsa Godowskyn teoksia, ei pelkästään Chopin-etydejä. Saatuaan jotakin valmiiksi Bolet matkusti New Yorkiin soittamaan niitä säveltäjälle itselleen. Bolet on levyttänyt etydejä kaupalliselle yhtiölle ja niitä on säilynyt myöskin videoituina tulkintoina. On mielenkiintoista verrata toisiinsa ihmemies Hamelinin studiotulkintoja Boletin live-tulkintoihin. Op. 25 nro 1:n ensimmäisessä versiossa on pakko ihailla Hamelinin äärettömän tasaisena soljuvaa kuviointia. Boletin tempo on paljon hitaampi, mutta ottaessaan melodiaäänet esiin voimakkaammin tulkintaan tulee yhtäkkiä enemmän draamaa. Pelkästään vasemmalle kädelle tehdyssä etydissä op. 10 nro 3 on Hamelinin tempo jälleen paljon nopeampi. Kun tulkinnassakin on aitoa romanttista hehkua jää Boletin klassisempi versio toiseksi. Etydi op. 10 nro 5:n ensimmäisessä versiossa on Hamelin jälleen selvästi nopeampi. Hänen tasaisen vaivattomasti rullaavaa vasenta kättään on pakko jälleen ihailla. Toisaalta Amsterdamin yleisö huutaa Boletin esityksen jälkeen bravoota. Olisiko se tehnyt sen Hamelinin jälkeen?
Kuudennessa versiossa etydistä op. 10 nro 5 on Hamelin akutaalisesti nopeampi, mutta Boletin tulkinta on silti lennokkaampi. Tempo ei aina ratkaise vaikutelmaa nopeudesta. Pelkästään vasemmalle kädelle laaditussa etydissä op. 10 nro 6 on Hamelin niinikään nopeampi, mutta ei saa esiin melodiasäveleitä yhtä hyvin kuin Bolet. Ellei kyseessä olisi ollut konserttiesitys olisi voinut vannoa, että pianisti olisi sujauttanut muutamat paikat oikealla kädellään. Toisessa vesiossa etydistä op. 10 nro 7 pianistien nopeuserot ovat suurimmillaan, Hamelin on noin puolitoista minuuttia nopeampi. Tällaisen häkellyttävän taituruuden edessä täytyy nostaa hattuaan. Kyseessä on suuren käden, ns. kaksikätisyyden sekä perityn fyysisen ominaisuuden yhdistelmä. Hamelin on sanonut, että hänen isänsäkin soitti paremmin kuin monet ammattipianistit vaikkei alalla ollutkaan.
Etydikokoelman aloittavassa C-duuri-etydissä op. 10 ei nopeuseroja enää käytännössä ole. Sitä Godowskyn vaatimusta, että oikean käden hypyissä soinnuista kuvioihin ei saisi tapahtua mitään viivyttelyä on ollut vähän vaikeampi toteuttaa. Kyseessä on jonkinlainen etydien äiti ja Godowsky laati siihen kaksi sivua valmistelevia harjoituksia. Kappaleen lopussa hän vaatii, ettei soittaja saisi osoittaa pienintäkään väsymyksen merkkiä. Näiltä miehiltä, Boletilta ja Hamelinilta se varmaan on onnistunut.
Neljännen levyn aloittaa harvinaisuus, Beethovenin aikalaisen ja Schubertin ystävän Jan Vaclav Vorisekin Impromptu op. 7 nro 5. Jos sanoisi, että kyseessä on yksi Schubertin kauneimmista rondoista niin tuskinpa kukaan väittäisi vastaan. Tämä johtaakin puntaroimaan säveltaiteen suurten jumalien asemaa suhteessa nykyään vähemmän tunnettuihin aikalaisiinsa. Nämä vähemmän tunntut aikalaiset olivat elinaikanaan enemmän arvostettuja kuin nykyisiin jumalkorkeuksiin nostetut klassikot. Onko oikeutettua epäillä menneiden polvien arvostelukykyä. Epäileviä tuomaita on ollut ennenkin. Percy Grainger ei juuri piitannut Beethovenista. Busonikin oli yksityiskeskustelussa julma Beethovenia kohtaa. Beethoven ei ollut lukenut mies ja tämän 5. pianokonsertto oli kuin pahinta Czernyä.
Kokoelmassa on mukana myöskin muita Godowskyn sovituksia, laajimpana Sinfoniset metamorfoosit J. Straussin Lepakon teemoista. Mukana on myöskin Jaava-sarjaan kuulunut Buitenzorgin puutarhat. Kyseessä on sikäli harvinainen valinta, että se on myöskin säilynyt Godowskyn omana tulkintana. Eräiden tietojen mukaan tämä yksityinen tallenne on vuosilta 1935-36. Godowsky oli saanut halvauskohtauksen 1930, eikä senjälkeen enää esiintynyt julkisuudessa. Minusta hän soittaa sävellyksensä paremmin kuin Bolet, vaikka on ollut jo viisi vuotta halvaantuneena. Hän soittaa jotenkin suoraviivaisemmin.
Toisen vertailukohdan Godowsky’n tarjoaa Boletin sinänsä hieno konserttitulkinta vuodelta 1987 Griegin Balladista. Valitettavasti vain Godowsky tuli levyttäneeksi sen jo 1929 ja saavutusta pidetään hänen kenties hienoimpana levytyksenään. Bolet on tietysti tuntenut Godowskyn levytyksen ja pyrkii varmaan tietoisestikin hiukan erilaisiin ratkaisuihin. Mutta mutta, haamujen kanssa ei voi kamppailla. Godowskyn levytyksen täytyy olla jonkinlainen piikki norjalaisten pianistien lihassa. Kyseessä on kansallissäveltäjän kenties merkittävin pianoteos, eikä kukaan norjalainen pianisti pysty samaan kuin joku liettuanjuutalainen kahdeksankymmentä vuotta sitten.
