Author Archives: Contredanse

Big bandin soinnissa on jotain nostalgista, tuulahdus aikakaudelta, joka ei enää palaa (”Nevermore” sanoisi Poen korppi). Big band samoin kuin sinfoniaorkesteri kertovat nykypäivän kuulijalle menneistä ajoista, menneistä pyrkimyksistä ja ihanteista. Siinä mielessä Igor Stravinskyn Ebony Concerto (1945) on virkistävä poikkeus. Kuten Stravinskyn musiikki parhaimmillaan, konsertto asettuu sen verran kummalliseen asentoon aikansa virtauksiin nähden, että se kääntää totutut perspektiivit ylösalaisin. Ebony Concerto on eräänlaista kubistista jazzia, jossa tutut elementit kohtaavat toisensa oudoissa yhteyksissä. Konserton soitinnus on raikkaan omaperäinen: missä muussa big band –teoksessa käytetään harppua?

UMO:n taiteelliset johtajat Kirmo Lintinen ja Kari Heinilä olivat rakentaneet toimivan ohjelmakokonaisuuden Ebony Concerton ympärille. Ennen Stravinskya kuultiin molemmilta herroilta nuoruusteokset 1990-luvun alkupuoliskolta. Lintisen Spring Poem (Esko Linnavalli in memoriam) vuodelta 1992 oli sympaattinen hieman arasteleva tyylitutkielma. Heinilän Blue in Distance (1994) antoi Markku Veijonsuolle mahdollisuuden esitellä hattusordinoidun pasuunan ilmeikästä sointikirjoa.

Stravinskyn konserton vastapainona kuultiin konsertin lopuksi toinen vahva klassikko, Duke Ellingtonin Harlem (1951). Siinä missä umolaiset olivat turvallisilla kotivesillä Ellingtonin parissa, tuntui Stravinsky olevan heille pelottavan karikkoinen taival. Muuhun ohjelmistoon verrattuna Ebony Concertosta ei välittynyt samalla lailla soittamisen riemu, esitys jäi vähän vaisuksi. Nähtävästi syynä olivat Stravinskyn musiikin kulmikkuus ja yllättävät leikkaukset materiaalista toiseen, vastuksia jotka poikkeavat big band –orkesterin normaaliohjelmiston lineaarisemmin rakentuvasta muodonnasta. Edes klarinetisti Antti Sarpila ei päässyt kunnolla esittelemään virtuoosin taitojaan, sillä Ebony Concerto tarjoaa yllättävän vähän soitettavaa solistilleen. Kaikesta huolimatta konserton esitys oli kulttuuriteko UMO:n taholta, ja hieman virallisenoloinen yleisö (joukossa tasavallan presidentti Tarja Halonen) huokui tyytyväisyyttä saadessaan maistella jotain tavanomaisesta poikkeavaa.

Väliajan jälkeen tunnelma tiivistyi. Jouni Järvelän sopraanosaksofoni soi maukkaan rosoisesti Severi Pyysalon Jounille kymmenisen vuotta sitten kirjoittamassa teoksessa Dans la nuit des temps. Pyysalon musiikin myötä konsertissa päästiin lähemmäksi jazzklubin tunnelmaa, juuri sitä välitöntä vahvaa läsnäoloa tässä ja nyt, joka on mielestäni jazzin sykkivä sydän.

Uusinta-kamariyhtyeen 10-vuotisjuhlakonsertin käsiohjelmasta löytyy yhtyeen tärkeimpiin puuhamiehiin kuuluvan säveltäjä-alttoviulisti Max Savikankaan pohdinta Uusinnan syvimmästä olemuksesta: ”On inspiroivaa, että on olemassa luotettava säveltäjä- ja/tai muusikkokollektiivi, jonka tunnen ja joka tuntee minut. Jonka kanssa ei tarvitse aina alkaa alusta.”

Lauantain konsertti oli hieno todiste siitä, että monen vuoden yhteinen aherrus alkaa kantaa hedelmää. Uusinta-yhtyeen alkuvuosia leimannut harrastelijamaisuus ja epätasaisuus on vuosien saatossa muokkautunut dynaamiseksi ammattiosaamiseksi. Yhtyeen muusikko-säveltäjät ovat kotonaan omien teostensa tulkkeina ja yhtyeen piiriin kuuluvien kotimaisten kollegojen musiikin parissa. Konsertin alkupuolella kuulimme kantaesityksinä Lauri Toivion tulkinnan omasta soolohuilukappaleestaan Noitavaino ja Max Savikankaan esittämän kadenssin omasta keskeneräisestä alttoviulukonsertostaan. Toivion teoksessa oli aiheeseen sopivaa dramatiikkaa ja Savikangas esitteli kadenssissaan aikaisemmista alttoviuluteoksistaan tutuksi tulleita erikoissoittotekniikoita.

