Amfion pro musica classica

Arvio: Saariahon True Fire sai hienon Suomen ensiesityksen RSO:n syyskauden päätöskonsertissa

saar

Radion sinfoniaorkesteri huipensi syyskautensa erityisen kiehtovalla ohjelmistolla, jonka ennakkoon odotetuin teos oli varmasti Kaija Saariahon laulusarja True Fire (2014, uudistettu  2017), joka saatiin kuulla nyt ensimmäistä kertaa Suomessa.

True Fire on omistettu kanadalaisbaritoni Gerald Finleylle, joka kantaesitti teoksen Gustavo Dudamelin johdolla Los Angelesissa toukokuussa 2015. Finleyta saatiin kuulla True Firen parissa myös RSO:n ja Hannu Linnun kanssa keskiviikkona Musiikkitalossa. Tämänviikkoisten kahden konserttiesityksen ohessa True Fire taltioidaan myös tulevaa levyjulkaisua varten.

Saariahon riemastuttavan omintakeista musiikkia on aina ilo kuulla, mutta aivan erityistä riemullisuutta on ilmassa silloin kun esittäjinä on joukko huippuosaavia ammattilaisia, joilla on pitkän kokemuksen tuomaa säveltäjän tyylin ja keinovarojen syvällistä tuntemusta.

Uuden musiikin parissa aktiivisesti työskentelevä Finley on laulanut paljon Saariahoa, tunnetuimpana Jaufré Rudelin rooli Kaukaisessa rakkaudessa 1999-2000). Radion sinfoniaorkesteri puolestaan on ollut mitä ahkerin säveltäjän tuotannon esittäjä viime vuosikymmeninä. Samoin pitkä ja syvällinen on Hannu Linnunkin kokemus Saariahon musiikin tulkitsijana.

Kun vielä otetaan huomioon Saariahon vokaalimusiikin kiehtovuus ja vaikuttavuus, illan odotukset saattoikin virittää varsin korkealle.

True Fire koostuu kuudesta temaattisesti toisiinsa kietoutuvasta osasta, joiden teksteissä kolmen Proposition-osan Ralph Waldo Emerson -katkelmien kanssa vuorottelevat niin Seamus Heaneyn ja Mahmoud Darwishin runot kuin Pueblo-intiaanien kehtolaulukin.

Saariaho käyttää suuren orkesterin keinovaroja jälleen kerran niin hienovaraisen monimuotoisesti, että kuulija voi vain hämmästyä kaikkea tuota akustista rikkautta. Balanssi lauluäänen ja orkesterin välillä on rakennettu True Firessa mitä taitavimmin, jolloin solistin pehmeimmätkin kuiskaukset piirtyvät ihailtavasti soivan kudoksen keskelle.

True Firen avaavat puupuhallinten, vibrafonin ja harpun sävelet, joiden lomaan hiipiytyy jousien tremolo. Seitsemän tahdin johdannon jälkeen baritonisolistin kuulas linja liittyy musiikkiin pohtien havainnon ja valmistautuneen mielen yhteyttä. Osa päättyy hienosti rakennettuun jousien glissandon värittämään sointuun.

Toinen osa, River, on nimensä mukaisesti virtaavaa musiikkia. Solistin säkeet etsivät muotoaan, kuin ajelehtien orkesterin vuossa milloin sen mukana, milloin vastavirrassa. Osan lopulla orkesterin vihjauksenomaiset reaktiot peilaavat tekstin vettä, maata, tulta ja ilmaa, neljää elementtiä, äärettömän oivallisesti.

Teoksen ydin on lyhyt kolmas osa, jonka yhden lauseen mittainen teksti, ”but real action is in silent moments”, on kuin eräänlainen credo, jossa voi nähdä ei ainoastaan True Firen, vaan jossain määrin laajemminkin Saariahon estetiikan tiettyjen aspektien ytimen.

Hienon vastinparin muodostavat kaksi seuraavaa osaa, Lullaby ja Farewell, joiden kontrastit ikään kuin tarvitsevat ja täydentävät toisiaan, sisältyvät toisiinsa ja muuttuvat toisikseen. Harvoin olen kuullut autiuden ja yksinäisyyden tunnelmia tavoitetun yhtä hienosti musiikissa kuin Saariahon säveliksi pukemassa Mahmoud Darwishin Farewellissa. Ihailtavaa oli myös se tapa, jolla Saariaho välttää monotonisuuden pukiessaan Lullabyn kehää kiertävän tekstin musiikillisesti kiehtovaan asuun, jossa kehtolaulun rituaalinomaisuus saavutetaan jotakuinkin täydellisesti.

True Firen päättävä Proposition III peilaa inhimillistä kykyämme aistia herkimpiäkin vivahteita. Samalla se on säveltäjänsä musiikillinen peili. Säveltäjän, jonka ilmaisun huikea intensiteetti perustuu sen luottamukseen kuulijansa kykyyn aistia musiikillisia tapahtumia ilman alleviivausta tai ylikorostusta.

