Berliinin maaliskuinen Maerz Musik -nykymusiikkifestivaali on koko kymmenvuotisen historiansa ajan profiloitunut kokeellishenkisenä, uusia uria aukovana tapahtumana, jossa taiteidenvälisyys ja totuttujen genrerajojen rikkominen ovat arkipäivää. Jos tammikuisin Berliinissä järjestettävä Ultraschall on melko tavanomainen, laadukkaita konsertteja normaaleissa puitteissa tarjoava uuden musiikin festivaali, ovat Maerz Musikia aina leimanneet performanssit, taiteellinen riskinotto sekä pyrkimys musiikin esitysinstituutioiden uudistamiseen. Nämä tendenssit tosin luultavasti näkyivät tänä vuonna erityisen vahvasti: olihan vuoden 2011 festivaalin teemana nimenomaan Klang, Bild, Bewegung (ääni, kuva, liike). Käytännössä tämä tarkoitti, että varsinaisia konsertteja tapahtumassa kuultiin varsin vähän, erilaisia audiovisuaalisia performansseja tai muita poikkitaiteellisia teoksia sitäkin enemmän.
Poikkitaiteellisuus ei ole Keski-Euroopan nykymusiikkipiireissä tällä hetkellä mitenkään ainutlaatuinen ilmiö, päinvastoin. Berliiniläisen säveltäjäkollegani mukaan Saksassa on nykyisin peräti vaikeaa hankkia rahoitusta tapahtumille, joissa esitetään pelkkää musiikkia. Tähän on kaksi syytä: perinteinen konsertti koetaan usein vanhanaikaiseksi instituutioksi, ja pelkän nykymusiikin ei katsota houkuttelevan riittävästi yleisöä. Kun musiikkia pannaan kuvan tai teatterillisten ainesten kanssa yhteen, on toiveena saada paikalle molemmista taiteenaloista kiinnostunutta väkeä. Maerz Musikissa tässä tavoitteessa onnistuttiinkin varsin hyvin: erityisesti poikkitaiteelliset tilaisuudet olivat yleensä loppuunmyytyjä, ja yleisön joukossa tuntui olevan paljon esimerkiksi kuvataiteen ammattilaisia ja harrastajia.
Musiikin yhdistäminen kuvan, liikkeen tai näyttämöllisyyden kanssa ei ole ilmiönä arveluttava, outo eikä uusi; pohjautuuhan tälle ajatukselle jo perinteinen eurooppalainen oopperakin. Eri taiteenalat voivat samassa teoksessa parhaimmillaan upeasti rikastuttaa toisiaan sekä käydä kiinnostavaa vuoropuhelua keskenään. Nykyajan audiovisuaalinen teknologia tarjoaa myös monitaiteellisille projekteille valtavia mahdollisuuksia, joista ennen ei voitu uneksiakaan. Läheskään aina Maerz Musikin poikkitaiteelliset teokset eivät kuitenkaan olleet kovin onnistuneita. Yleensä vika oli äänimaailmassa: toisen taide-elementin läsnäolo tuntui välillä tarjonneen säveltäjälle eräänlaisen verukkeen kirjoittaa puolivillaista, tyhjää ja kehnosti pohdittua musiikkia. Näissä tapauksissa kaksi taidemuotoa eivät tietenkään yhdessä sen kummemmin rikastuta toisiaan. On myös usein ongelmallista, jos soittajat joutuvat vastaamaan performanssiteoksen näyttämöllisestä osuudesta itse; muusikot kun eivät yleensä ole kovin ammattimaisia näyttelijöitä (ja päinvastoin).
Puhtaasti sävellykselliseltä kannalta Maerz Musikin taso oli siis varsin vaihteleva. Helsingissä viime helmikuussa järjestetty, saksalaisia nykyteoksia esitellyt Musica Nova -festivaali oli mielestäni laadullisesti ilman muuta Maerz Musikia vahvempi tapahtuma. Kaikkiaan kahdenkymmenenyhden Maerz Musikin tilaisuuden seuraaminen oli silti kokonaisuudessaan avartava ja inspiroiva kokemus: vastaavia kokeellisia tai monitaiteellisia projekteja ei Suomessa juuri kuule, ja moni sinänsä puutteellinenkin teos tarjosi uusia virikkeitä ja ajateltavaa.