Uusinta-yhtyeen ideologiaan kuuluvat kantaesitysten lisäksi myös uusintaesitykset. Lotta Wennäkosken Sival viululle ja kanteleelle sai kantaesityksensä kesällä Musiikin aika –festivaalilla. Maria Puusaaren ja Eija Kankaanrannan raikkaan musikanttinen tulkinta hienosta teoksesta jäi mieleeni Viitasaarelta, ja niinpä oli suuri ilo saada kuunnella teos toistamiseen samojen muusikkojen esityksenä.

Lauri Kilpiö on pysynyt uskollisena sävelkielelleen, jonka juuret ovat vahvasti suomalaisessa modernissa ekspressionismissa (Aarre Merikanto, Paavo Heininen, Usko Meriläinen). Kantaesitetyssä Fog, Stream and Fleeting Objects –teoksessa tuttuun palettiin ilmestyi uusia vivahteita: Kilpiö oli laajentanut ilmaisua jännittävään suuntaan yhdistämällä soittimilla tuotettavia hälyääniä perinteiseen satsikudokseen. Teoksen parhaita hetkiä olivat soinnilliset rajatila-alueet, joissa hälyääni on ”kirkastumassa” harmoniaksi tai harmonia ”sumentumassa” hälyksi. Hälyäänet näyttävät olevan Kilpiölle keino perinteisen sointimaailman laajentamiseen, eivät lähtökohta teoksen harmonian ja rytmin rakentamiselle kuten vaikkapa Kaija Saariaholla. Muodonnan suhteen Kilpiö ei selvästikään halunnut antaa teoksensa ajelehtia holtittomasti impressionistisessa sumussa. Niinpä teoksen muotokaari oli perinteisen selkeä: huipennus tapahtui suurin piirtein kultaisen leikkauksen osoittamassa kohdassa.

Sumu oli haihtunut konsertin päättäneessä Uusinnan isähahmolta Osmo-Tapio Räihälältä kantaesitetyssä teoksessa Suprematisse: musiikki näyttäytyi siinä Matissen tai Malevitsin maalausten tapaan kirkkaina perusväreinä ilman varjostuksia. Teoksen orkestraatio ja eklektinen sävelkieli toivat mieleen 20-luvun venäläisen avantgarden (Roslavets). Räihälä jakoi teoksessaan sooloja demokraattisesti kaikkien soittajien kesken. Näin myös Line Johannesenin pasuuna ja Juho Martikaisen kontrabasso pääsivät esille. Kapellimestari Eva Ollikainen luotsasi Kilpiön ja Räihälän teokset energisen varmasti ja napakasti. Gyllenberg-salin akustiikka sopii parhaiten pienille kokoonpanoille. Kun soittajia on yli kymmenen henkeä, kuten Kilpiön ja Räihälän teoksissa, sali alkaa fortissimoissa mennä hieman tukkoon.

Uusinta-yhtyeen uusinpana haasteena on kansainvälinen ohjelmisto. Juhlakonsertin aloitti ranskalaisen Régis Campon (s. 1968) rytmisesti ilakoiva sekstetto Pop-art vuodelta 2002. Toisella puoliajalla kuultiin Gérard Pessonin (s. 1958) Nebenstück klarinetille ja jousikvartetille vuodelta 1998. Ranskalaisen säveltäjän kvintetto on kaukaa muistin syövereistä kantautuva uudelleentulkinta Johannes Brahmsin Balladista op. 10 nro 4. En ole aivan vakuuttunut siitä, että kannattiko Brahmsin alkuperäinen pianoteos esittää välittömästi ennen kvintettoa. Pesson käy joka tapauksessa omassa teoksessaan Balladin erittäin tunnollisesti lävitse alusta loppuun. Niinpä Emil Holmströmin henkevä Brahms-tulkinta uhkasi kääntää mielenkiinnon pois Pessonin kelmeästä varjoleikistä. Uusintalaisten Nebenstück-esitys olisi ehkä vaatinut vielä ripauksen hienosäätöä, jotta tämä kuiskaten ja vihjaillen etenevä musiikki olisi hurmannut yleisön.

