Amfion pro musica classica

Monthly Archives: syyskuu 2019

You are browsing the site archives by month.

HKO:n Helsinki-variaatiot -tilaussävellysten sarja jatkuu

Helsingin kaupunginorkesterin Suomi100-juhlavuonna käynnistämä tilaussävellysten sarja saa jatkoa vuosina 2022-2025. Helsinki-variaatioiden säveltäjiksi on kutsuttu kuusi säveltäjää: Jukka Linkola, Minna Leinonen, Olli Virtaperko, Jennah Vainio, Outi Tarkiainen ja Jouni Hirvelä.

Kukin mukaan kutsuttu säveltäjä valitsee teoksensa pohjaksi jonkin ennen vuotta 1945 valmistuneen suomalaisen sävellyksen, josta kuullaan muistumia uudessa sävellyksessä. Helsingin kaupunginorkesterin kausikonserteissa kantaesityksensä saavat tilaussävellykset ovat korkeintaan viidentoista minuutin pituisia orkesteriteoksia.

Helsinki-variaatioiden soiva sarja käynnistyy Lotta Wennäkosken uudella teoksella Helsingin kaupunginorkesterin konserteissa tällä viikolla. Wennäkosken sävellys Om fotspår och ljus  pohjautuu kohtaukseen Ida Mobergin (1859-1947) oopperasta Asiens ljus. Konsertit johtaa orkesterin ylikapellimestari Susanna Mälkki, jonka aloitteesta Helsinki-variaatiot kaksi vuotta sitten tilattiin.

Helsinki-variaatioiden säveltäjät ja tilaussävellysten esitysvuodet:

syksy 2019: Lotta Wennäkoski (11.-12.9.2019)
kevät 2020: Kimmo Hakola (15.5.2020)
syksy 2020: Antti Auvinen
kevät 2021: Matthew Whittall
syksy 2021: Seppo Pohjola
kevät 2022: Sampo Haapamäki
syksy 2022: Jukka Linkola
kevät 2023: Minna Leinonen
syksy 2023: Olli Virtaperko
kevät 2024: Jennah Vainio
syksy 2024: Outi Tarkiainen
kevät 2025: Jouni Hirvelä

arvio: Dido ja Aeneas Afrikassa

Giambattista Tiepolo, 1757. Mercurius ilmestyy Aeneakselle.

Giovanni Battista Tiepolo, 1757. Mercurius ilmestyy Aeneakselle.

Kun sanoo Dido tulee mieleen Kartago – ja se taas herättää eloon sanonnan: Ceterum censeo Carthaginem esse delendam, jota Cicero toisti Rooman senaatissa: Muuten olen sitä mieltä, että Kartago on hävitettävä. Mutta Didon ja Aeneaksen lemmentarina kiehtoi monia kuvaamataiteilijoita, kirjailijoita ja muusikkoja myöhemmin. Shakespeare mainitsee sen kymmeniä kertoja draamoissaan ja oopperoita syntyi renessanssista lähtien runsaasti. Kuuluisin niistä on tietenkin Henry Purcellin vuodelta 1689. Vaikka teos on kestoltaan sangen lyhyt, pidetään sitä barokin oopperan, ja erityisesti englantilaisen, helmenä. Libreton laati Nahum Tate ja se perustui Vergiliuksen Aeneadien versioon. Muistan joskus soittaneeni Muzio Clementin pianosonaattia otsakkeelta Didone abbandonata, Hylätty Dido.

Le Guerchin, 1631. Didon kuolema.

Le Guerchin, 1631. Didon kuolema.

Oopperan keskeinen henkilö on tietenkin Kartagon kuningatar Dido, mutta tarinaa ei voi ymmärtää ottamatta huomioon kuka oli Aeneas. Hän oli Troijasta paenneita sankareita, joka etsi turvapaikkaa Välimerellä kunnes jumalat neuvoivat menemään Kartagoon. Dido oli sinne perustanut valtakuntansa, saatuaan pienen maapalstan aikoinaan, jonka laajuudeksi barbaarikuningas määräsi härän nahan. Mutta neuvokkaana Dido leikkasi nahan suikaleiksi ja ympäröi yhden kukkulan. Dido kävi taistelua veljensä Pygmalionin kanssa ja joutui tuhoamaan ensimmäisen miehensä kulta-aarteen mereen. Sitten saapuu Aeneas ja he ihastuvat toisiinsa. Mutta pian Jupiter ilmoittaa Mercuriuksen kautta, että Aeneakseon palattava Italiaan suuriin tehtäviin. Ne eivät olekaan vähäisempiä kuin Rooman perustaminen. Aeneas jumaliapelkäävänä suostuu lähtemään sydän murtuneena. Kun Dido huomaa Aeneaksen laivojen lähteneen, hän surmaa itsensä , eräiden versioiden mukaan miekalla tai hyppäämällä rovioon, jossa piti poltettaman kaikki Aeneaksen jättämät tavarat. Myöhemmin Aeneas kohtaa Didon manalassa, mutta Dido ei ole häntä enä tuntevinaan.

