Näinä vladimirputinien ja donaldtrumpien kultaisina vuosina György Ligetin huikea satiiri Le Grand Macabre (1974-76, uudistettu 1996) on jälleen mitä ajankohtaisin teos. Uuden epävarmuuden keskellä Ligetin oopperan pidäkkeettömään ironiaan puetut apokalyptiset ja totalitaristiset teemat puhuttelevat kuulijaa mitä kouriintuntuvimmin.
Sir Simon Rattlen johtama ja Peter Sellarsin ohjaama dramatisoitu konserttiesitys kuultiin tänä viikonloppuna Lontoon sinfoniaorkesterin konsertissa Barbicanissa. Helmikuussa produktio matkaa Berliiniin, Esseniin ja Dortmundiin.
Ligetin äärettömän moni-ilmeinen ja lukemattomien nerokkaiden detaljien värittämä partituuri tarjosivat oivallisen haasteen, johon LSO ja sen tuleva musiikillinen johtaja tarttuivat kaikella innolla ja taidollaan. Huikea solistijoukko sekä Simon Halseyn huippuunsa hioma Lontoon sinfoniakuoro olivat niin ikään haasteessa mukana mitä ihailtavimmin.
Vaikka satiiri on Le Grand Macabre keskeinen elementti, Ligetin musiikilliset konstruktiot ovat aina tinkimättömän huoliteltuja. Yksikään efekti ei ole itsetarkoituksellinen tai kokonaisuudesta irrallinen päähänpisto, vaan musiikissa kaikki nivoutuu osaksi mitä kekseliäimpiä rakenteita, jotka puolestaan peilautuvat oopperan traditioita vasten kerrassaan oivallisesti.
Alkusoittona kuullaan kahdentoista autontorven toccata, joka katsoo ilkikurisesti suoraan Monteverdin L’Orfeon kuuluisaan avaukseen. Preludin mainion ironian kiintoisuutta lisää Ligetin tapa työstää tätä materiaalia läpi oopperan. Sen kaikuja kuullaan tuomiopäivän vaskifanfaareissa, joihin kanavoituu täten kirpeän koominen lataus.
Jo tämän ensimmäisen minuutin aikana saatiin suuntaviivat illan musiikillisesta tasosta. LSO:n lyömäsoittajat taituroivat seitsemäntoista tahdin mittaisen preludin kontrapunktin huikealla rytmisellä tarkkuudella. Autontorvien tarkoin hiottu viritys vahvisti taidokkaan komediallisen ilmaisun juuri nappiin.
Ensimmäinen kohtaus marssittaa lavalle oopperan kenties mainioimman hahmon, Peter Hoaren oivallisesti tulkitseman Piet-juopon. Hän on Le Grand Macabren Jokamies, epäkiitollisena tehtävänään päätyä tuomion enkelin, Nekrotzarin airueeksi.
Mystinen Nekrotzar sai Pavlo Hunkan otteessa kiehtovan moni-ilmeisesen muodon. Pompöösin omahyväinen kuoleman enkeli, joka lopulta kompuroi omaan mahdottomuuteensa, on herkullinen rooli juuri tämän muodonmuutoksensa kautta. Vokaalisesti ja näyttämöllisesti Hoare ja Hunka pelasivat erinomaisesti yhteen heti ensimmäisestä kohtauksesta alkaen.
Oopperan rakastavaiset, Ronita Millerin Amando ja Elizabeth Wattsin Amanda olivat niin ikään erinomainen pari. Heidän aistillinen todellisuutensa leijui hienosti ympäröivän pandemonian ulottumattomissa niin ensimmäisessä kuin viimeisessäkin kohtauksessa. Ligetin partituuri nivoo Amandon ja Amandan osaksi oopperoiden pitkää traditiota varsin kekseliäästi. Rakastavaiset saattavat vaikuttaa aluksi lähinnä koomisilta, mutta loppujen lopuksi he ovat kaikessa irrallisuudessaan Le Grand Macabren kenties vakavimmin otettavat henkilöt.
Oopperan toisessa kohtauksessa jätämme rakastavaiset ja seuraamme Nekrotzarin ja Pietin odysseiaa kuninkaallisen astronomin ja hänen puolisonsa Mescalinan raadolliseen avioelämään, jota Frode Olsen ja Heidi Melton hersyvästi tulkitsivat. Kohtauksen musikissa kuullaan kaikuja Ligetin aiemmista teoksista, erityisesti Atmosphèresista ja Clocks and Cloudsista (1972-74).
Astronomin ja Mescalinan kohtalot kietoutuvat osaksi lähestyvää maailmanloppua, ja kohtaus huipentuu Nekrotzarin johdolla lähes dantelaiseen makaaberiin kulkueeseen kohti kunikaallista palatsia.
Laaja kolmas kohtaus on Le Grand Macabren ydin. Palatsin portteja kolkuttelevan ovikellopreludin kautta astutaan Breughellandin vallan kammioon. Onneton yksivaltias, Anthony Roth Constanzon huikean hienosti ilmentämä Prinssi Go-Go, on asemaansa kahlehdittu vallantavoittelijoiden riepottelema pelinappula, manipuloitu suuren johtajan ontto kuori.
Kolmannen kohtauksen tunnetuin hahmo on Go-Gon salaisen poliisin päällikkö Gepopo, jolle Ligeti kirjoitti oopperansa mukaansatempaavimmat vokaaliosuudet. Nämä kolme lyhyehköä aariaa ovat sittemmin eläneet omaa elämäänsä Elgar Howarthin laatimana Mysteries of the Macabre -konserttisovituksena, josta on tullut erityisesti Barbara Hanniganin tavaramerkki. Barbicanin konsertissa Hannigania ei kuitenkaan kuultu, sillä hänellä oli samanaikaisesti kiinnitys Royal Opera Housen Written on Skin -produktiossa.