Helsingin kaupunginorkesterin Soivat planeetat -konsertissa saimme kuulla Gustav Holstin klassikkoteoksen lisäksi kuusi tuoreempaa avaruusvisiota aikamme säveltäjiltä. Tähtitieteilijä Esko Valtaoja murjaisi konserttia edeltävässä keskustelutilaisuudessa provokatiiviseen tapaansa, että vasta tämän konsertin myötä korkeakulttuuri on hiljalleen ryömimässä tälle vuosituhannelle. Hänen mukaansa korkeakulttuuri katsoo mieluummin taaksepäin historiaan kuin eteenpäin tulevaisuuteen ja on muutenkin kovin perinteisen ihmiskeskeistä.

Pinnalta katsoen Esko näyttää olevan oikeassa. Gustav Holstin Planeetat Op. 32 vuodelta 1917 edustaa juuri sellaista turvallista nojatuolimusiikkia, jonka visiot eivät tunnu yltävän aamutakkia ja tohveleita pitemmälle. Oli onnistunut idea liittää teoksen jatkeeksi Colin Matthewsin Pluto-planeetta (Pluto, the Renewer vuodelta 2000). Matthewsin teos jatkoi saumattomasti Holstin Neptunuksesta ja hienovaraisella tavalla kuljetti Holstin teoksen ilmaisua hurjempiin sfääreihin. Vasta nyt kuulijalle avautui mittaamaton avaruus kaikessa armottomuudessaan. Naiskuoro Philomelan eteerisiä sointeja Holstin Planeettojen viimeisessä osassa varjostivat pienet intonaatio-ongelmat ylärekisterissä.

Väittäisin, että ne 1900-luvun teokset, joiden ilmaisu on laajentanut radikaalilla tavalla perinteistä tapaa kokea musiikin tila–aika -ulottuvuuksia, eivät välttämättä ole nimetty avaruustermein. Tällaisia teoksia ovat mm. Stockhausenin Gruppen (1957), Boulezin Répons (1984) ja Nonon Prometeo (1985). Juuri näissä teoksissa Valtaojan parjaama ”korkeakulttuuri” on antanut oman panoksensa nykyihmisen kosmisen tajunnan suuntaamiseen kohti tuntematonta.

Simon Rattlen ja Berliinin filharmonikoiden Ad astra –projektiin tilaamista pienimuotoisista sävellyksistä erottui edukseen Brett Deanin Komarov’s Fall (2006). Teoksen alun soolojousten huiluäänet ja niihin yhtyvät huilut ja kahisevat lyömäsoittimet loivat maagisen odotuksentäyteisen ilmapiirin. Mielikuvituksellinen orkesterinkäyttö paisui lopulta elokuvamusiikkia muistuttavaan mahtipontisuuteen, kunnes teos taittui lopussa scelsimäisen jännittävään kenttään. Matthias Pintscherin towards Osiris (2006) ja Mark-Antony Turnagen Ceres (2005) soivat jykevän vaskipainoitteisesti. Kaija Saariahon Asteroid 4179: Toutatis (2005) on pieni lohkare Adriana mater -oopperan maailmasta.

Kantaesityksenä kuultiin Kimmo Hakolan Le nuage d’Oort. Konsertin väliajalla Esko Valtaoja kertoi, että Oortin pilvi on keräytymä avaruusjätettä aurinkokuntamme kaukaisimmilla rajoilla. En onnistu käsittämään Hakolan teosta muuten kuin hahmottamalla sen kasaumaksi musiikillista jätettä. Le nuage d’Oort on ote musiikillista päiväkirjaa, jossa ajelehtii estottomana tajunnanvirtana ilman syyn ja seurauksen logiikan kahleita sarja enemmän tai vähemmän tuttuja musiikillisia identiteettejä. Kimmo Hakola tuntuu vihjailevan, että tämä on säveltäjän osa nykyisessä sivilisaatiossamme: historian aikana kasautuneen musiikillisen jätteen loputon jälleenkierrättäminen. Samanlaista estetiikkaa löytyy runsaasti myös visuaalisen taiteen ja kirjallisuuden parista. Pieni epäilys hiipii mieleeni: voisiko olla kyse siitä, että säveltäjä Hakola on tällä kertaa laskenut riman vähän liian alas. Ilmaisun vapauden vastapainona tietty tekninen kurinalaisuus tekisi terää.

John Storgårdsilla on taito elävöittää pölyttyneemmätkin teokset (Holstin Planeetat) ja saada kompleksisemmat partituurit (Pintscher, Dean) hengittämään luontevasti. HKO soitti läpi konsertin innoittuneen iskevästi. Oli mukava huomata, että Finlandia-talon yleisössä näkyi jonkin verran myös nuorempaa väkeä.