True Fire on eittämättä yksi kaikkein hienoimmista kuulemistani Saariahon teoksista. Keskiviikon konsertissa Gerald Finley, RSO ja Lintu antoivat sille mitä vaikuttavimman tulkinnan. Finley eli osuutensa sellaisella vangitsevuudella ja intiimiydellä, jota harvoin kohtaa isoissa konserttisaleissa. Hannu Linnun johtaman Radion sinfoniaorkesterin äärimmäisen rikakkaasta sointien kirjosta saattoi nauttia täydestä sydämestään. Tämä oli ehdottomasti yksi konserttikauden kohokohdista.

RSO:n konserttiohjelmassa True Firea kehysti kaksi balettiteosta. Jälkimmäisenä kuultiin näistä tutumpi, Stravinskyn nerokas Petrushka (1911, uudistettu 1947). Konsertin avausnumero olikin sitten huomattavasti harvinaisempi tapaus, nimittäin sarja Uuno Klamin keskeneräiseksi jääneestä Pyörteitä-baletista (1957-61).

Pyörteiden syntyyn liittyy oma mytologiansa. Säveltäjä puhui siitä pääteoksenaan antaen samalla ymmärtää baletin olevan valmis. Kun Klami sitten kesän 1961 kynnyksellä sai kohtalokkaan sydänkohtauksensa, ei hänen jäämistöstään löytynyt kolminäytöksistä balettia, vaan ainoastaan valmis toinen näytös sekä ensimmäisen näytöksen pianopartituuri. Kolmannesta näytöksestä ei ollut jälkeäkään.

Klami oli ehtinyt muokata toisen näytöksen musiikista kaksi orkesterisarjaa, jotka otettiinkin sittemmin ohjelmistoon. Kahdeksankymmentäluvulla Kalevi Aho orkestroi ensimmäisen näytöksen ja täydensi baletin myöhemmin vielä säveltämällä kolmannen näytöksen musiikin.

RSO esitti keskiviikkoisessa konsertissaan Hannu Linnun Klamin balettimusiikista koostaman parikymmentäminuuttisen orkesterisarjan, jonka osissa korostuivat illan ohjelmaan sopivasti istuen Klamin musiikin sukulaisuus Stravinskyn 1910-luvun balettien ilmaisuun.

Vaikka Klamin Stravinsky- ja Ravel-vaikutteet ovat selvästi kuultavissa Pyörteiden musiikki ei silti pelkisty pastissiksi, vaan siitä kuultaa läpi Klamin oma, esikuviaan arkaaisempi perusvire. Tämä on erityisen selvästi kuultavissa sarjan avauksessa ja päätöksessä.

Totuden nimissä on sanottava, että Klamin musiikki on aina jäänyt jokseenkin oman musiikillisen horisonttini tuolle puolen. Syy tähän lienee uskoakseni enemmän vastaanottajassa kuin itse musiikissa. Silti näitä Pyörteiden katkelmia kuunteli varsin mielikseen erityisesti RSO:n kirkkaan soinnin ja rytmisen ketteryyden ansiosta. Tähän värikkääseen orkesterikylpyyn pulahtaminen oli virkistävä kokemus.

Petrushka puolestaan oli jälleen oivallinen osoitus Radion sinfoniaorkesterin ja ylikapellimestari Hannu Linnun vahvasta otteesta 1900-luvun musiikkiin. Stravinskyn huikean partituurin haasteet nousevat yhtäältä sen kutkuttavan oikullisesta rytmiikasta sekä toisaalta sen episodisesta rakenteesta ja nopeista siirtymistä, jotka vaativat kapellimestarilta ja muusikoilta kokonaisuuden ja jatkuvuuden harkittua hahmottamista ja toteutusta.

Oivallisesti RSO ja Lintu Stravinskyn maailmassa seikkailivat. Musiikkitalossa saatiin nauttia sekä monista kerrassaan hienoista soolo-osuuksista että erinomaisesta yhteissoitosta.

Ainostaan concertante-pianon sijoittamista orkesterin takanurkkaan harpun, celestan ja lyömäsoitinten seuraan jäin hieman aprikoimaan. Hiljattain kuulin Petrushkan Berliinissä Sir Simon Rattlen johtamassa konsertissa, jossa piano oli sijoitettu keskelle lavaa suoraan kapellimestarin eteen. Tämä vaikutti palvelevan balanssia kiitollisemmin kuin orkestraalisen pianon perinteinen takanurkka.

Mutta olkoon tämä vain pieni sivujuonne kaikkiaan nautittavassa konsertissa, jonka soivat kuvat säilyvät aarteina mielessä pitkän aikaa.

— Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri
Hannu Lintu, kapellimestari

Gerald Finley, baritoni

Uuno Klami: Sarja baletista Pyörteitä (1957-61), koostanut Hannu Lintu
Kaija Saariaho: True Fire (2014, uudistettu 2017), Suomen ensiesitys
Igor Stravinsky: Petrushka (1911, uudistettu 1947)

Ke 13.12.2017, Musiikkitalo, Helsinki

Vastaa

Post Navigation