14.5.2012 klo 19.00
Helsinki G18-sali
Heikki Nikula, bassoklarinetti
Ere Lievonen, cembalo
Asko Heiskanen, bassoklarinetti
Juho Laitinen, sello
Kokeellisen musiikin Tulkinnanvaraista-sarja huipentui maanantaina konserttiin, jossa bassoklarinetin ja cembalon äänimaisemat konstrastoituivat. Ohjelmassa oli monipuolinen kattaus teoksia yhteensä kymmeneltä eri nykysäveltäjältä.
Heikki Nikulan bassoklarinetissa on erittäin ilmaisuvoimainen, tilava sointi, jossa puhiseva sivuhäly on leimallisesti läsnä. Ilmavuuden ja intensiteetin yhdistäminen toi tulkintaan erityistä tenhoa. György Kurtágin melodinen In Nomine – all’ongherese (2001) piirteli paksua viivaa, jossa vahvat ja etäiset äänet sijaitsivat kaikki ikään kuin samassa tilassa. Guus Janssenin Sprezzatura (1985) jatkoi tilallisuuden teemaa luomalla kerrokseista moniäänisyyttä eritasoisten äänimateriaalien ja multifonien välille. Keskeistä oli myös kontrasti eteeristen äänikuplien tai tremolopilvien ja pullistelevien, aksentoitujen äänipurkausten välillä sekä näiden maailmojen lomittuminen. Teoksen loppupuolella möykkymäiset töräykset ja ehjän äänen kirkkaat, pistävätkin repliikit erottuivat selvinä leikkauksina.
Timo Hietalan ihonvärien solidaarisuutta kommentoiva kappale Musta sydän yhtä Punainen kuin Valkoinen (2002-2003) sai innoituksensa maailman ensimmäistä sydänsiirrosta. Hieman jazzaavissa, usein alhaalta ylöspäin kulkevissa fraasipötköissä tuntuikin sydämen poksahtelu ja kiihkeä läpätys sekä afrikkalaiset rytmit. Elintoiminnot olivat läsnä myös Lotta Wennäkosken kauniissa miniatyyriduossa andas (2008), jossa Nikulan ja Asko Heiskasen bassoklarinetit hengittivät yhteen, solisivat ylös alas pehmeissä, paikoin puhisevissa asteikkokuluissa. Niin ikään kahdelle bassoklarinetille oli sävelletty John Zornin muutamia vuosia sitten Musica Novassakin esitetty sortilège (2002). Rakenteeltaan imevässä, laajahkossa kappaleessa klarinetit säntäilivät toistensa ympärillä ja yllyttivät toisiaan maagisissa manauksissa – joko kimakasti toisiaan vasten pingottuen tai tuuttaavasti toisiaan puskien. Noitamaisesta aiheestaan huolimatta sortilège hahmottui keveän graafisena, sillä verrattuna setin edellisiin, lihallisesti ääntä muovailleisiin kappaleisiin se perustui lähes kokonaan eheälle, kapealle äänentuotolle.
Uuden cembalomusiikin pioneerin Ere Lievosen osuudessa korostui eksotiikkaa, jolle solistin mutkaton humoristisuus antoi oman leimansa. Lievonen on kiinnostunut eteläintialaisesta karnaattisesta musiikista, johon hänen konsertissa kantaesitetty mikrotonaalinen teoksensa Paprikarasia (2008) myös perustuu. Kuten veikeä nimi kertoo, suhde musiikilliseen alkuperään ei ole turhan vakava, vaan teos pyrki miktotonaalisen virityksen ja kaaviomaisten kuvioidensa myötä hieman leikkisästikin maalailemaan itämaisten asteikoiden ja vireen tuntua. Juho Laitisen sello vonkui uskottavasti kuin käärmeenlumooja, mutta luonnostaan himmeänä soiva cembalo jäi ikävästi taustahälyn asemaan. Vasta kielten pysäyttämisen käyttö tehokeinona sai mikrotonaalisen efektin kunnolla soimaan siinäkin.
Cembalolle on sävelletty yllättävän paljon uutta musiikkia, mutta sitä kuulee valitettavan vähän. Koska cembalon luontainen sointi on kova ja tavallaan ohut, nykysäveltäjät ottavat soittimesta usein esiin sen mekaanisen, jopa koneellisen puolen – näin esimerkiksi Danny de Graanin teoksessa Contrast (2003) elektroniikalle ja cembalolle, tai Salvatore Sciarrionen ”kahdessa tunnissa sävelletyssä” Toccatassa (1975), jossa eri äänirekistereissä juoksevat, toisteiset sointinorot loivat suorastaan illuusion elektroniikasta. Kuubalaissyntyisen Louis Aguirren teos Eshu Elegguá (2003) kuvaili otsikon intiaanijumalaa ekstaattisen perkussiivisin, hurjistuttavin repetitiosoinnuin, joita ei ole mahdollista saada aikaan muilla kosketinsoittimilla, ja jotka Lievosen ranteet selvittivät huumaavan rautaisesti.
Cembalo on soittimena kuitenkin myös äärimmäisen intiimi, soinniltaan epäsymmetrinen ja olemukseltaan tunteellinen. Tämä tuli erityisen koskettavasti esiin Renaud Gagneux’n neljässä vuodenaika-aiheisessa haiku-miniatyyrissä (2001), joiden pienimuotoisuus sai cembalon herkän sointimaailman hellästi esiin. Eri rekisterien mahdollisuuksia oli käytetty oivaltavasti (esimerkiksi luuttuäänikerran ja perusäänikerran päällekkäisyyttä, jolloin äänet jakautuvat kestoiltaan kahteen kerrokseen). Pikkuisista sointiominaisuuksista, kuten sormien nostamisen synnyttämistä äänistä, tehtiin merkittäviä tehokeinoja. Pienin, merkityksellisin elein cembalo kuvitti kauniisti klassisen japanilaisen runouden pelkistettyä, siroa tunnelmaa.
Tulkinnanvaraista-konserttisarja jatkuu jälleen ensi syksynä.