Amfion pro musica classica

arvio: Saariahon ja Barrièren uusi versio Simonen kärsimyksestä (passiosta)

Simone Weil. Kuva © Wikipedia.

Simone Weil. Kuva © Wikipedia.

Musiikkitalon esitys 29.12.2022

Kaija Saariaho on kyllä oikeassa sanoessaan, että Passion de Simone on hänen tärkein teoksensa. Tämä teoshan kuultiin jo 29.11.2012 Helsingin musiikkitalossa ja tuolloin kirjoitin siitä melko laajan analyysin Amfioniin (ks. www.amfion.fi). Sama teksti ilmestyi sitten esseekokoelmassani Elämys ja analyysi. Musiikkiblogeja ja -arvioita Amfionista 2007–2019, s. 151–157.

Haluan kuitenkin taas noteerata tämän esityksen, koska kyseessä on uusi versio, ja suoraan sanoen vielä onnistuneempi kuin aiempi. Alun perinhän kyseessä on Amin Maaloufin libretto yhteistyössä Peter Sellarsin kanssa ja kohteena Ranskan juutalainen matemaatikko ja intellektuelli Simone Weil (1909–1943). Hän tuli tunnetuksi teoksellaan Painovoima ja armo, jonka professori Maija Lehtonen aikoinaan suomensi, ja joka on kuulunut Kaija Saariahon suosikkiteoksiin, jos niin voi sanoa. Itse en ole tätä teosta valitettavasti vielä lukenut, mutta yritän sen nyt hankkia vaikka divarista tai jos joku sen minulle lainaisi tai myisi, kirjastoissa se kun on aina lainassa.

Oli miten oli, on tyypillistä, että merkittävät teokset virittävät aina sarjan tulkintoja eli interpretantteja (’tulkitsimia’, lainatakseni semiotiikkaa). Muuan niistä on Osmo Pekosen hieno essee ”Kaija Saariahon oratorio La passion de Simone: maallinen ristintie”, joka ilmestyi Synteesi-lehdessä 3–4/2020. Oikeastaan omistan tämän esseeni myös Osmo Pekosen muistolle, sillä kuten tunnettua, hän poistui keskuudestamme vain 62-vuotiaana Provencessa Useszin kaupungissa viime lokakuussa (olen käsitellyt Pekosen elämää laajassa artikkelissani ”Osmo Pekonen, suomalaisen tieteen Faust”, joka ilmestyy mm. piakkoin Synteesin numerossa 4/2022).

Miten Pekonen nyt tähän liittyy? Tietenkin koska Simone Weil samoin kuin veljensä André Weil olivat matematiikan ihmelapsia, kuten Pekonenkin. Tämä omisti paljon kirjoituksia juuri matemaatikkojen elämän kuvaamiseen ja tuomiseen julkisuuteen. Yleensähän he jäävät mystisesti piiloon teoreemojensa taakse.

Simone Weilin tapaus on niin erikoinen, että sopii näyttämöteoksen aiheeksi. Ja jopa siinäkin tapauksessa ja ehkä nimenomaan siksi, että kyseessä on avantgardemusiikki, joka ei sinänsä avautuisi kovinkaan helposti. On jo todettu, että on vaikeaa välittää tai kommunikoida yhtaikaa sanomaa ja koodia. Jomman kumman täytyy olla kuulijalle entuudestaan tuttu. Tässä tapauksessa tuttua oli oratorion juoni ja Weilin elämä, jonka päätöksen jo kaikki tuntevat. Uutta oli musiikki ja myös siinä mielessä, että kyseessä oli uusi versio. Kuoro on korvattu kvartetilla; sen sijaan antiikin tragedian kuoroa vastaavat nyt filmikatkelmat taustalla; ne kuvaavat (mustavalkoisesti tyyliteltyinä) aikamme erilaisia fanaattisia ja väkivaltaisia yhteisöjä. Niiden tarkoitus on tuoda passiodraama suoraan kuulijakatsojan omaan hetkeen ja näin univeraalistaa sen viesti – siinä missä Bachin koraalit edustivat myötäeläytyvää seurakuntaa.

