Amfion pro musica classica

Monthly Archives: heinäkuu 2009

You are browsing the site archives by month.

Voiko säveltämistä opettaa?

Kuva: Graham Turner

Guardianin verkkosivuilla on julkaistu säveltäjä Peter Maxwell Daviesin lyhyt mutta kiintoisa videohaastattelu. Master of Queen’s Music puhuu muun muassa klassisen musiikin elementtien arkipäiväistymisestä: ”Voitko kuvitella vaikutelmaa, jonka Beethovenin yhdeksännen sinfonian finaalin ensimmäinen sointu aikanaan synnytti? Nyt joka kauhufilmissä on sama sointu, eikä se enää tarkoita piruakaan.”

Puhetta ehtii syntyä myös esimerkiksi säveltämisen opettamisesta (”tärkeä taito on tietää, minne ei pidä kirjoittaa nuotteja”) ja partituurien funktiosta aikaansa kuvaavina, monitahoisina objekteina (”partituuri on kolmiulotteinen kuten veistoskin”).

Kapellimestari Sir Edward Downes vaimoineen kuoli klinikalla Sveitsissä

Kuva: Ingpen & Williams/PA

Merkittävä brittiläinen kapellimestari Sir Edward Downes kuoli viime perjantaina sveitsiläisellä klinikalla avustetussa itsemurhassa vaimonsa Joanin, 74, kanssa. 85-vuotias Downes oli tunnettu erityisesti Verdi-tulkinnoistaan, mutta johti myös runsaasti myös venäläistä ohjelmistoa ja Wagneria sekä kantaesitti muun muassa Peter Maxwell Daviesin oopperan Taverner.

Downesin elämästä voi lukea lisää täältä. Kuolintapa on herättänyt runsaasti keskustelua; aiheesta lisää täällä ja täällä.

Promoting Finnish Contemporary Music –seminaari Viitasaarella 7.7.2009

Keizo Maeda, Johan Tallgren, Debra Kraft ja Musiikin ajan toiminnanjohtaja Minna Huuskonen

Musiikin Aika -festivaalin avajaispäivänä järjestetty Promoting Finnish Contemporary Music –seminaari keskittyi oman aikamme taidemusiikin promootioon. Aiheesta oli kutsuttu esitelmöimään ja keskustelemaan merkittäviä taidemusiikin kentän kansainvälisiä vaikuttajia niin Suomesta kuin ulkomailtakin.

Seminaarin avasi ruotsalaisen Nutida Musik -julkaisun päätoimittaja Andreas Engström, jonka esitelmä keskittyi oman aikamme taidemusiikin saamaan näkyvyyteen mediassa. Tarkastelunalaisena Engströmillä oli niin valtamedia kuin tiettyihin aihepiireihin keskittyneet erikoisjulkaisutkin. Engströmin huomiot kuulostivat suomalaiseen korvaan varsin tutuilta: valtamediat omistavat yhä enenevissä määrin julkaisutilaansa populaarikulttuurin aiheille perinteisesti korkeakulttuuriksi luokiteltujen taidemuotojen kustannuksella. Tästä syystä varsinkin suurien medioiden antama kuva populaarin valtavirran ulkopuolisista musiikin lajeista on vääristynyt: oman aikamme taidemusiikin kenttä on huomattavasti kansainvälisempi ja laajempi kuin valtamedian kiinnostus sitä kohtaan voisi antaa olettaa. Engström toi esille myös median siirtymisen yhä enemmän internetiin, joka on vähitellen johtamassa perinteisten paperijulkaisujen vähenemiseen. Tämä tuo jatkuvan haasteen varsinkin Nutida Musik -lehden kaltaisille erikoisjulkaisuille.

Yhdeksi keskeisemmäksi ongelmaksi uuden taidemusiikin marginalisoitumiseen valtamedioissa Engström kuitenkin nosti näissä medioissa yleistyvän pop-kulttuurille ominaisen kirjoitustyylin ja kritiikin, joka sopii huonosti taidemusiikista kirjoittamiseen. Engström pitikin erittäin tärkeänä, että mediat julkaisisivat ennakkoluulottomasti ”kevyttä kirjoittelua” analyyttisemmin tehtyjä juttuja musiikin eri lajityypeistä. Tässä työssä Engström korosti varsinkin erikoisjulkaisujen merkitystä.