Kaikin mokomin, ei Purcellin oopperaa seuraavan – ja etenkään tässä Koko-teatterin versiossa – tarvitse tuntea näitä mutkittaita mytologioita. Esitys ensi-illassa 6.9. todisti ennen kaikkea, että pienillä keinoilla voidaan tuottaa erittäin kiehtovaa ja täysipainoista oopperaa. Orkesterina oli evain Ensemble Nylandian kvartetti Matias Häkkisen johdolla cembaloilla ja uruissa, Maisa Ruotsalainen ja Anna Pohjola barokkiviuluissa ja Lassi Kari kontrabassossa. Ohjaus oli muutoin Anselmi Hirvosen ja se otti hauskalla tavalla huomioon esityksen perusidean. Se oli taas lähtöisin sopraano Laura Pyrröltä.

Laura Pyrrö. Kuva © Mika Kirsi.

Laura Pyrrö. Kuva © Mika Kirsi.

Teoksen yhtenäisyyden sai aikaan Pyrrön ”antropologinen” kokemus Beninissä Afrikassa taiteilijayhteisössä Villa Karossa; se antoi uuden, raikkaan ja värikkään tulkinnan koko teokselle. Taustalle projisoidut aavikko- ja merimaisemat olivat Pyrrön ottamia valokuvia ja samoin näyttämölle levitetyt upeat afrikkalaiset kankaat, sekä laidalle sijoitetut rummut. Purcellin juonessa jumalat ovat juonittelevia ilkimyksiä, jotka saavat aikaan rakastavaisten tragedian. Tässä mukaan tulee afrikkalaisen magian elementti, jota hienosti tehosti alkuperäinen beniniläinen tanssija Dominique Sossou, vaikuttava kehollisessa virtuositeetissaan. Pyrrö harrastaa nykyisin kulttuurien välisiä kohtaamisia, sillä hän on myös ollut esittämässä intialaisaiheista teoksia kuten Gustav Holstia.

Lavalla Pyrrö on perfektionisti joka suhteessa, erittäin uskottava Dido, kaunotar ja vokaalisesti äärimmäisen hallittu. Koko oopperahan huipentuu lopussa Didon valitukseen, jota kaikki maailman johtavat sopraanot ovat laulaneet, Maria Callasta myöten, erillisenä numerona. Mutta ei Aeneaskaan jäänyt jälkeen Didosta lavalla, häntä esitti Matias Haakana, näyttämöllisesti vangitseva, intohimoinen rakastaja, mutta aina tietyn älyllisen etäisyyden säilyttävä kuitenkin. Hyvin ilmeikkäät silmät heijastivat hänen surullista kohtaloaan. Didon sisar Belinda on olennainen elementti, häntä lauloi Ulla Paakkunainen – vähän niin kuin Brangäne Tristanissa – velhotar ja noidat Mari Hautaniemi, Mette Heikkilä ja Marion Melnik oli ohjattu liikunnallisesti aktiivisiksi. Merellisen elementin toi Olli Tuovinen, hän oli hieman kuin Lentävästä hollantilaisesta raisuine tansseineen. Muutenkin tuli mieleen, miten monia myöhempiä oopperakohtauksia palautuu jo Purcelliin: velhottaren ilmaantuminen Aeneaalle on kuin Brünnhilden saapuminen Siegmundin luo, erona se, että Aeneas suostuu kehoitukseen; noitien naurukuoro – Paciuksen kyproslaiset tytöt jne. Kaari-ensemble-kvartetti esiintyi: Henrietta Grünn, Tanja Samulin, Satu Koponen ja Loviisa Hynninen. Anna Rouhun valosuunnittelu tuki joka kohtausta.