Tilamusiikkia ja audiovisuaalisia performansseja
Festivaali alkoi lupaavasti Berliinin asettuneen brittisäveltäjä Rebecca Saundersin (s. 1967) ”spatiaalisella kollaasilla” Chroma XV (2003–2011). Teoksen esityspaikkana oli ravintola Moskau – uljasta modernia DDR-arkkitehtuuria edustava rakennus, jota Itä-Saksan poliittinen eliitti aikanaan käytti juhlapaikkanaan. MusikFabrik -yhtyeen soittajat olivat sijoittuneet pienissä ryhmissä ison ja avaran ravintolatilan eri saleihin ja huoneisiin, joissa kussakin kuultiin erilaista äänimaisemaa. Kuulijat saattoivat vapaasti vaeltaa huoneesta toiseen ja vaihtaa näin soivaa ympäristöä mielensä mukaan. 35-minuuttisen sävellyksen kokonaisuus hahmottui enimmäkseen hiljaisena, miellyttävänä sointipintana, jota silloin tällöin rikkoivat jostain päin kuuluvat aggressiiviset purkaukset. Tämä installaatio oli henkevä ja herkistävä kokemus.
Myöhemmin samana iltana Moskau-ravintolan kellariklubissa kuultu Michael Vorfeldin ”audiovisuaalinen performanssi” Glühlampenmusik (hehkulamppumusiikki, 2009–2011) antoi jo vahvaa viitettä siitä, ettei Maerz Musikissa suhtauduta turhan tiukkapipoisesti perinteisiin akateemisiin laatukriteereihin. Teoksen visuaalinen osuus rakentui lavalla vilkkuvista erivärisistä hehkulampuista, äänimaailmana taas kuultiin loputonta viallisen sähkölaitteen rätinää. Vaikka sointitapahtumissa ehkä saattoi parin minuutin mittakaavassa havaita jonkinlaista vaihtelua, ei kappale lähes tunnin kestonsa aikana edennyt kokonaisuutena mihinkään suuntaan. Itselleni tämä performanssi oli sekä auditiivisesti että visuaalisesti puuduttava kokemus.
Useimmissa Maerz Musikin audiovisuaalisissa töissä oli mukana video, kuten nykyaikana luontevaa onkin. Sveitsiläisten mediataiteilija Beat Streulin ja muusikko Christoph Gallion tunnin mittaisessa teoksessa ROAD WORKS (2010) nähtiin kahdella valkokankaalla hitaita otoksia New Yorkin katuvilinästä, samalla kuultiin elävänä esityksenä melko konventionaalista hidasta jazzia. Kappaleen kuva- ja äänimaailmoilla ei tuntunut olevan kovin selvää yhteyttä keskenään, ja ohjelmakommentin mukaan ei ollut tarkoitus ollakaan.
Sveitsiläisen muusikko-säveltäjä Michael Wertmüllerin ja ruotsalaisen videotaiteilija Lillevanin yhteisteoksessa Licht – Zeiten (2010/11) visuaalinen osuus rajoittui lähinnä sinänsä taidokkaaseen valotyöskentelyyn. Sävellystyössään Wertmüller tuntui ottaneen mahdottoman laajan haasteen: hänen mukaansa kappaleen tuli ”saavuttaa lyhyessä ajassa kaikki”. Tunnin mittaiseen teokseen mahtuikin niin hälymusiikkia, rokkia, teknoa, jazzia, uusklassista satsia kuin sähköuruilla soitettu tonaalinen koraalikin. Raju ja äänekäs loppunousu villitsi yleisön.
Kokonaisuutena ehkä onnistunein Maerz Musikin performansseista oli liettualaisen Juste Janulyten (s. 1982) Sandglasses (Tiimalasit, 2010) neljälle sellolle, live-elektroniikalle, videolle ja valoille. Teoksen visuaalinen maisema oli tarkoin pohdittu ja kiehtova, ja se nivoutui luontevasti yhteen äänimaailman kanssa. Musiikilliselta ilmaisultaan kappale oli yhtenäinen, melko staattinen ja hyvin elektronisvoittoinen; neljän sellon mukanaoloa sävellyksessä yleensä tuskin edes kuuli.
Visuaalisesti kaikkein vaikuttavimpia, mutta samalla musiikillisesti köyhimpiä performanssiteoksia olivat saksalaisen alva noton (oik. Carsten Nicolai) unitxt / univrs (2011) sekä japanilaisen Ryoji Ikedan datamatics (2007). Molemmat tekijät ovat lähinnä videotaiteilijoita, jotka kuvan lisäksi luovat teoksiinsa myös musiikin. Ilmaisultaan abstraktit video-osuudet olivatkin huikean kiehtovaa seurattavaa, mutta niiden taustalla kuultu heikkotasoinen teknojumputus latisti tunnelmaa. Eikö näin hienoihin videoihin voisi joku oikea (taide)säveltäjä tehdä kunnon musiikkia, joka vastaisi kuvailmaisun monitasoisuuden haasteeseen?