Engströmin esitelmää seuranneen ensimmäisen paneelikeskustelun aiheena oli säveltäjien ja esiintyjien promootio. Aihetta valottivat omista toimintaympäristöistään monipuolisesti Keizo Maeda (tuotanto- & ohjelmistojohtaja, Conversation & Company -tuotantoyhtiö, Tokio), Stefan Conradi (konserttimusiikin, näyttämöteosten, uuden musiikin, mainonnan ja toimituksen osastonjohtaja, C.F. Peters -kustannusyhtiö, Frankfurt) ja Robert von Bahr (BIS Records -levy-yhtiön perustaja ja päätoiminnanjohtaja, Tukholma).

Von Bahr korosti omissa puheenvuoroissaan säveltäjän tai esiintyjän persoonallisuuden korostamisen tärkeyttä promootiotyössä. Jotta kaupattavasta ”tuotteesta” saataisiin mielenkiintoinen kohde myös valtamedioille, on tuotteen oltava kiinnostava ja omalaatuinen, jolloin sille on helpompi myös luoda markkinoita. Vaikka paneelin keskustelijat olivatkin yksimielisiä taiteellisten arvojen ensisijaisuudesta levytys-, kustannus- ja promootiotyössä, myönsivät he myös kaupallisen maailman realiteettien tulevan väistämättä vastaan.

Panelistien puheenvuoroissa korostui myös eri tahojen yhteistyön ja verkostoitumisen tärkeys: promootiotyön keskeiseksi alueeksi Conradi mainitsi eri toimialojen (kustantajat, levy-yhtiöt, tapahtumaorganisaatiot) välisen kontaktien luomisen, jolla voidaan ”saattaa yhteen oikeat henkilöt”. Kontaktien luomisen tärkeys korostui myös von Bahrin puheenvuorossa, jossa hän mainitsi säveltäjille erityisen tärkeiksi heidän oman musiikkinsa ”lähettiläät”. Näiden lähettiläiden suomalaisiksi esimerkeiksi hän poimi Kalevi Ahon ja Osmo Vänskän sekä Aulis Sallisen ja Okko Kamun.

Paneelikeskustelun päätteeksi yleisöstä esitettiin kysymys internetin vaikutuksesta kustantajien ja levy-yhtiöiden toimenkuvaan sekä tiedusteltiin onko internet vapaana materiaalien levityskanavana uhkakuva perinteiselle kustannustoiminnalle. Internetin mahdollistaman säveltäjien ja esiintyjien ”itsepromootion” johdosta kyseltiin myös kustannus- ja levy-yhtiöiden tarpeellisuudesta tämän päivän säveltäjälle ja esiintyjälle. Von Bahr ja Conradi toivat selkeästi esiin omat kantansa toimialojensa tarpeellisuudesta: internetin avoimuudesta ja kansainvälisyydestä huolimatta promootiotyössä korostuvat eri alojen verkostoitumisesta syntyvät kontaktit ja tästä syystä taiteilijan itsensä internetissä levittämä materiaali tavoittaakin hyvin harvoin tärkeitä tahoja eri musiikkiorganisaatioissa. Internetiä ei nähtykään uhkakuvana kustannus- ja julkaisualalle vaan ennemminkin uutena kanavana ja apuvälineenä kustantajien ja levy-yhtiöiden promootiotyölle.

Alankomaiden musiikin tiedotuskeskuksen ja kansainvälisen Gaudeamus Music Week -tapahtuman nykymusiikin osastonjohtaja Henk Heuvelmans piti seminaarin toisen esitelmän, joka käsitteli kansainvälisen Gaudeamus Music Week -tapahtuman toimintaa ja vaikutuksia oman aikamme taidemusiikin kenttään. Melko suuri osa esitelmästä kului myös Gaudeamus-keskuksen toiminnan ja rakenteiden esittelyyn.