Debussyn pianoteokset tarjoavat omalaatuisensa haasteen pianisteille, tässä kokoelmassa niitä on mukana viisi. Boletin tempo on preludissa Danseuses de Delphes jopa puolisen minuuttia Debussyn tempoa hitaampi Telefunkenin siirtämässä automaattipianon rullassa. Bolet on ilmeisesti hyvin tietänyt, ettei kyseessä ole mikään varsinainen tanssikappale. Debussytä oli inspiroinut kuva kreikkalaisessa temppelissä olleesta veistoksesta. Marguerite Longin mukaan kolmeen naisfiguuriin pitäisi suhtautua pikemminkin kuin ne olisivat jumalattaria eivätkä tanssijattaria. Boletin tempo preludissa Sérénade interrompue on mielestäni liian nopea. Meidän keskeytetty kitaristiparkammehan on virtuoosiluokkaa. Preludissa La terrasse des audiences de clair de lune on sonoriteetti saavutettu hienosti. Tämäntapainen tekstuuri sopinee Boletin kädelle hyvin. Hän on sanonut, että hänelle käden avoimessa asemassa oleva musiikki on helpompaa kuin suppeassa asemassa oleva. Oktaavin ja kvartin Bolet pystyy soittamaan ilman arpeggiota. Feux d’artifice on erinomaisen sujuva. Jopa lopussa olevan bassotremolonkin Bolet pystyy häivyttämään pianissimoon. Näin alas kirjoitettu tremolo muuttuu helposti kolinaksi. Liszt ja jopa Busonikin sortuivat paremman puutteessa tällaisia käyttämään. Impressionistisen valikoiman päättää hienosti tulkittu Clair de lune.
Neljännellä levyllä on toinenkin harvinaisuus, Boris Schlözerin Etydi op. 1 nro 2. Schlözer oli mm. Moskovan konservatorion pianonsoiton professori, mutta ei tiedetä hänen säveltäneen kuin kaksi etydiä. Etydeistä toinen on niin mukavan virtuoosisesti tehty, että se on kiinnostanut pianisteja Essipovasta lähtien. Varsin tunnettu on Eileen Joycen studiolevytys mutta ei Bolet jää hänestä mitenkään jälkeen. Joycen itsetietoisen kirkasta sormityötä vastaan Boletin ote on soinnukkaampi ja samalla taiteellisesti vakuuttavampi.
Rahmaninovin teokset olivat keskeinen osa Boletin ohjelmistoa. Levyn tulkintoja kuunnellessa alkaa jokaisen musiikinystävän päässä tietysti kaivaten soida säveltäjän oma tulkintatyyli. Mutta me elämme nykyaikaa. Bolet on heittänyt herteiltaan julman tataarinviitan, Hän on länsimaistanut Rahmaninovin menettämättä mitään musiikin oleellisesta sanomasta. Muunnelmat Chopinin c-molli-preludin teemasta tarjoavat kiintoisan vertailukohteen Busonin kymmeneen muunnelmaan samasta preludista. Hän sävelsi ne jopa kahteen kertaan, 1885 ja 1922. Rahmaninov vuodattaa puolen tunnin teokseen koko traagisen persoonallisuutensa. Busonin muunnelmien taustalta kuuluu länsimaisen musiikin historia ja vääjäämätön pyrkimys kohti polyfonista ajattelua. Mahtaneeko se kiinnostaa nykyajan kuulijaa yhtä paljon kuin Rahmaninovin rehellinen sielunrippi.
Kokoelmassa on mukana useita Lisztin sävellyksiä ja sovituksia. Bravohuudot kajahtelevat Boletin tulkintojen jälkeen. Viimeiseksi on valittu Wagner-Lisztin Tannhäuser-alkusoitto todennäköisesti Boletin viimeiseksi jääneestä konsertista New York Cityssä 1989. Liszt oli johtanut Tannhäuser-alkusoiton Weimarissa marraskuussa 1848 ja se teki häneen suuren vaikutuksen. Pianoversioon hän käytti kaiken koskettimiston tuntemuksensa ja tulos on sen mukainen. Boletin tulkinta on otettu amatöörityönä yleisön keskeltä ja hiukan kaikuinen. Levytulkinnan sijasta tähän oli päädytty, sillä läsnäolijoitten mukaan tulkinnassa oli jotakin ainutlaatuista. Ja toden totta, kulunutta sanontaa käyttäen siinä on suuren hengen siipien havinaa, jota studioesityksistä saa usein turhaan hakea.
Bolet päätti uransa ollessaan huipulla, yksi aikansa merkittävistä pianisteista. Oli vain sääli, että hän nousi kansainväliseen maineeseen vasta viisikymmentä täytettyään. Kun hän 16-vuotiaana esitti osan Tshaikovskin konsertosta olivat esitystä kuuntelemassa herrat Rahmaninov, Horowitz, Hofmann, Godowsky, Siloti ja Rosenthal. Musiikinystävien ohella meidän aikamme Horowitzien olisi syytä kuunnella Boletin tulkintoja tarkalla korvalla.
— Petri Sariola