Kyseessä oli siis pienin keinoin toteutettu yhtenäistaideteos. Olisin valmis katsomaan uudestaan. Barokkimusiikin päälle lisätyt elementit, rummutukset ja tanssit eivät lainkaan häirinneet, vaan tukivat esityksen perusideaa, joka perustui Laura Pyrrön taiteellisiin kokemuksiin ja aineiston tuottamiseen. Ehkä oli hyvä, että laulettiin suomeksi, näin oopperan varsinainen sanoma, hylkääminen ja uskollisen rakkauden teema painui selvästi kuulija/katsojan tajuntaan. Tämä on produktio, joka on varmaan helpostikin liikuteltavissa, joten tätä kannattaisi kyllä viedä Välimeren maihin, joissa meri-elementti ja historia ovat tuntuvilla ja Afrikka likellä, vaikka Kreikkaan, Italiaan, Ranskaan tai Espanjaan. Produktion tuotti Opera artico -yhdistys ja paikka eli Koko-teatteri Hämeentien alkupäässä sopi sille oivasti. Viimeksi näin Dido ja Aeneaksen Pariisissa, pikkunäyttämöllä, pääroolissa provencelainen Johanne Cassar.

– Eero Tarasti

Arvio: HKO:n ja Susanna Mälkin riemastuttavan taidokas kauden avaus

Helsingin kaupunginorkesteri ja ylikapellimestari Susanna Mälkki Musiikkitalossa. Kuva: Stefan Bremer

Helsingin kaupunginorkesteri ja ylikapellimestari Susanna Mälkki Musiikkitalossa. Kuva: Stefan Bremer

Ylikapellimestari Susanna Mälkin johtama Helsingin kaupunginorkesterin kauden avaus oli innostavan ohjelmasuunnittelun voimannäyttö. Yhdessä Lontoossa toimivan EXAUDI-lauluyhtyeen kanssa esiintynyt HKO tarjosi avajaisiltanaan erinomaisen annoksen vokaalipolyfonian innoittamaa 1900-luvun orkesterimusiikkia.    

Vuosien 1959-60 taitteessa Igor Stravinsky työsti Carlo Gesualdo da Venosan kolmesta madrigaalista kamariorkesteriteoksen Monumentum pro Gesualdo di Venosa ad CD annum. Nimensä mukaisesti renessanssikollegan neljäsataavuotisjuhlaa kunnioittava teos juhlistaa Gesualdon kromatiikassaan varsin edistynyttä sävelkieltä, joka tulee itse asiassa varsin lähelle Stravinskyn omaa harmonista ilmaisua. 

Monumentumin edellä illan avauksena kuultiin EXAUDIn upeasti esittämänä alkuperäisessä muodossaan ensimmäinen Stravinskyn uudelleen muokkaamista madrigaaleista, Asciugate i begli occhi (1611). Yksinkertaisuudessaan erinomainen ajatus, jonka kautta Stravinskyn soittimelliset uusioluomukset pääsivät kontekstiinsa.  

Vaikka Monumentum on varsin uskollinen Gesualdolle, Stravinskyn tyylillisiä sormenjälkiä on löydettävissä kauttaaltaan läpi koko seitsenminuuttisen teoksen. Stravinskyn erehtymättömän sointiväriaistin ilmentymänä Monumentum onkin mitä kiehtovin miniatyyri, jota kuulee konserteissa aivan liian harvoin.    

Alati muuntuvat jousten, kahden oboen, kahden fagotin, käyrätorvien, trumpetin ja pasuunoiden tekstuurit tekevät Monumentumista haasteellisen kappaleen. Sen paljaat soolostemmat ja taiturillinen kontrapunkti vaativat herpaantumatonta keskittymistä. 

Mälkin johdolla Monumentum sai hyvin muotoillun ja ilahduttavan läpikuultavan soivan asun. HKO:n muusikoilla oli oivallisen stravinskymainen ote musiikkiin, joskin muutamat fraasit jäivät melko rosoisiksi. Näistä pienistä huojahduksista huolimatta Monumentum oli todellinen ilo. 

