Suomen kesä on niin täynnä tapahtumia, että on tietenkin mahdoton seurata ja kuulla kaikkea. Mutta jotain erityistä tekee mieli vielä raportoida.
Varkaus ei ole sinänsä erityisen tunnettu musiikkikaupunkina ja kun sinne perustettiin tämä Varkauden kesäklassinen, siellä sanottiin että meillähän on jo Joroinen. Kaikella kunnioituksella sekin on hieno tapahtuma, mutta myös Varkaudella on kaikki edellytykset isännöidä huippuluokan festivaalia.
Sellaisen onkin sellisti Markus Hallikainen onnistunut luomaan keskittyen yksistään kamarimusiikkiin ja usein sangen intiimeissä ja yllättävissäkin tiloissa. Ajankohta on edullinen 6.-9.7., jolloin festivaaliväsymys ei ole vielä alkanut. Tänä vuonna yhtenä pääteemana oli naisten musiikki ja Helvi Leiviskä. Hänen pianokvartettonsa A-duuri op. 1 aloitti avajaiskonsertin, pianossa tietenkin Leiviskä-spesialistiksi kohonnut Tiina Karakorpi, ja viulussa Elias Lassfolk ja Johanna Koponen, altossa uusi tuttavuus Alexander Pozdniakovas ja sellossa Kalle-Pekka Koponen. Eila Tarasti esitelmöi ennen konserttia Helvi Leiviskän elämästä. Tuo varhainen pianokvartetto, jossa on varsin ’ranskalainen’ sointi oikeastaan todistaa, miten kypsä säveltäjä Helvi oli jo aivan nuorella iällään kaksikymppisenä. Karakorven tulkinta tästä suomalaisen kamarimusiikin merkkiteoksesta on jo ehtinyt kypsyä monissa esityskerroissa. Konsertin paikkana oli suuri Warkaus-sali keskellä kaupunkia. Vaikkei minulle ole vieläkään oikein selvinnyt, missä on Varkauden keskusta.
Toinen keskeinen soittopaikka on elegantteine saleineen ravintola Kaks Ruusua, joka toimi aikoinaan tehtaan ruokalana. Siellä kuultiin siis Kämp-trion soittoa jo torstaina 6.7. ja sitten 8.7. lounaalla liediä, jota esittivät Laura Pyrrö, sopraano ja Alisa Methuen, piano.
Kuoppakankaan seurakuntakeskuksessa kuultiin 7.7. aamuklassista Elias Lassfolkin, viulu, ja Alexander Pozdniakovas, altto, voimin, erityisesti tervetullutta ja harvoin soitettua Martinůta. Iltapäiväksi mentiin sitten Varkauden museoon, jossa oli soittamassa viuluduo Elias Nyman ja Mirka Malmi, molemmat varsinaisia taitureita. Elias Nyman kiehtoi Tartinin piruntrillisonaatillaan ja Ysaÿen vaikuttavalla sooloviulusonaatilla no. 3. Mirka Malmi taas soitti nautittavan hallitusti Bachin partitan no. 2 ja Tulindbergin poloneesin.
Saman päivän iltana vierailtiin harvinaisessa miljöössä, Alvar Aallon varhaistuotantoa upeasti edustavassa Kinkamon huvilassa, jossa kuultiin ensemble-soittoa, mukana edellisten lisäksi mm. Sanna Kokko, viulu ja Jussi-Matti Haavisto. Erityisnumerona oli Max Regeriä, tuota harvoin kuultua säveltäjää Meiningenista. Ohjelmaa oli myös seuraavan päivän aamuna Kangaslammin kirkossa, jonne on tosin matkaa Varkaudesta, mutta mille paikkakunnalle konsertti oli erittäin tervetullut. Lauantaina esitelmöin aiheesta Romantiikka musiikissa ja kirjallisuudessa ennen Risto Laurialan yöresitaalia klo 21, ohjelmassa keskeistä romantiikkaa Lisztiä, Schubertia, Schumannia ja Chopinia.
Esitelmässä yleisöä tuntui eniten kiinnostavan Schumannin Kreislerianaan liittyvä E.T. A. Hoffmannin romaani Kissa Murr. Paikkana oli kanavan varrrella sijaitseva Soisalo-opisto. Kyseistä joen vartta pidetään Varkauden ’Tonavana’ ja syystäkin, sen rannoilla on mukavaa kävellä. Festivaalilla oli vielä aamuhartaus Harjurannan luontokirkossa ja Kartanokonsertti Kirsti Lumialan emännöimässä Rauhalan kartanossa. Kyseinen kartano taas liittyy Suomen kulttuurihistoriaan Kuusten suvun kautta, ts. professorien Matti ja Pekka Kuusen ja heidän puolisoidensa ansiosta. Innokkaat saivat osallistua myös kävelykonserttiin Varkauden historiallisessa keskustassa ja lopulta päätöskonsertti huipentui Beethovenin Pastoraalisinfonian sovitukseen jousisekstetille.
Varkauden festivaalin vahvuus perustuu ohjelman vakavaan ja koherenttiin suunnitteluun ja siihen, että soitajat ovat nuoria toisensa tuntevia muusikkoja jo ulkomaanopinnoistaan. Kaikki tämä luo nimenomaan aitoa kamarimusiikillista tunnelmaa. Odotamme innolla ensi vuotta!