Konsertteja
Ehkä perinteinen konsertti ei sittenkään ole vielä aivan kuoleva instituutio, kun konsertteja myös Maerz Musikissa sentään vielä järjestettiin. Hollantilaispianisti Ralph van Raat (s. 1978) esitti soolokonsertissaan Jonathan Harveyn, Magnus Lindbergin sekä taiwanilaisen Pei-Yu Shin sävellyksiä hienostuneesti ja lyyrisesti. Italialaisen T.R.I.O. -orkesterin konsertti oli mielenkiintoinen kuriositeetti, joskaan ei ehkä kovin täysipainoinen kokemus. Yhtyeen kokoonpanoon kuului ainoastaan Intonarumori-hälygeneraattoreita – futuristisäveltäjä Luigi Russolon (1883–1947) 1910-luvulla kehittämiä laitteita – joille 11 nykysäveltäjää oli kirjoittanut uusia teoksia. Soittimen ilmaisulliset mahdollisuudet osoittautuivat varsin rajallisiksi, ja säveltäjät tuntuivat käyttäneen niitä varsin mielikuvituksettomasti. Konsertin lopussa kuultu Russolon oma kappale vuodelta 1913 oli kirkkaasti tilaisuuden paras.
Ensemble Ascoltan konsertissa kuultiin espanjalaisen Elena Mendozan, taiwanilaisen Pei-Yu Shin sekä irlantilaisen Jennifer Walshin yhtyekappaleet, joissa kaikissa muusikot pääsivät hyödyntämään näyttelijän kykyjään. Musiikilliselta anniltaan teokset olivat varsin vaatimattomia. Kantaesityksenä kuullussa Mendozan sekstetossa Fragmentos de teatro imaginario minua ihmetytti kudokseen niukkuus: yleensä äänessä oli kerrallaan yksi tai kaksi soittajaa, ja varsinaista yhtyesointia ei kuultu lainkaan. Konsertin aikana nähty teatterillisuus tuntui enimmäkseen pitkästyttävältä, ajoittain jopa surkuhupaisalta. Jos muusikko alkaa lavalla lukea sanomalehteä tai pumpata ”rikki” menneeseen trumpettiin pyöränpumpulla ilmaa, en osaa nähdä tilanteessa sen kummemmin hauskaa huumoria kuin nerokasta käsitetaiteellista symboliikkaakaan. Instrumentaalisen teatterin ideoissa ei myöskään sinänsä ole mitään uutta; Mauricio Kagel toteutti ne jo 1960-luvulla. Walshin Violetta Mahon’s Dream Diaries oli konsertin teoksista sävellyksenä kaikkein heikoin, mutta samalla paradoksaalisesti kokonaisuutena onnistunein: teatteria ja videokuvia oli kappaleessa paljon, niiden funktio oli mietitty hyvin, ja ulkomusiikilliset ideat nivoutuivat luontevasti yhteen musiikillisen aineksen kanssa.
Maerz Musikin tilaisuuksista monet järjestettiin ei-perinteisissä musiikin esityspaikoissa, kuten ravintolaklubilla tai vanhassa voimalaitossalissa. Kaksi konserttia kuitenkin pidettiin niinkin vakiintuneessa esitystilassa kuin Berliinin Filharmonian kamarimusiikkisalissa. Alarm Will Sound -yhtye USA:n itärannikolta esitti konserttinsa ensi puoliskolla tarkasti ja vitaalisesti Harrison Birtwistlen, Wolfgang Rihmin ja John Adamsin sävellyksiä. Toisella puoliskolla kuultiin lähinnä sovituksia, jotka flirttailivat pop-musiikin maailman kanssa. John Orfen Dowland Remix (2009), jossa John Dowlandin herkkä Flow My Tears -laulu vääntyi rave-musiikiksi, tuntui lähinnä typerän ärsyttävältä vitsiltä. Seuraavana iltana Alter Ego -ensemblen ja levysoitintaiteilija Philip Jeckin konsertissa kantaesitettiin Bernhard Langin 80-minuuttinen sävellys TablesAreTurned (2011), jossa kamariyhtyemusiikki vuorotteli Jeckin ohjaamien nauhaosuuksien kanssa. Kappaleen soitinosuudet tuntuivat lähinnä jäljittelevän elektronisia luuppeja, ja kokonaisuutena teos jätti varsin tasapaksun ja toisteisen vaikutelman.