Jean Sibeliuksen sinfonioiden joukossa arvoituksellisin lienee kuudes sinfonia (1918-23). Sibelius piirtää teoksessaan ilmoille kuulaita soivia linjoja, joista rakentuu vaikuttavia moniäänisiä kudelmia. Kuudes sinfonia onkin tummien sävyjen pastoraali, jonka pohjavirtaukset kuohuvat silloinkin, kun soiva pinta vaikuttaa peilityyneltä. Mielenkiintoinen perheyhtäläisyys onkin löydettävissä kuudennen sinfonian ja sen aikalaisen, Ralph Vaughan Williamsin Pastoraalisinfonian (Pastoral Symphony, 1919-21), välillä.

Renessanssipolyfonian kaikuja on kuultavissa kuudennen sinfonian avauksessa, jonka äänet kietoutuvat vähitellen yhteen madrigaalinomaisesti. Ostinatokuluiksi ja asteikkokuvioiksi suodattunut melodinen aines kehittyy asteittain vauhdikkaammaksi, jopa kiihkeäksi, tihentyen huipennukseen, jota seuraa hienovireinen coda. Lopputahdeilla musiikki pysähtyy kertakaikkisen vähäeleisesti. 

Arvoituksellinen toinen osa, allegretto moderato, on yksi Sibeliuksen vaikuttavimpia luomuksia. Musiikki vaeltaa läpi alati muuttuvan orkesterimaiseman, sädehtien mitä omaperäisimmissä harmonisissa väreissä. Musiikin läpikuultavassa virtauksessa on myös aimo annos Haydnia.   

Lyhyt scherzo on orkesterin voiman ja ketteryyden näytös, jonka arkaainen kauneus on omiaan synnyttämään fantastisia assosiaatioita Tolkienin maailmoihin. Näihin sointeihin kietoutuvat mielikuvat entisaikojen haltiakuninkaista maailman ylpeinä nuoruudenpäivinä. 

Sinfonian päättää kuohuva finaali, joka kohoaa villiksi, valkohehkuiseksi sävelmyrskyksi. Osan päättää liikuttava coda.  

Tässä musiikissa HKO on luonnollisesti omimmalla alueellaan. Sibelius itse johti kuudennen sinfonian kantaesityksen orkesterin kanssa helmikuussa 1923, ja siitä saakka se on ollut osa orkesterin ohjelmistoa. Vaikka HKO tuntee teoksen läpikotaisin, Mälkin johtamassa esityksessä ei ollut rahtustakaan rutiinisoittoa, vaan kuudes sinfonia soi mitä inspiroituneimmin. 

Sinfonian kokonaismuoto oli hienosti rakennettu ja HKO:n sointi kerrassaan suurenmoista. Musiikin sisäinen palo pääsi täyteen loimuunsa upeasti fraseerattuna ja ihanteellisesti balansoituna. Kaikkiaan tämä oli yksi ehdottomasti raikkaimpia koskaan kuulemiani tulkintoja tästä mestariteoksesta. 

Väliajan jälkeen kuultiin toinen mestariteos, Luciano Berion viisikymmentävuotias moderni klassikko, Sinfonia (1968-69). Kahdeksalle vahvistetulle lauluäänelle ja suurelle orkesterille sävelletty Sinfonia on eurooppalaisen sodanjälkeisen musiikin ikonisimpia teoksia. Vaikka se on monin tavoin aikansa ilmentymä, on se samalla myös täysin universaali. 

EXAUDI, HKO ja Susanna Mälkki Berion sinfonian parissa perjantaina. Kuva: Jari Kallio

EXAUDI, HKO ja Susanna Mälkki Berion sinfonian parissa perjantaina. Kuva: Jari Kallio

New Yorkin filharmonikoiden 125-vuotisjuhlaan tilattu ja Leonard Bernsteinille omistettu Sinfonia peilaa historiaa ja ajan kulua moninaisin tavoin. Sen laulu- ja puheteksteissä siteerataan Claude Lévi-Straussin antropologista Le cru et le cuit -tutkimusta (1964) sekä Samuel Beckettin romaania The Unnamable (1953).

Sinfonian kolmas osa on kuohuva sitaattien sulatusuuni, jossa Gustav Mahlerin toisen sinfonian (1888-1894/1903) scherzon lomassa kuullaan jotakuinkin koko länsimaisen musiikin historia Bachista alkaen.