***
Pari viikkoa myöhemmin alkoi Turun Kakskerrassa jo perinteikäs Brinkhall soi -festivaali. Sen paikka on Brinkhallin kartano, peräisin jo 1500-luvulta mutta sitten monia vaiheita ja omistajia kokenut tila, kuten Gabriel von Bonsdorffin kauden, hänhän oli Turun soitannollisen seuran perustajia 1700-luvun lopulla; myöhemmin Brinkhallissa olivat Suomen laajimmat omenatarhat. Nyt kartanoa hallinnoi ertyinen Kulttuuriperinnesäätiö ja siitä toivotaan varsinaista kulttuurikeskusta.
Musiikkifestivaali taas liittyy orkesteriin Refugium musicae, joka ei ole sen vähempää kuin Helsingin yliopiston YS:n jatketta. YS–läiset eivät nimittäin valmistuttuaan suostuneetkaan lopettamaan yhteissoittoa, vaan jatkoivat sitä. Oli hauskaa taas tavata vanhoja tuttuja soittajia vuosien takaa. Mitä muistoja liittyykään tähän orkesteriin. Kun se menneinä vuosina soitti yliopiston juhlasalissa, laskin aina kuinka monta musiikkitieteen opiskelijaa oli joukossa. Yhdessä vaiheessa mm. Tuomas Rousi johti orkesteria ansiokkaasti.
Itse kartano on renovoitu ja sen historiaa esitteli eloisasti Petri Talvitie, joka on myös ollut toimittamassa eleganttia kirjaa Brinkhallin historiasta. Kartanon pääsali sopii hyvin kamarimusiikille, mutta itse orkesterin soittoon tarvitaan Kakskerran kirkkosali, joka on peräisin 1700-luvulta.
Tämän vuoden festivaalin nimikkosäveltäjä oli Lotta Wennäkoski, jota haastatteli hauskasti kapellimestari József Hárs. Wennäkoski kertoi työskentelystään ja koosti, miten tärkeää oli säveltäjän tietää, kuinka kukin stemma soi ja millä tavoin ne sopivat soittajille, joskus mielessä joku aivan määrätty soittaja. Wennäkosken tyyli on älyllistä, soinnillisesti ilmavaa, mutta myös dramaattista ja hänen teoksensa pättyvät aina jotenkin yllättäen. Niillä on erikoisia nimiä, muttei noita ohjelmia tarvitse tuntea, musiikki puhuu itse puolestaan
Syy siihen miksi osuin pakalle oli, että unkarilaissyntyinen József Hárs, joka tunnetaan myös Radio-orkeserin käyrätorven soittajana, pyysi että puhuisin festivaalissa Itävallan keisarinna Maria Teresiasta. Hyvänen aika, en tiedä mitään Maria Teresiasta! oli ensireaktioni. Sitten muistin Wienissä opiskelleena, että hänhän se rakennutti Schönbrunnin kun kerran ranskalaisilla oli Versailles ja Venäjän keisarinna Elisabethilla Talvipalatsi. Lainasin kirjastosta myös hänen kirjeenvaihtonsa poikansa Josefin kanssa, josta tuli sitten keisari Josef II – koko kirjeenvaihto on julkaistu ranskaksi kolmena niteenä, mutta siinä puhutaan vain politiikasta ja sodista.
Huomasin, että Maria Teresian hallituskausi oli 1740–1782 eli klassisen tyylin synnyn vuodet. Siis yksi taidemusiikin historian tärkeimpiä periodeja. Maria Teresia suosi taiteita, osasi kuulema itsekin säveltää (en ole tosin kuullut kertaakaan), mutta joutui keisarinnaksi onnettomana aikana, jolloin riehuivat sodat Preussin Fredrik Suuren kanssa ja tapahtuivat Puolan jaot. Maria Teresia vastusti niitä mutta kuten Fredrik Suuri sanoi: hän otti ja itki. Hän oli myös äärivanhoillinen hallitsijana, vainosi protestantteja ja juutalaisia muttei mennyt sentään äärimmäisyyksiin. Varsinainen musiikin historian arvoitus on, että kuinka hänen poliittisesti turbulettina kautenaan ja äärivanhoillisessa, mutta samalla monikulttuurisessa Itävallassa saattoi syntyä siis tuo klassinen tyyli. Korkean barokin murros klassiseksi tyyliksi tapahtui Charles Rosenin mielestä (ks. hänen hieno teoksensa Classical Style) vuosikymmeninä 1750-1760. Olen aihetta käsitellyt laajemmin esseessäni ”Musiikin metaforat ja episteemit”, joka on juuri ilmestymässä Synteesin numerossa 1-2/2023.
Niinpä Brinkhallin festivaali päättyi konserttiin, jossa kuultiin Mozartin aina vaikuttava Sinfonia concertante Es-duuri KV 364. Sen erinomaisina solisteina Paula (viulu) ja Christoffer Sundqvist (klarinetti). Erityisesti Christoffer Sundqvistin ote klarinettiin on hämmästyttävän puhutteleva ja ilmeikäs, sellaista kuulee harvoin. Józsez Hárs johti orkesteria sangen sulavasti ja hän sai Wennäkosken Havan kohoamaan edukseen monimutkaisine tekstuureineen hänelle ominaiseen modernismiin. Sibeliuksen Pelleas ja Melisandea on YS soittanut aiemminkin, muistan Seppo Santeri Heikkisen, Jan Odén ja Jenni Antikaisen myös kamarimusiikin soittajina. Sibeliuksen Pelleasta uskalsi ranskalainen Vladimir Jankélévitch kutsua: musique de casino! Se on kuitenkin puhdasta ja sensiibeliä musiikillista symbolismia, Maeterlinckin uskollista käännöstä musiikin kielelle. Päätösillallisella Antti Hosio kiitti kaikkia esiintyjiä ja ilta päättyi yleiseen innostukseen.
– Eero Tarasti