Heuvelmansin esitelmässä korostui niinikään aiempien keskustelijoiden mainitsemat yhtyeiden, muusikoiden ja säveltäjien välisen kansainvälisen yhteistyön ja kontaktien luomisen tärkeys, jota Gaudeamus Music Week -tapahtumalla tuetaankin voimakkaasti. Tapahtuma tuo yhteen oman aikamme musiikista kiinnostuneita tahoja eripuolilta maailmaa tarjoten mahdollisuuksia uusien projektien luomiseen ja antaen samalla virikkeitä myös muille festivaaleille ja tapahtumille. Heuvelmans näkikin tämän toiminnan tärkeäksi uusien yleisöjen tavoittamisen kannalta.

Seminaarin päätti oman aikamme taidemusiikkiin ja sen yleisöihin keskittyvä paneelikeskustelu. Keskustelijoiksi oli kutsuttu jo aiempaan paneeliin osallistunut Keizo Maeda sekä Debra Kraft (toiminnanjohtaja, Choral Arts Society of Washington, Yhdysvallat) ja Johan Tallgren (taiteellinen johtaja, Musica Nova Helsinki -festivaali). Maeda korosti eri taiteenalojen välisen toiminnan tärkeyttä monipuolisuuden ja -alaisuuden nimissä, joka houkuttelisi uusia yleisöjä oman aikamme taidemusiikin pariin. Myös paneelin muiden keskustelijoiden puheenvuoroissa tuotiin esiin erilaisten yleisöjen tavoittamisen tärkeys ja tätä kautta huomio siitä, että yleisö yleensäkin on hyvin monitahoista. Tästä syystä ”normaaliyleisön” kaltaisia yleistyksiä pitäisikin ohjelma- ja tapahtumasuunnittelussa välttää. Paneelikeskustelun loppupuolella myös yleisöstä esiteltiin monia esimerkkejä onnistuneiksi huomatuista kokeiluista uusien yleisöjen tavoittamiseksi – mainituiksi tulivat mm. Helsingin ravintoloissa toteutettavat Klasariklubi ja Art Goes Kapakka -tapahtumat sekä Tampere Biennalen elektronisen musiikin konsertit.

Seminaaripäivän keskeisiksi teemoiksi nousivat taiteilijoiden ja organisaatioiden verkostoitumisen tärkeys promootiotyön kannalta sekä uudet, innovatiiviset ideat ja tapahtumat uusien yleisöjen tavoittamiseksi. Eri medioiden ja levityskanavien tarjoamat mahdollisuudet sekä kustannus- että julkaisutoiminnalle tuotiin myös esiin.

Suomen kieli kateissa Amfionin otsikoista

WordPress-ohjelmisto on ajoittain häilyvällä toiminnallaan vaihtanut sivuston kielen englanniksi. Tutkimme asiaa. Onneksi sisältöön ei tiettävästi ole kuitenkaan kajottu!

Metropolista Keski-Suomeen

Michael Finnissy

Pariisista päädyttiin sitten Viitasaaren Musiikin aika -festivaalille. Pääsyynä oli Bashô Fragments -teokseni kantaesitys, mutta samalla kiinnosti mahdollisuus päästä todistamaan millainen ohjelmakokonaisuus on syntynyt ensimmäistä kertaa Perttu Haapasen toimesta. On mukava todeta, että tulos on tekijänsä näköinen: konsertit ja niiden teosvalinnat muodostavat eräänlaisen borgesilaisen haarautuvien polkujen labyrintin, jossa pienet sivuhaarat kytkeytyvät toisiinsa mitä yllättävämmillä tavoilla. Kaiken takana on visio ja rohkeus sen toteuttamiseen. Mutta kyse ei ole jonkinlaisesta mahtipontiseen tyyliin saarnattavasta pelastavasta sanomasta, vaan Pertulle ominaisesta valppaudesta ja uteliaisuudesta pienten asioiden ääretöntä rikkautta kohtaan. Perttu Haapanen ei ole conquistadori tai lähetyssaarnaaja, vaan herkästi eläytyvä musiikillinen matkaaja, joka onnistuu kommunikoimaan oudoimpienkin olioiden kanssa.