Toinen ja neljäs osa toimivat staattisina meditaatioina tasapainottaen kiihkeämpiä uloimpia osia. Sinfonian kokonaismuodosta rakentuu täten eräänalinen laaja ABCBA-kaari. Toinen osa, O King on kunnianosoitus huhtikuussa 1968 murhatulle Martin Luther Kingille. Alun perin Berio sävelsi O Kingin itsenäiseksi teokseksi, mutta sulautti sen sittemmin osaksi Sinfoniaa. 

Näistä äkkikatsomalta toisiinsa liittymättömistä aineksista Berio kutoi itsetutkistelevan ja johdonmukaisen sävellyksen, joka tuntuu seuraavan omaa vääjäämätöntä, unenomaista logiikkaansa. Teoksen vahvasta 60-luvun hengestä huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, Sinfonia on yhä, 50 vuotta myöhemmin, mitä ajankohtaisin teos. 

Kahdeksalle laujalleen Sinfonia tarjoaa verrattoman haasteen. Partituuri edellyttää esiintyjiltä melkoista monitaituruutta, ilmaisun taipuessa madrigaalilaulusta scatiin sekä puheosuuksista huudahduksiin ja hälyääniin. 

Laululinjat ja soitinstemmat lomittuvat alati mitä mielikuvituksellisimmin tavoin. Lisäksi Sinfonian jokaisella osalla on oma sointi-identiteettinsä. 

Laulusolistien ja lyömäsoitinten avauksen sähköistämänä ensimmäisen osan musiikki saatettiin kiehtovaan liikkeeseen. Sävelkudoksen tihentyessä musiikki matkaa kohti mitä jännittävimpiä harmonisia sävyjä, joihin Lévi-Straussin tekstikatelmat lomittuvat. 

Avausosan dramaturgia sai Mälkin johdolla vaikuttavan toteutuksen. HKO ja EXAUDI heittäytyivät musiikkiin kaikella taidollaan ja keskittyneisyydellään, vaikuttavin tuloksin.    

O King -osan koskettava, tyyni kauneus sai EXAUDIn laulajilta mitä omistautuneimman tulkinnan. Orkesterin rummuntarkat iskut puolestaan loivat hautajaiskulkueen tunnelmaa kerrassaan vakuuttavasti. O King olikin yksi hienon illan kohokohtia. 

Kolmas osa, In ruhig fließender Bewegung, lainaa otsikkonsa Mahlerin scherzosta, joka muodostaa musiikin perustan. Beckett-sitaattien ohella laulajat huudahtelevat Mahlerin esitysohjeita ehtien vielä samalla mukaan orkesterin sitaattivyöryyn, jonka lomassa kuullaan niin Debussyn, Schönbergin, Ravelin, Bergin, Bachin, Beethovenin ja Straussin kuin Boulezin ja Stockhauseninkin häivähdyksiä.

HKO, EXAUDI ja Mälkki elävöittivät tämän graffitinomaisen surrealistisen panoraaman aivan hämmästyttävällä virtuositeetilla. Jättimäisen ensemblen läpikuultavuuden ja hurjan ilmaisuvoiman yhdistelmää saattoi vain ihailla riemuissaan. In ruhig fließender Bewegung oli todella ainutlaatuinen kokemus.

O Kingin tavoin neljäs osa oli vaikuttava meditaatio, jonka kuiskaukset ja vokaalifragmentit leijuivat ilmoille hienovaraisen orkesterisäestyksen saattelemina. Viides osa, jonka Berio lisäsi Sinfoniaan kantaesityksen jälkeen, toi aiempien osien musiikin yhteen aitoon sinfoniseen tyyliin. Erinomaisesti toteutettu osa toi Sinfonian mitä ilahduttavimpaan päätökseensä.   

Taidokkaasti suunniteltu ilta saatteli HKO:n ja ylikapellimestarin tyylikkäästi uudelle kaudelle. Näissä tunnelmissa seuraavia konsertteja voikin odottaa aivan erityisellä riemulla.  

