Baritoni Gerald Finley, RSO ja Hannu Lintu tiistain harjoituksissa Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio
Atlantin tällä puolen Peter Liebersonin musiikkia pääsee kuulemaan koko lailla harvoin. Vaikka säveltäjällä on ollut ansiokkaita puolestapuhujia, kuten Oliver Knussen, monet Liebersonin hienoimmista teoksista ovat jääneet jotakuinkin huomiotta Euroopassa.
Tällä viikolla Musiikkitalossa otettiin suuri harppaus eteenpäin, kun baritoni Gerald Finley, Radion sinfoniaorkesteri ja Hannu Lintu esittivät Liebersonin vaikuttavan jäähyväisteoksen, tummanpuhuvan, Pablo Nerudan runoihin pohjaavan laulusarjan Songs of Love and Sorrow (2007-10). Tämänviikkoisten konserttien yhteydessä teos myös levytettiin ensimmäistä kertaa tulevaa CD-julkaisua varten.
Toisen vaimonsa, Lorraine Hunt Liebersonin muistolle omistettua viiden laulun sarjaansa säveltäessään Lieberson sairasti itsekin jo imusolmukesyöpää. Rankkojen hoitojen kuormituksesta huolimatta säveltäjä pystyi saattamaan Songs of Love and Sorrowin valmiiksi talvella 2010. Teos sai kantaesityksensä Finleyn laulamana Bostonissa maaliskuussa 2010, vuotta ennen säveltäjän kuolemaan kuudenkymmenenneljän vuoden iässä.
Liebersonin viehtymys musiikkiin lienee peruja hänen vanhemmiltaan, koreografi Vera Zorinalta ja Columbia-levy-yhtiötä johtaneelta Goddard Liebersonilta. Säveltäjän varhaistuotanto kumpuaa sodanjälkeisen modernismin perinteestä. Stravinskyn myöhäisen tyylin vaikutus on ilmeinen sellaisissa teoksissa kuten Concerto for Four Groups of Instruments (1972/1973). Silti jo Accordancessa (1975-76) alkaa erottua säveltäjän hienovireinen rytmiikka jonka lumovoima on erityisen puoleensavetävää.
Leimuavat sointivärit, taidokkaat rytmit ja oivallisen kekseliäs instrumentaatio kukkivat upeassa, isolle orkesterille sävelletyssä Dralassa (1986), joka toimi tienraivaajana kohti Liebersonin aistikasta kypsää kautta. Songs of Love and Sorrow’ssa säveltäjän musiikki on jo kohonnut omintakeiseen läpikuultavan instrumentaation, hienovaraisten harmonioiden ja koskettavan melodiikan maailmaansa.
Viiteen Nerudan sonettiin pohjaava Songs of Love and Sorrow peilaa maallisia ilojamme ja niihin kietoutuvaa, kaikkialla läsnä olevaa surun ja menetyksen tematiikkaa. Tuloksena on eräänlainen oman aikamme Das Lied von der Erde, valojen ja varjojen välillä häilyvä mestariteos.
Laulusarjan avaa kahden soolosellon aineettomuudessaan kiihkeä motto, joka tekee vaikuttavan paluun musiikin pinnalle useaan otteeseen teoksen kuluessa. Johdannon jälkeen solisti liittyy mukaan herkän, kamarimusiikinomaisen säestyksen saattelemana. Aistikas soololinja kumpuaa runojen sisäisestä rytmistä kieppuen ekstaasin ja resignaation välillä karttaen kaikkia turhia maneereja.
Jousista, puhaltimista, kahdesta käyrätorvesta ja kahdesta trumpetista muodostuvaa orkesteria täydentävät piano, harppu, patarummut ja kaksi lyömäsoittajaa. Koko orkesteria kuullaan yhdessä vain hetkittäin, lyhyissä tutti-jaksoissa. Lieberson hyödyntääkin soittajistoaan mitä moninaisimpina kamariyhtyeinä juhlistaen sointivärien moni-ilmeistä kirjoa.
Teksti ja musiikki sulautuvat yhteen saumattomasti muodostaen soivan mikrokosmoksen, jonka ainutlaatuinen kauneus ja puhuttelevuus tekevät syvän vaikutuksen.
Finley lauloi soolo-osuuden lumoavan ilmeikkäästi kiinnittäen erinomaisesti huomiota ilmaisun yksityiskohtiin ja vivahteisiin. Linnun johdolla RSO:n oivalliset muusikot kietoivat Liebersonin kuulaat tekstuurit häikäisevään sointivärien kirjoon.
Greald Finley, RSO ja Hannu Lintu Musiikkitalon konsertissa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio
Upean esityksen innoittamana Musiikkitalon yleisö otti Songs of Love and Sorrowin avosylin vastaan. Konserttikokemuksen perusteella on helppo kuvitella teoksen levytyksestä tulevan melkoinen hitti. Kenties olemme todistamassa Liebersonin musiikin läpimurtoa.
Illan toisella puoliskolla kuultiin toiset vaikuttavat musiikilliset jäähyväiset Anton Brucknerin yhdeksännen sinfonian (1887-1896) muodossa. Bruckner työskenteli viimeiset yhdeksän vuotta elämästään sinfonisen huipentumansa parissa. Työ keskeytyi moneen otteeseen niin sairastelun kuin aiempien teosten uudistamisenkin vuoksi. Säveltäjän terveyden heikentyessä sinfonian luomistyöstä tuli lopulta kilpajuoksu aikaa vastaan. Kamppailu päättyi Brucknerin kuolemaan seitsemänkymmenenkahden vuoden iässä syksyllä 1896.