Erinomaisen ranskalaisen Diotima-jousikvartetin konsertissa huomiota herätti erityisesti nuoren tsekkiläisen Ond?ej Adámekin (s. 1979) teos Lo que no´ contamo´ (2010), jossa moderni sointimaailma erityisvirityksineen sulautui yhteen plektroilla toteutettujen flamenco-alluusioiden kanssa. Tässä kvartetossa oli innovaatiota, intensiteettiä ja alkuvoimaista draivia! Myös Toshio Hosokawan Blossoming (2007) oli antoisa kokemus: Hosokawa ei ehkä ole maailman persoonallisin säveltäjä, mutta hän osaa kirjoittaa eheää, henkistynyttä ja huomion vangitsevaa musiikkia. Sellaista ei maailmassa ole koskaan liikaa. Sen sijaan italialaisen Aurelio Cattaneon (s. 1974) liquido (2010) sekä Jonathan Harveyn Jousikvartetto nro 3 (1995) eivät tällä kertaa innostaneet. Molemmissa teoksissa kuultiin sinänsä viehättävää, taidokkaasti sävellettyä tekstuuria, jota nopeat korkeat huiluäänet hallitsivat. Kokonaisuutena kappaleet olivat kuitenkin fragmentaarisia ja staattisia, eli niistä tuntui puuttuvan suuntaa.
Amerikanjapanilaisen Ken Uenon sävellyskonsertti alkoi lupaavasti hienostuneella uusimpressionistisella pianoteoksella Disabitato (2007). Konsertin muut teokset olivat kuitenkin kovin yksivakaata ja rytmisesti junnaavaa musiikkia. Monotonisuuden huipentumana kuultiin Uenon ja Robin Haywardin esittämä improvisaatio ihmisäänelle ja mikrotonaaliselle tuuballe: 20 minuuttia tasaista matalaa korinaa ilman mitään havaittavaa rytmistä vaihtelua. (Olin jo lähdössä konsertista kesken pois, kunnes improvisaatio yllättäen loppui.)
Pianistin, saksofonistin ja lyömäsoittajan muodostaman Trio Accanton konsertissa juhlittiin hiljattain 75 vuotta täyttänyttä Helmut Lachenmannia. Toshio Hosokawan Für Walter – Arc Song II (2010) oli kaunis, joskaan ei teknis-ilmaisullisesti kovin monitasoinen karakterikappale. Lachenmannin oppilaan Mark Andren sävellystä durch (2006) hallitsivat odotetusti hälyiset, herkät ja hiljaiset soinnit, mutta ideoiltaan ja tapahtumiltaan teos oli ehkä turhankin niukka. Wolfgang Rihm on profiililtaan kerrassaan monipuolinen säveltäjä: osa hänen tuotannostaan on ehtaa uusromantiikkaa, kun taas konsertissa kuultu Gegenstück (2006) kontrabassosaksofonille, pianolle ja lyömäsoittimille on tyyliltään hyvinkin lähellä Lachenmannin hälymaailmaa. Itsensä Lachenmannin uusi teos, säveltäjän kantaesityksen jälkeen muokkaama 35-minuuttinen laulusarja GOT LOST (2008–2010) tarjosi tietyssä mielessä yllätyksen: kappaleessa oli huomattavasti enemmän ”tavanomaisesti” tuotettuja sointeja ja selvästi vähemmän hälyääniä kuin olin olettanut. GOT LOST on toki aikamme merkittävimpiin kuuluvan säveltäjän painava puheenvuoro, mutta en aistinut siinä aivan saman tason intensiteettiä, ekspressiivisyyttä ja henkistyneisyyttä, jota Lachenmannin musiikilta olen yleensä tottunut odottamaan.
Elokuvamusiikkia ja suomalaisia monodraamoja
Myös suomalaiset säveltäjät antoivat Maerz Musikiin vahvan panoksensa: tapahtumassa esitettiin Perttu Haapasen ja Lotta Wennäkosken monodraamat Nothing to Declare (2010) ja Lelele (2010). Musiikilliselta anniltaan nämä teokset lukeutuivat festivaalin painavimpiin. Perttu Haapanen oli helmikuisen kantaesityksen jälkeen tehnyt sävellykseensä muutoksia, ja Nothing to Declare jätti nyt eheän, intensiivisen ja detaljeiltaan ilmeikkään vaikutelman. Lelele-teoksessa Wennäkosken herkän aistikas musiikki sekä Elina Brotheruksen koskettavat videokuvat saivat katsojan vahvasti eläytymään ihmiskaupan uhrien kohtaloihin. Solistit Nicholas Isherwood ja Pia Freund sekä soitinosuuksista vastannut trio Plus-ensemble esiintyivät vahvasti kautta illan.