Jari Kallio

 

Helsingin kaupunginorkesteri

EXAUDI

Susanna Mälkki, kapellimestari

 

Carlo Gesualdo da Venosa: Asciugate i begli occhi (1611) 

Igor Stravinsky: Monumentum pro Gesualdo di Venosa ad CD annum (1959-60)

Jean Sibelius: Sinfonia nro. 6 d-molli, op. 104 (1918-23)

Luciano Berio: Sinfonia (1968-69) kahdeksalle lauluäänelle ja orkesterille

 

Musiikkitalo, Helsinki

Pe 6.9.2019, klo 19

Kolme Jean Sibeliuksen kantaattia ilmestynyt ensijulkaisuna

Jean Sibeliuksen koottujen teosten sarjan uusin nide sisältää neljä kantaattia kuorolle ja orkesterille. Niteen kantaateista peräti kolme tulee nyt ensimmäistä kertaa kaikkien esittäjien saataville, sillä Impromptun (op. 19), Sandelsin (op. 28) sekä Islossningen i Uleå älv -kantaatin (op. 30, Jäänlähtö Oulujoesta) orkesteripartituurit jäivät säveltäjän elinaikana julkaisematta.

”Monista kantaateista painettiin aikanaan vain kuorostemma, sillä kokonaisen kuoron tarpeisiin nuottien kopioiminen käsin olisi ilmeisesti ollut liian aikaa vievää. Niin kapellimestari kuin orkesterisoittajat sen sijaan käyttivät käsinkirjoitettuja nuotteja”, niteen toimittanut musiikin tohtori Sakari Ylivuori kertoo.

Niteen ainoa aiemmin julkaistu teos on Snöfrid (op. 29), jonka orkesteripartituuri ja stemmat julkaistiin vuonna 1929. Tuo ensijulkaisu ei kuitenkaan perustunut säveltäjän omakätiseen käsikirjoitukseen vaan erääseen myöhäisempään kopioon, joka sisälsi useita epätarkkuuksia ja suoranaisia virheitä.

”Nämä virheet ja epätarkkuudet päätyivät myös ensipainokseen. Onneksi sekä käsikirjoitus että tuo myöhempi kopio ovat säilyneet. Niiden perusteella on pystytty päättelemään, missä vaiheessa mikäkin epäselvyys on syntynyt, ja myös virheet on siten ollut mahdollista korjata”, Ylivuori toteaa.

Uusin julkaisu on sarjan 31. nide. Sibeliuksen koottuja teoksia julkaisevat Kansalliskirjasto, Sibelius-Seura ry ja kustannusyhtiö Breitkopf & Härtel (Wiesbaden).

Arvio: Oopperamme Valhallan huipulla

Josef Hoffmannin luonnos, Reininkullan 4. kohtaus Valhalla; Bayreuth 1875.

Josef Hoffmannin luonnos, Reininkullan 4. kohtaus Valhalla; Bayreuth 1875.

Suuret odotukset sävyttivät Wagnerin Reininkullan ensi-iltaa 30.8. Kansallisoopperassamme. Se johtui yhdistelmästä tällä alalla toistaiseksi suhteellisen tuntematon ohjaaja Anna Kelo ja huippukuuluisa kapellimestari Esa-Pekka Salonen. Lämpiössä tapasi jo ennen esitystä tuttuja Matti Salmisesta saksalaiseen Wagner-tutkijaan Martin Knustiin, joka oli varta vasten tullut Ruotsista. Esitys alkoi ilman aplodeja Saloselle, suoraan maailman synnyn musiikista pimeässä salissa. Ensi-illassa Bayereuthissa 1875, jonka itse Richard johti ja ohjasi. Jotkut valittivat, etteivät nähneet lukea librettoa, mutta tähän vastattiin: kaikki wagneriaanithan osaavat jo ulkoa Mestarin oopperat.

Kun esirippu sitten laskeutui tämän mammuttiteoksen jälkeen, siis kaksi ja puoli tuntia ilman väliaikaa, oli yleisö haltioissaan ja syystäkin. Tämä oli Kansallisoopperamme paras Wagner-esitys sitten vuoden 1961 Parsifalin (päärooleissa mm. Jussi Jalas ja Anita Välkki). On hämmästyttävää, että Suomessa ylletään parempaan, aidompaan, tyylinmukaisempaan ja historiallisesti oikeampaan kuin muualla maailmassa, jossa Wagner näyttämöitä jyllää kammottava Regietheater. Se tarkoittaa sitä, että ohjaaja ei olekaan ”ikkuna taideokseen” (kuten Marcel Proust kuvasi mm. Sarah Bernhardtia lavalla), vaan käyttää oopperaa tekosyynä omien keskinkertaisten ja banaalien, ideologisesti kyseenalaisten päähänpistojensa julkituomiseen.

