”1970-luvulla kahden Voyager-avaruusluotaimen mukana laaja valikoima musiikkia lähetettiin avaruuden perukoille, Bachia mukaan lukien. Kun biologi ja kirjailija Lewis Thomasilta kysyttiin, mitä musiikkia tämä soisi lähetettävän ulkoavaruuteen, vastaus kuului: ’Lähettäisin Johann Sebastian Bachin kaikki teokset.’ Tauon jälkeen Lewis jatkoi: ’Mutta se olisi kerskailua.'”
– Bachin synnyttämistä ajatuksista David Gordonin kokoamana (kuva: NASA)
Valtion säveltaidetoimikunta on jakanut reilut kaksi miljoonaa euroa säveltaiteen kohdeapurahoihin, erityisavustuksiin ja toiminta-avustuksiin vuodelle 2010. Apurahaa myönnettiin esimerkiksi Uusi Helsinki – ja Rantatie-kvarteteille, sävellystilauksiin Maija Hynniseltä, Ilari Kailalta ja Kimmo Kuokkalalta. Erityisavustuksien saajien joukossa on Amfion ry ja Crusell-seura, Jousikvartetit Ritarihuoneella, Kälviän musiikkileiri ja Pitskun kulttuurikirkko.
Pariisin lyyrisessä teatterissa vuonna 1859 (Théâtre Lyrique) kantaesitetty Faust nosti säveltäjänsä Charles Gounod’n (1818–1893) kertaheitolla maineeseen ja päivän puheenaiheeksi. Suosion saattelemana Gounod muokkasi teostaan Grand Opéraan sopivaksi, korvasi alkuperäiset puhutut vuorosanat resitatiivilla ja tiivisti teoksestaan ehjän, loisteliaan suurteoksen. Näin Gounod nousi Faustillaan 1860-luvulla ranskankielisen oopperan suurimpien nimien joukkoon.
Saksalaisille Gounod’n Faust oli pitkään pikemminkin Margareta; se ei keskity Goethen alkuperäisteoksen tapaan ihmisen olemassaolon arvoituksiin, ei faustiseen pyrkimykseen saavuttaa ihmiselle mahdoton äärettömyys. Se alkaa kuin romanttinen komedia – ehkäpä alkuperäisen esityspaikkansa vuoksi – ja päättyy hyvän ja pahan taisteluun, draamaan, jossa puhdassydäminen Margareta pelastuu korkeimman päätöksellä. Gounod oli paitsi ranskalainen, myös hartaan uskonnollinen ihminen.
Gounod’n tunnelmaltaan kaksijakoinen draama-komedia (tai ehkä pikemminkin komedia-draama) asettaa tekijöilleen haasteita, ja uuden produktion ensi-ilta on aina jännittävä kokemus. Toisin kuin vaikkapa juuri ohjelmistosta poistuneesta osto-Rusalkasta, Kansallisoopperan Faustista onneksi paistaa tekijöidensä usko ja into produktioon. Se onnistuu olemaan yhtä aikaa sekä uskollinen alkuperäisteokselle, että kiinnostava suomalaisyleisölle, ja sille uskaltaa povata menestystä.
Ohjaaja Jussi Tapola, lavastaja Mark Väisänen ja puvustaja Timo Alhanen ovat keitelleet kokoon tavallaan aika hämmentävän sopan: 1800-luvun romanttinen pukudraama on sijoitettu Petäjäveden vanhaan hirsikirkkoon. Lopputulos on varsinkin oopperan ensimmäisellä, kepeämmällä puoliskolla kesäteatterimainen: 1700-luvun lopun puvustus lievästi itämaisine mauseineen istuisi vielä Turun linnaan, mutta että hirsitupaan? Toiseksi näyttämöllä on turhan paljon sählinkiä ja liikettä, eikä ilmaisu tunnu kokonaisuudessaan kovin tehokkaalta.