Uutta oli myös orkesterin supistaminen kamarimusiikilliseen suuntaan, sekin hyvin toimiva idea. Ja edelleen näyttämötoiminta Aleksi Barrièren hienossa ohjauksessa, joka operoi minimalistisella elekielellä. Keskeinen rooli on Simonen pikkusiskolla, joka kertoo koko tarinan ja liikkuu enimmäkseen etualalla ja sinisessä asussa. Simone itse on lähinnä yläpilvissä, punaisessa mekossa, kirjoittamassa jotain, jonka sisällöt heijastetaan käännöksinä. Kyseessä ovat juuri katkelmat Simonen teoksesta Painovoima ja armo.

Niissä kylläkin puhutaan valosta painovoiman vastakohtana. Valo tai armo vapauttaa meidät painovoimasta, joka edustaa kaikkea pahuutta maailmassa. Eläytymällä kaikkeen kärsimykseen Simone uskoi, että pahuus tuhoutuisi. Näinhän ei käynyt ja ainoa, jonka hän tuhosi, oli hän itse.

Muuan näytetty teksti kiteytti tämän, se kuului jotenkin tähän tapaan: ”Sinun armosi vapautti painovoimasta”. Mikäli armo tässä tarkoittaa Simonen armoa on kyseessä ainakin luterilaisen teologian kannalta outo ajatus (sanon näin olematta teologi). Nimittäin ei armo ole mikään tavoiteltava henkilökohtainen ominaisuus, jota joku voisi jakaa muille. Sitä ei voi ostaa itselleen kärsimyksellä eikä millään ’ansioilla’, vaan se tulee ’taivaasta’ kuten sanotaan kansanomaisesti, tai transsendensssista filosofisessa mielessä.

Katolisessa kontekstissä tosin jo Tuomas Akvinolainen totesi, että maailma lakkaisi välittömästi olemasta, jos siltä vietäisiin armo, jonka varassa se eksisteeraa. Simonen tapa julistautua pseudopyhimykseksi, joka päätti kuollakin saman ikäisenä kuin Kristus eli 33–34-vuotiaana, on lähinnä erikoinen ja traaginen tapaus. Ei se etteikö hän olisi yrittänyt jotain vakavissaankin kuten pyrkiessään vastarintaliikkeen maanalaiseen armeijaan rintaman takana. Mutta hänet tietenkin hylättiin, koska hänestä olisi ollut pelkkää harmia, hän olisi jäänyt heti kiinni ja hänen pelastamisensa olisi vaatinut turhia ihmishenkiä. Lainaan vielä Osmo Pekosta:

Paradoksaalisesti, jos Simone Weil veljensä huipputiedemies André Weilin tavoin olisi päättänyyt jäädä sodan ajaksi turvallisiin oloihin luennoimaan filosofiaa New Yorkissa ja kuollut emeritaprofessorina, emme ehkä tietäisi hänestä sen enempää. Hänen eläessään kustantajat eivät kiinnostuneet hänen Jumala-pohdinnoistaan, mutta epätavallisen kuoleman jälkeen hänen tekstinsä alkoivat puhutella koko maailmaa. (Pekonen op. cit. s.44.)

Joka tapauksessa hänen tarinassaan ilmenevä peräänantamaton itsepäisyys on jotain, jota seurataan lavalla ja musiikissa intensiivisesti loppuun saakka.Teoksen esitysmekanismi oli harvinaisen suuri, enkä voi tässä luetella koneiston osasia valoista, lavastuksesta, puvustuksesta, tekniikasta, äänistä lähtien, kaikki olennaisia tällaisessa teoksessa. Pääosan esittäjä japanilainen Sayuri Araida oli äänellisesti yhtä vakuuttava kuin näyttämöllisestikin taipuessaan kaikkiin Barrièren ohjauksen yksityiskohtiin. Vokaalikvartetti yhtälailla, ts. kansainvälinen solistikaarti esiintyi lavalla mahdollisimman arkipäiväisesti kuin eräänlaisina ylimääräisinä katsojina ja samaistuskohteina. Musiikinjohto oli Clément Mao-Takacsin varmoissa käsissä ja hänellä oli ollut olennainen rooli myös passion uudelleen muokkauksessa. Orkesterina toimi paras mahdollinen täällä eli Avanti, joka on tottunut tällaisiin vaativiin avantgardeteoksiin. Joka tapauksessa salista poistui jotenkin juhlavassa tunnnelmassa. Säveltäjä itse oli paikalla ja otti seisomaan nousseen yleisön aplodit vastaan takapermannolta.

Eero Tarasti

Vastaa

Post Navigation