Esityksen menestyksen salaisuus oli jo luettavissa Anna Kelon ohjelmatekstistä: ”Wagnerin teosten hienous on siinä, että kaikki tarvittava löytyy musiikista itsestään… Ring ei ole ohjaajan taidetta, vaan kokonaistaidetoes.” Tälle näkemykselle Reininkullan esitys pysyi uskollisena. Tosin on tietenkin kaksi kantaa Wagneriin: onko hän teatteria vai sinfoniaa? Esa-Pekka Salosen kautta johtoaiheiden sinfoninen kudos välittyi mahtavana meloksena, mutta myös riittävän analyyttisena. Eikä orkesteri peittänyt laulajia; sehän todettiin jo Bayreuthin ensi-illassa, kun Wagner itse sanoi assistentilleen Heinrich Porgesille, että orkesteri on kuin meri ja laulaja pursi, vaikka merenkäynti on miten ankaraa, ei laiva saa upota!

En tiedä, olivatko Anna Kelo, lavastus-, valaistus- ja videosuunnittelija Mikki Kunttu sekä puvustaja Erika Turunen perehtyneet wagnerismin historiaan. Jolleivät, niin intuitiivisesti he loivat esityksen, joka oli hyvin lähellä autenttista. Tässä oopperassa näyttämötekniikalla on alunpitäen ollut keskeinen rooli. Aikoinaan se oli varsinainen uuden teatterin ihme. Camille Saint-Saëns huomasi kaiken: orkesteri oli näkymätön ja tästä alkaen idea siirtyi kaikkialle ooppeataloihin; laulajia ei enää valaistu alhaalta päin rampista, vaan ne saivat omat eriväriset valokiilansa ylhäältä. Erikoisefektit kuten lohikäärme shokeerasivat jo tuolloin. Puvut? Täsmälleen oikeat värisävyt, jotka sopivat yhteen laulajien antikisoivan ohjauksen kanssa. Nimittäin jos käytte Ludwig II:n rakennuttamassa Neuschwansteinin linnassa ja katsotte seinäfreskoja, mm. Ringistä, on henkilöt kuvattu, ei suinkaan pörröisinä ja kömpelöinä nibelungeina vaan ”jaloissa” antiikin patsaiden asennoissa. Pastellivärit taas ovat samat kuin naapurilinnan Hohenschwangaun Moritz v. Schwindtin heleämmissä maalauksissa. Jumalat käyttäytyvät todellakin olympolaisittain Kelon lähiohjauksessa. Bayreuthissa levisi idea, että heidän tulee ”ottaa asentoja” ja seistä kuin elävinä patsaina, mikä Cosima Wagnerin aikana jähmetti dramaturgian. Kansallisoopperan ohjauksessa ei kuitenkaan menty liiallisuuksiin. Näyttämötekniikka toimi draaman palveluksessa eikä ollut itsetarkoituksellista. Erdan ilmaantuminen oli yhtä vaikuttavaa ja valojen vaihtuminen hänen asussaan viittasi jo lopun liekkeihin Valhallassa.

Huumorilla kuitenkin höystettiin Kansallisoopperamme versiota: jumalat ovat niin laiskoja, etteivät tosissaan puolusta Freiaa eivätkä jaksa kantaa edes kultasäkkejä hänen peittämisekseen. Jos palataan vielä Bayreuthiin 1875, tapahtui esityksessä paljon kommellluksia, joita ei nykyisin enää näe. Laulajat saivat odottaa esityksen alkua, kun teatterimaskeeraaja oli joutunut kampaamaan kaupungin rouvien hiuslaitteita – tahtoo sanoa Cosiman ja hänen ystävättäriensä. Kerran muuan lavaste nostettiin ylös liian varhain ja näkyviin tuli haalareihin puettuja miehiä valmistamassa seuraavaa kohtausta, näyttämömestarin vihaiset huudot kantautuivat katsomoon; Ludwig II:ta ei miellyttänyt Reininkultaa markeerannut sähkölamppu ja hän vaati sen vaihdettavaksi.