Uudestisyntyneen Musica nova -festivaalin avajaiskonsertin huipennoksena kuultiin kantaesityksenä Väliaika Juhani Nuorvalan kolme vuotta sitten valmistuneesta oopperasta Flash Flash. Väliaikaa kehystävät ensimmäinen ja toinen näytös jäivät siis vielä kuulematta ja näkemättä. Eilen kuullun esityksen perusteella tuli selväksi ainakin se, että kyse on hyvin poikkeuksellisesta suomalaisesta oopperateoksesta. Väliajan musiikki on nopeatempoista ja Juha Siltasen englanninkielinen teksti kiitää viiden laulajan ensemblella vikkelästi ja sujuvasti. Poissa ovat perisuomalainen jähmeys ja kansallinen mytologia. Uskoisin, että juuri tämänkaltaista oopperaa kaivataan dynaamiseen ja monikulttuuriseen Helsinkiin. Vaikka oopperan aiheena on sodanjälkeisen amerikkalaisen kulttuurin tunnetuimpiin ikoneihin kuuluva Andy Warhol, on selvää, että teos kertoo yhtä paljon 2000-luvun Suomesta. Nuorvalan oopperan sähköisesti kimmeltävä hunajaisen imelä sävelmaailma rakentaa viekoittelevan julkisivun, jonka takana väijyy elämän ahdistava raadollisuus. Oopperan musiikissa kauttaaltaan käytetty epätavallinen viritysjärjestelmä on epäilemättä tarkoitettu luomaan outouden ja epätodellisen vaikutelmaa. Kuulemani perusteella en ole aivan vakuuttunut kyseisen järjestelmän toimivuudesta lauluäänillä. Joka tapauksessa esityksen laulajat suoriutuivat virtuoosisesta tehtävästään erinomaisesti. Tuuli Lindebergin instrumentaalisen kuulas sopraano soi juuri sopivan etäisen koskemattomana Tuula Paavolan alton tuodessa ronskimpaa elämän karheutta vastapainoksi. Myös esityksen kolme mieslaulajaa pysyivät vauhdissa mukana vaivattomasti.

Konsertin alkunumerossa päästiin suoraan Johan Tallgrenin tämänvuotisen festivaalin teemaksi valitseman New Yorkin tunnelmiin. Steve Reichin City Life -teoksessa vuodelta 1995 kuullaan säveltäjän itsensä tallentamia äänimaisemia New Yorkin kaduilta. Väliajan jälkeen kuultiin toinen Reichin teos, koko konsertille nimensä antanut Come out -nauhateos vuodelta 1966. Nauhalta kuullaan Harlemin mellakoissa vangitun tummaihoisen nuoren miehen ääni. Oikeudenkäynnissä nuorukaista syytettiin murhasta, vaikka hän oli syytön. Ennen väliaikaa (joka antoi konserttiin ahtautuneelle Helsingin musiikkielämän kermalle mahdollisuuden vaihtaa kuulumisia ja harrastaa seurapiirielämää à la Warhol) kuultiin toinen nauhateos, John Cagen Imaginary Landscape No. 5 vuodelta 1952. Teos on ehtaa Cagea ja sen sattumanvaraisesti valittujen jazzpätkien eripurainen kollaasi virkisti korvia ja mieltä. Konsertissa kuultiin lisäksi nuorena kuolleen italialaisen säveltäjän Fausto Romitellin (1963-2004) kymmenen vuotta sitten Pariisissa kantaesitetty teos Professor Bad Trip: Lesson 2 (1998-1999). Se on keskimmäinen teos trilogiasta,  joka on saanut innoituksensa ranskalaisen runoilijan Henri Michauxin huumekokeiluja analysoivasta kirjasta Connaissance par les gouffres (”Kuilujen kautta tietoisuuteen”). Romitellin intohimona oli psykedeelinen rock, ja niinpä Professor Bad Trip -teoksen kymmenen hengen soittajistoon kuuluvat myös sähkökitara ja sähköbasso. Muutoin pääosin ranskalaisesta spektrimusiikista ilmaisunsa saaneessa teoksessa erottuivat Mikko Ivarsin vahvistetusta sellosta kummunneet Jimi Hendrix-tyyppiset soolorevittelyt.

Avajaiskonsertti Kansallisoopperan Alminsalissa käynnisti Musica nova –festivaalin liikkeelle virkeän vauhdikkaasti. Avanti! ja Dmitri Slobodeniouk tulkitsivat energisen urbaanit sävelteokset mukaansatempaavan tyylikkäästi.