Uuden musiikin säveltäminen vanhoihin mykkäfilmeihin näyttää nykyisin olevan maailmalla varsin suosittu ilmiö. Tähän on hyvät syynsä: säveltäjälle tällainen tehtävä voi tarjota sekä visuaalis-dramaattista inspiraatiota että omaa taiteellista pelivaraa. Äänettömien elokuvien kerronta saattaa tietyissä tapauksissa olla sangen modernia, ja moni mykkäfilmi lukeutuukin elokuvahistorian suuriin klassikoihin. Maerz Musikissa nähtiin neljä vanhaa mykkäfilmiä elävän uuden musiikin säestyksellä.
Argentiinalainen Martin Matalon (s. 1958) sävelsi jo vuonna 1995 musiikkia Fritz Langin klassiseen kaupunkidystopiaan Metropolis (1927). Kun elokuvasta hiljattain löydettiin kadoksissa olleita jaksoja, kirjoitti Matalon musiikkia niitä varten lisää. Matalonin detaljirikas, eteläamerikkalaisen rytmisen draivin hallitsema musiikki tavoittaa Langin kiihkeät kaupunkitunnelmat kieltämättä hyvin. Elokuvan edetessä orkesterin äänimaailma alkaa kuitenkin vaikuttaa liian dominoivalta ja päällekäyvältä: staattisia, lyyrisiä ja jopa mykkiä jaksoja saisi musiikissa olla enemmän, jotta myös valkokankaan ilmaisu saisi tilaa. Ensemble Modern toteutti Matalonin partituurin väkevästi.
Japanilaisen Misato Mochizukin (s. 1969) rikas ja hienostunut musiikki toimi täydellisenä vastinparina Kenji Mizoguchin koskettavalle elokuvalle Taki no shiraito (Vesiputouksen valkea lanka, 1933). Mochizukin herkkä sävellyksellinen ilmaisu tuki upeasti Mizoguchin henkevää elokuvakerrontaa, mutta antoi visuaalisille tapahtumille myös omaa tilaa. Teoksen yhtyekokoonpanoon kuului sekä eurooppalaisia että japanilaisia soittimia. Lopputuloksena kuultiin täysin monikulttuurista musiikkia, jossa länsimaiset ja japanilaiset ainekset sulautuivat osaksi yhtenäistä ilmaisukieltä.
Abel Gancen sodanvastainen mammuttielokuva J’accuse (Minä syytän, 1919) oli kerronnallisesti ja visuaalisesti vaikuttava kokemus. Valitettavasti näytöksessä kuultu musiikki ei noussut elokuvailmaisun tasolle. Gary Lucasin yksivakainen kitararokki ei juuri pystynyt reagoimaan filmin tapahtumiin ja tunnelmiin. Ensemble unitedberlinin soittama Reza Namavarin kehnonpuoleinen uusklassinen musiikki ei vakuuttanut elokuvan kanssa yhtään paremmin.
Maerz Musikin päätteeksi nähtiin puolalaisen Dziga Vertovin Neuvostoliitossa tekemä 73-minuuttinen propagandaelokuva Šestaja ?ast´ mira (kuudennes maasta, 1926). Taustalla kuultiin Michael Nymanin musiikkia säveltäjän oman yhtyeen esittämänä. Nuoren neuvostovaltion saavutuksia ja hienoja tulevaisuudennäkymiä ylistävä filmi oli visuaalisesti oivaltavaa ja loisteliasta katsottavaa, mutta maan historiaa tuntevalle elokuvan sisältö asettuu irvokkaaseen valoon. (1920-luvun alussa Neuvostoliitossa oli laaja nälänhätä, johon nykyarvioiden mukaan menehtyi noin 5 miljoonaa ihmistä. Nälänhädän aikana Leninin hallinto kieltäytyi kansainvälisestä avusta ja myi talonpojilta pakko-otettua viljaa ulkomaille.) Nymanin tasaisesti jumputtava minimalistinen musiikki olisi tuskin yksinään jaksanut kauaa kiinnostaa, mutta se tuki hyvin elokuvan kirkasotsaista propagandakerrontaa. Michael Nyman Band, jossa Nyman itse soitti pianoa, toteutti musiikin eloisasti. Esitys sai osakseen rajut buuaukset. Jäi hieman epäselväksi, oliko mielenilmaukset suunnattu Nymanin musiikille vai hänen musiikkinsa pariksi valitsemalleen elokuvalle.
(Kuvat: Kai Bienert)