Wagner itse oli esitykseen niin tyytymätön, ettei tullut lavalle lainkaan ottamaan vastaan suosionosoituksia ja antoi keisarin ja Saksin suuriruhtinas Karl Alexanderin odottaa itseään puoli tuntia. Sen sijaan hän haukkui näyttämön takana kaikki laulajat ja esittäjät perinpohjin.Tosin on todettava, että Wagner oli ottanut itselleen mahdottoman tehtävän toimia yhtaikaa kapellimestarina ja ohjaajana: hänen puheestaan ei saanut selvää, ja hän muutti mieltään harjoituksissa joka ilta. Mitään ”alkuperäistä” Wagner-ohjausta ei siis tässä mielessä ollut olemassakaan.

Yksi suurimpia vaikeuksia onkin Reininkullassa se, että oikeastaan koko Ringin on jo oltava valmiina. Tetralogian osat viittaavat kaikki toisiinsa ei vähiten musiikin johtoaiheiden vaan myös näyttämönäkymien tasolla. Nyt jäädään odottamaan mitä tapahtuu jatkossa! Oli hienoa, että tähän versioon saatiin laulajat kotimaasta, suomalainen laulutaide juhli. Esityksessä ei ollut heikkoa kohtaa. Tommi Hakala Wotanina ja Lilli Paasikivi Frickana juuri oikeat valinnat ja Tuomas Katajala Logena.

Tommi Hakala Wotanina, Helsinki 2019.

Tommi Hakala Wotanina, Helsinki 2019.

Erityisen ilahduttavaa oli Logen roolin uudelleenarviointi; yleensä hän on groteskin liioiteltu hahmo, joka sylkee konsonantit suustaan tuon kuulun Konsonanten Spuckerein tai Bayreuther Barkin mukaan. Ranskan salongeissa jo pelkkiä konsonantteja ’r’ ja ’k’ pidettiin niin vulgääreinä, että niitä tuli karttaa ja niitä saattoi lausua vain Rein-virran vettä hörpännyt olento. Loge oli nyt pikemmin eräänlainen ”speaker”, kaikkitietävä kertoja – tosin eri tavalla kuin Erda joka laulaa: ich weiss alles! – upean martiarkaalinen Sari Nordqvist – ja siis tietää jo tässä vaiheessa, että ”kaikki päättyy”. Loge ei vanhene ja harmaannu muiden jumalien tavoin kun Freian omenat loppuvat, koska hän on vain puolijumala ja säilyttää energiansa. Reetta Haavisto, Tuomas Pursio ja Markus Nykänen ovat kaikki oikeita hahmoja jumalrooleihinsa. Jättiläisten heijastaminen suurennoksina, mainio idea, he ovat jo musiikissa sangen karkeita ja pelottavia – ja myös vokaalisesti varsinaisia grobiaaneja, näissä rooleissa Jyrki Korhonen ja Koit Soasepp. Heidän vastakohtansa Alberich ja Mime – Jukka Rasilainen ja Dan Karlström – intensiivisesti mukana draamassa. Reinintyttäret – Marjukka Tepponen, Mari Palo ja Jeni Packalén – lauloivat säihkyen ja puhtaasti – he eivät olleet Unreintöchter, kuten joku aikoinaan kirjoitti ironisesti Bayreuthista. Mutta on hassua, ettei heitä vieläkään saada uiskentelemaan ”oikeasti” Rein-virrassa, vaikka tämä oli yksi vuoden 1875 ja sitten 1895 esityksen teknisiä ihmeitä Bayreuthissa.

Ainoa kohtaus, josta olen eri mieltä ohjauksen kanssa, oli loppu – ja siinä poikettiin säveltäjän partituurin ohjeesta. Kun Donner on väläyttänyt salamansa ja sateenkaarisilta kohonnut, jumalten tulee astua sitä pitkin Valhallaan. Musiikki saavuttaa loistokkaan kulminaation ja katsoja odottaa sille visuaalista vastinetta jonain henkeäsalpaavan kauniina lavalla. Sen sijaan tulee valkeita, kirkkaasti valaistuja rotansyömiä levyjä ja Wotan kurkistelee sieltä raosta. Ehdotan, että kohtaus muutetaan seuraavaan sykliin.

Kaiken kaikkiaan esitys oli historiallisen tyylitajun, wagnerismi ja modernin teknologian upea synteesi. Tästä alkae seuraamme Wagnerin profeetallista visiota ihmiskunnan kohtalosta tetralogiaan päätökseen saakka. Sääli, että Reininkullan näytökset on kaiketi loppuunmyyty ja monilta jää kokematta tämä suomalaisen oopperataiteen helmi.

— Eero Tarasti