Säveltäjän kuollessa sinfonia kolme ensimmäistä osaa olivat valmiina, kuten suurin osa finaaliakin, josta puuttui enää kooda. Finaalin käsikirjoitus lojui Brucknerin kuolinvuoteen vierellä. Säveltäjän ystävät tapasivat napata käsikirjoituksesta sivuja muistoksi mukaansa käydessään tervehtimässä vainajaa viimeisen kerran.
Musiikkitieteilijöiden vuosien huolellisen työn tuloksena finaali on sittemmin saatu editoitua esityskelpoiseen kuntoon. Vaikka tälle laitokselle onkin nimekkäitä puolestapuhujia, kuten Sir Simon Rattle ja Daniel Harding, yhdeksättä sinfoniaa esitetään yhä ylivoimaisesti eniten kolmiosaisessa asussaan. Vaikka molempien versioiden pohjalta on mahdollista rakentaa vaikuttava kokonaisuus, on todettava, että juuri kolmiosaisena sinfonian sisäinen draama toteutuu vastaansanomattoman voimakkaasti.
Hämmästyttävään adagioon päättyessään musiikissa on tiettyä transsendentaalista lopullisuutta, kuten tämän illan konsertti jälleen kerran osoitti.
Kolmiosaisena yhdeksäs sinfonia jakautuu kahteen suureen soivaan freskoon, joita erottaa demoninen scherzo ja sen vauhdikkaasti pyyhältävä trio. Tämä arkkitehtoninen symmetria muodostaa mitä vakuuttavimman, tasapainoisen kokonaisuuden.
Avausosa kasvaa valtavaksi sonaattimuodon kaareksi, jonka sävelmateriaali jakautuu kolmeen teemaryhmään, joista Bruckner johtaa ehtymättömänä virtaavan musiikillisen vuon. Säveltäjä valjastaa kaiken logiikkansa ja mielikuvituksensa materiaalin kehittelyyn. Tuloksena on hämmästyttävä sointimatka, otsikoituna feierlich, misterioso, jonka lomassa tapahtuu voimallisia musiikillisia törmäyksiä, jotka värisevät harmonisissa äärimmäisyyksissä.
Kuten aina Brucknerin kehittelyn pitkien syklien kohdalla, kokonaismuodon tarkka punnitseminen ja tasapainottaminen ovat avainasemassa. Linnun johdolla ensimmäinen osa rakentuikin kerrassaan upeasti ilman huumaavien sointikuohujen liiallista tyynnyttämistä. RSO soi suurenmoisen kirkkaasti säilyttäen tekstuurin läpikuultavuuden kerrassaan ihailtavasti.
Lintu asetti hurjan scherzon tempot juuri kohdilleen, antaen musiikin pahaenteisyyden jyrätä kaikessa musertavuudessaan. Ketterä jousisto, voimalliset vasket, jyhkeät patarummut ja kirkkaat puupuhallinosuudet sulautuivat hulppeaksi orkesterisoinniksi, joka tempaisi kuulijan välittömästi mukaansa. Vireän trion toimiessa oivana vastavoimana, toinen osa sai kerrassaan hienon toteutuksen.
Adagio alussa orkesteri sukeltaa syvälle orkesterivärien syövereihin jylhien vaskisointujen ja jousten uljaiden kaarrosten saattelemina. Näitä suuria linjoja koristelevat puupuhaltimien taidokkaat linjat. Bruckner käyttää nerokkaasti neljän käyrötorven ja neljän wagnertuuban arsenaaliaan. Vaihtelemalla näiden keskinäisiä voimasuhteita säveltäjä loihtii esiin uskomattoman sävyjen jatkumon.
Musiikki tiivistyy henkeäsalpaaviin huipennuksiin, joissa eri vaskiryhmien välinen vuoropuhelusta kohoaa vavahduttavia soivia maisemia. Kunkin huipennuksen jälkeen musiikki hajoaa hauraiksi, kamamarimusiikinomaisiksi kudelmiksi. Kerta toisensa jälkeen musiikki kohoaa uuteen pauhuun, kunnes koko osan jännite purkautuu murskaavaan vaskidissonanssiin.
Tuonpuoleiseen kurkottava kooda vie sinfonian lopulta täytymykseensä. Viimeisillä tahdeilla musiikki pelkistyy pitkään, staattiseen vaskisointuun, jota saattelevat jousten pizzicatot. Lopulta seuraa hiljaisuus, joka tuntuu lähes aineelliselta.
Brucnerin yhdeksännen sinfonian harjoitukset Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio
Orkesterin ja Linnun suurella musikaalisuudella tulkitsema adagio oli omintakeista valoaan hohtava matka Brucknerin musiikillisen valtapiirin äärimmäisille rajoille. Sopivampaa päätöstä niin illalle kuin orkesterin hienolle syyskaudelle voi tuskin kuvitella. Täyttymys.
– Jari Kallio
Radion sinfoniaorkesteri
Hannu Lintu, kapellimestari
Gerald Finley, baritoni
Peter Lieberson: Songs of Love and Sorrow (2007-10)
Anton Bruckner: Sinfonia nro. 9 D-molli, WAB 109 (1887-1806)
Musiikkitalo, Helsinki
Ke 11.12.2019, klo 19