Barbicanissa Gepopon roolin lauloi erinomainen Audrey Luna, jonka taidokasta vokaalihysteriaa oli ilo kuunnella. Rattlen oivallisesti balansoima LSO tarjosi verrattoman tukensa näissä äärimmilleen tyylitellyissä purkauksissa.
Ligetin teoksen hienoin musiikillinen luomus lienee kuitenkin kolmannen kohtauksen päättävä huikea delirium-passacaglia, jossa astronomin ja Pietin juottama Nekrotzar fantasioi lähestyvän maailmanlopun ihmeitä. Musiikki soljuu humaltuneena tiheänä kudoksena taipuen mitä mielikuvituksellisimpiin muotoihin kuin kangastuksen väräjävät kuvajaiset. Liian myöhään Nekrotzar havahtuu houreistaan. Maailmanloppu haihtuu ilmaan.
Viimeisessä kohtauksessa Breughelland herää vähitellen uuteen päivään. Tuomiopäivästä jää jäljelle epätietoinen krapula-aamu, jonka keskellä tavataan alun rakastavaiset, joiden maailmaa yön tapahtumat eivät näytä heilauttaneen. Loppu, mikäli sitä sellaiseksi voi sanoa, näyttää vääjäämättä johtavan uuteen alkuun.
Le Grand Macabren polveilevan tarinan käänteissä Lontoon sinfoniakuoron moni-ilmeiseen toimenkuvaan kuului taipua niin Breughellandin asukkaiden, henkien, kuiskausten kuin Venuksen airueidenkin ääneksi. Simon Halseyn erinomaisessa valmennuksessa nämä verrattomat laulajat tekivät kauttaaltaan aivan äärettömän hienoa työtä. Sellarsin ohjauksessa, partituurimerkintöjen mukaisesti, kuoro sai seikkailla liki kaikkialla salissa, milloin näkymättömissä ylimmillä parvilla, milloin aivan näyttämön edessä ja milloin taas yleisön joukkoon häivytettynä.
Liikkeellä piti Ligetin partituuri myös LSO:n muusikkoja. Erityisesti puhaltajat saivat toteutettavakseen antifonaalisia fanfaareja niin lavan takaa kuin yläparviltakin. Koko lyömäsoittajistolle riitti puolestaan kiirettä lavalla mitä mielikuvituksellisimman instrumentaation parissa.
Sir Simon Rattle oli kaiken keskellä täysin kotonaan Ligetin liki mahdottomuuksiin kohoavan partituurin riemastuttavana toteuttajana. Rattle on kiistatta yksi 1900-luvun jälkipuolen musiikin inspiroivimpia tulkitsijoita, jolla on erinomainen kyky tavoittaa ja toteuttaa tuon aikakauden musiikin henkeä. Le Grand Macabren tiheimmissä musiikillisissa kerrostumissa Rattlella oli vahvana tukena Simon Halsey, joka huolehti kuoron johtamisesta tinkimättömän tarkasti ja energisesti.
On oikeastaan ilo ettei Le Grand Macabrea kuultu nyt oopperatalossa, sillä orkesterin virtuoosisen työskentelyn luonnollista dramaturgiaa olisi ollut sääli piilottaa orkesterimonttuun. Teos, joka puhuu musiikillisesti näin paljon, ei välttämättä edes hyödy erityisemmin massiivisesta näyttämötekniikasta.
Sellarsin näyttämöohjaus oli useiden hänen viimeaikaisten töidensä tapaan kaikkea turhaa rekvisiittaa kaihtava ja henkilöihin vahvasti panostava. Sellars ei sortunut satiiria usein vaivaavaan koheltamiseen, vaan antoi liikkeiden ja eleiden kohota luontevasti musiikista.
Aikamme myrskyjen keskellä tämä ligetiläisen satiirin antaumuksellinen toteutus oli mitä parasta sielun virkistystä. Le Grand Macabren kammottavan skenaarion keskeltä kohoava ironia, huumori ja jopa optimismin rahtunen ovat erityisen koskettavia muistaessamme, että ne ovat lähtöisin säveltäjältä, joka menetti ensin liki kaikki läheisensä keskitysleireillä joutuen sittemmin pakenemaan henkensä kaupalla kommunistidiktatuurin alta.
Nämä ovat iltoja, joista voi olla vain äärettömän kiitollinen.
— Jari Kallio
György Ligeti: Le Grand Macabre
Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Peter Hoare (Piet the Pot)
Ronnita Miller (Amando)
Elizabeth Watts (Amanda)
Pavlo Hunka (Nekrotzar)
Frode Olsen (Astradamors)
Heidi Melton (Mescalina)
Audrey Luna (Venus, Gepopo)
Anthony Roth Costanzo (Prinssi Go-Go)
Peter Tantsits (Valkoinen ministeri)
Joshua Bloom (Musta ministeri)
Christian Valle (Ruffiack)
Fabian Langguth (Schobiak)
Benson Wilson (Schabernack)
Lontoon sinfoniakuoro
Simon Halsey, kuoron valmennus
Peter Sellars, ohjaus
Ben Zamora, valaistus
Michelle Bradbury, puvustus
Nick Hillel, videosuunnittelu
Barbican, Lontoo
La 14.01.2017, klo 19.00