Ratkaisu tuntuu kuitenkin sitä luontevammalta, mitä pidemmälle ensimmäinen puolisko etenee. Ennen kaikkea syynä ovat loistavat solistit ja kapellimestari Kari Tikan intohimoiseen romanttiseen ilmaisuun piiskaamaa orkesteri ja kuoro. Ensimmäisessä ensi-iltamiehityksessä tärkeimmät roolit ovat menneet vierailijoille, joista kaikki tekevät ensivierailunsa Kansallisoopperaan. Pääparina on kaksi suhteellisen nuorta laulajaa, joista kumpikin ihastuttaa niin näyttämöllisesti kuin laulullisesti. Tsekkiläinen Pavel ?ernoch ei ehkä ihan vakuuta vanhana Faustina, mutta nuorena sankarina hänessä on sitäkin enemmän loistoa. Albanialaissyntyinen Ermonela Jaho on suuri näyttämöpersoona, niin voimallisesti ja uskottavasti hän elää Margaretan nuoren ihastumisen, jätetyksi tulemisen, lapsen traagisen kuoleman ja lopullisen hengellisen pelastumisen. Sekä ?ernoch että Jaho ovat lisäksi laulajia, jotka kykenevät pehmeimpään ja kauneimpaan pianissimoon äänen silti kantaessa takariveille. Kumpikin myös omaavat äänen, jossa on lupausta dramaattisesta voimasta – Jahosta en tällä kuulemalla uskalla sanoa enempää, mutta ?ernoch ainakin leiskautti pari kertaa melkoisella voimalla.
Dramaattisen illan itseoikeutettu koomikko oli basso armenialaissyntyinen Arutjun Kotchinian, jonka Mefistofeles-paholainen oli sopivan karismaattinen ja fuskaavan kaikkivoipa. Kotchinian joutui ensi-illassa paikoin prässäämään lievästi takaista ja tummaa ääntään, mutta toisaalta hän oli kielellisesti ja laulullisesti muuten miellyttävän vivahteikas ja hurmaava. Sitä oli myös Michael Kraus, joka teki Margaretan veljen Valentinin roolin kokeneen teatterimiehen huolellisella viimeistelyllä.
Laulajakaartin täydensivät suomalaissolistit Anna-Lisa Jakobsson (Martha), Riikka Rantanen (Siebel) ja Jussi Merikanto (Wagner). Ensin mainitut ovat Kansallisoopperan omaa solistikuntaa, ja täyttivät paikkansa hienosti; erityisesti täytyy mainita Riikka Rantasen vakuuttavan poikamainen suoritus Margaretan pyyteettömänä teinirakastajana. Jussi Merikanto on puolestaan jo selvästi valmis suurelle näyttämölle ja tekee nyt läpimurtokauttaan Kansallisoopperassa peräti seitsemällä roolillaan.
Ja kuinka kävikään sen Petäjäveden vanhan hirsikirkon kanssa? Gounod muokkasi oopperaansa moneen kertaan ja sitä esitetään hieman erilaisina versiona. Kansallisoopperassa nyt esitetty versio on monella tapaa hyvin tyydyttävä: Ohjaaja Jussi Tapola vaimensi ainakin minusta kaiken kritiikin Faustin täydellisen ehjällä, jopa hurmoksellisella toisella puoliskolla. Kepeän komediallisesta otteesta kasvoikin Margaretan pelastumisesta kertova oratorio, jolle kirkkoympäristö loi jyhkeät, suuren spektaakkelioopperan puitteet. Tulkinta on täydellisesti linjassa Gounod’n musiikin kanssa, jonka hienosta tulkinnasta on erityisesti kiitettävä niin tyylin kuin hengen tavoittanutta kapellimestari Kari Tikkaa.
Faust on täynnänsä kauniita melodioita ja suuria, vaikuttavia kuorokohtauksia, ja uusi produktio on Kansallisoopperalta todellinen voimannäyttö ranskalaisen Grand Opéran vaativassa lajissa. Kuorolla on teoksessa hyvin näkyvä ja kuuluva rooli, se ei tyydy kommentoimaan vaan osallistuu draamaan monin tavoin. Kansallisoopperan kuoron koostuu hienoista laulajista, jotka pääsevät Gounod’n teoksessa todella laulamaan sydämensä pohjasta. Yhtä hienoon suoritukseen ylsi ensi-illassa orkesteri, erityismainintana hienosti soineet luonnontorvet, joiden taitajia orkesterista onneksemme löytyy. Onnittelut historiallisesti tärkeän, musiikillisesti täysipainoisen oopperan komeasta produktiosta!
PS. Tätä arviota viimeistellessäni huomaan, että Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus on astunut nettiajan hermolle ja julkaissut Faustin arvion vain pari tuntia ensi-illan päättymisen jälkeen. Hannu-Ilari Lampilan näkemys heti tuoreeltaan löytyy siis täältä.
Kansallisooppera jatkaa vierailuja maakunnissa esiintymällä Kuhmo-talossa toukokuun lopulla. Ohjelmassa on Benjamin Brittenin koominen ooppera Albert Herring, jonka ensi-ilta on Alminsalissa 19. helmikuuta.
Nimiroolissa laulaa tenori Tuomas Katajala, ja mukana on myös muun muassa ensimmäisen kansainvälisen Sibelius-laulukilpailun voittaja, Kuopiossa opettava Annastiina Tahkola. Esitykset johtaa oopperan taiteellinen johtaja Mikko Franck.
Sellotaiteilija ja -pedagogi Heikki Rautasalon muistokonserttiin Sibelius-Akatemian konserttisaliin oli kerääntynyt esiintymään suuri joukko ”Konden” vanhoja ja tuoreempia oppilaita ja kollegoita. Vaikka konsertin ohjelma hieman yllätyksetön olikin, oli kiinnostavaa kuulla niin monenlaisia taiteilijatyyppejä samassa yhteydessä – ja todeta taas kotimaisen sellonsoiton korkea taso, kiitos hyvien pedagogien.
Konsertin aloitti Paul Tortelierin sovitus Händelin haikeasta sonaatista kahdelle sellolle ja jousiorkesterille. Tuija Rantamäki ja Marko Ylönen toivat Rautasalon kanssa tiivistä yhteistyötä tehneen kamariorkesteri Vox Artisin kanssa tuulahduksen vanhasta maailmasta mehevällä, linjakkaalla soitollaan.
Aivan toisentyyppistä musisointia kuultiin Beethovenin viidennessä sonaatissa: Timo-Veikko Valve ja Joonas Ahonen ovat esittäneet sonaatteja usein ennenkin, ja duon vauhdikas työskentely olikin saumatonta. Valve ja Ahonen muotoilivat sonaatin draamalliseksi kokonaisuudeksi, jännittäviä detaljeja unohtamatta.
Seuraavaksi kuultiin Pablo Casalsin sovitus katalonialaisesta kansanlaulusta Lintujen laulu ja sellistisäveltäjä David Popperin Requiem kolmelle sellolle ja pianolle. Peräti kaksi paikalla olleista Heikki Rautasalon entisistä oppilaista on päätynyt Radion sinfoniaorkesterin soolosellisteiksi: Jukka Rautasalo luotsasi kolmikkoa varmaotteisesti. Timo Koskinen soitti tuttuun sielukkaaseen tapaansa.
Väliajan jälkeen oli tarjolla varsinaista sointiherkkua, kun herrasmies Erkki Rautio soitti varsinkin bassorekisterissä ihanasti resonoivalla Amatillaan Kuulan ja Sibeliuksen kappaleita sekä veljensä Matti Raution hilpeästi päättyvän kansanlaulusarjan. Raution kanssa musisoi pianisti Martti Rautio.
Lauri Rantamoijanen virkisti ja vakuutti Faurén Elegiassa näillä leveysasteilla epätyypillisellä intohimoisella otteellaan. Täysin toisenlaista, avointa ja valoisaa ilmaisua ja kenties konsertin vaivattominta virtuositeettia esitteli Jaani Helander ukrainalaissyntyisen Gregor Piatigorskin sovituksella Haydnin divertimentosta.
Tilanteeseen sopivaa nykymusiikkia eli kaksi osaa teoksesta Liturgy kuultiin Oulu Sinfonian sellisti Harri Östermanin kynästä, varmaotteisesti Ylösen kanssa tulkittuna. Konsertti päättyi kauniisti Julius Klengelin juhlavaan Hymniin kahdelletoista sellolle.