Pariisissa kesäkuussa seurasin sikäläistä Agora -festivaalia. Musiikin aika on Agoran komeisiin puitteisiin verrattuna pieni festivaali kaukana Euroopan sydämestä. Silti olen kokenut tämänkertaisen Musiikin ajan konserteissa raikkaampia musiikillisia elämyksiä kuin Pariisissa. Syynä voi olla pienen festivaalin etuasema: isot festivaalit ympäri maailman kierrättävät samoja ohjelmakokonaisuuksia, joissa loistavat samat kanonisoidut ja turvallisiksi todistetut säveltäjä- ja esittäjänimet. Suuren festivaalin on paljon vaikeampi ottaa riskejä pienempään verrattuna.

Tämänkertainen Viitasaarelle kutsuttu säveltäjävieras Michael Finnissy sopi kuvioihin erinomaisesti: englantilainen Finnissy (s. 1946) on kohtalaisen tunnettu ja arvostettu säveltäjä ammattipiireissä, mutta hän ei ole vielä päässyt suuremman yleisön tietoisuuteen samalla lailla kuin vaikkapa maanmiehensä Harrison Birtwistle ja Jonathan Harvey. Festivaalilla kuulemani perusteella Finnissyn säveltäjäpersoona tuntuu olevan jännällä lailla kahtia jakautunut: toisaalta häneltä löytyy pienempimuotoisia kamarimusiikkiteoksia useille eri kokoonpanoille, toisaalta jättiläismäisiä eeppisiä soolopianomonumentteja. Hän on itse taitava pianovirtuoosi. Minulta jäi valitettavasti kuulematta konsertti, jossa Finnissy tulkitsi itse melkein tunnin mittaisen pianoteoksensa English Country-Tunes. Ian Pacen konsertissa kuulemani kaksi osaa Finnissyn mammuttimaisesta pianoteoksesta The History of Photography in Sound eivät saaneet minua innostumaan: musiikki velloi paikallaan ikävän pitkäveteisesti. Tulee mieleen joku eksentrinen loordi, joka jaksaa puhua tuntitolkulla koiristaan ja ketunmetsästyksestä saaden tylsistyneet vieraansa torkahtelemaan.

Koko festivaalin surkein mahalasku oli mielestäni Finnissyn kantaesityksenä kuultu Viitasaari pianolle ja vapaalle kokoonpanolle. Siinä Viitasaari näyttäytyi jonkinlaisena kuihtuneena itäblokin betoonilähiönä, jossa ”kansanmusiikki”  on suosiolla jätetty henkiin kertakaikkisen hampaattomuutensa ansiosta. Onneksi saimme kuulla samassa konsertissa nuoren Matei Gheorghiun (s. 1984) säveltämän kommentin nimeltä Bagatelle on Invented Finnish Folk Tunes, joka raikasti ilmapiiriä humoristisen railakkaasti. Nuorilta säveltäjiltä tilatut musiikilliset kommentit oli erittäin onnistunut idea. Niiden ansiosta nuorimman polven ääni pääsi kuuluville ja lisäksi konserttien kokonaisuudet muodostuivat jäntevimmiksi.

Toinen festivaalin säveltäjävieraista, saksalainen Dieter Mack (s. 1954) jätti kuulemieni teosten perusteella hyvin ristiriitaisen kuvan: sinänsä sympaattinen lähtökohta, toisiin kulttuureihin syvällinen eläytyminen, oli tuottanut ainakin Kammermusik III –teoksessa aggressiivisen meluisaa musiikkia, joka oli yhtä harmaata kuin keskivertomodernismi ylipäänsä. Säveltäjä oli suurella vaivalla rahdannut Uusinta-yhtyeen konserttia varten eksoottisia lyömäsoittimia mukanaan, mutta soitinten hienot aromit peittyivät liiallisella antaumuksella levitetyn majoneesin ja ketsupin alle.

Aivan toisenlainen kokemus oli ennen Mackin teosta esitetty vietnamilais-ranskalaisen Ton That Tiêtin (s. 1933) trio Lang Dzu. Teoksesta välittyi vahva henkinen läsnäolo, joka tiivistyi soitinten pitkissä monologeissa. Oli ilo kuunnella nuoren alttoviulistin Olga Reskalenkon sielukasta soittoa. Tiêt oli minulle tuttu Anh Hung Tranin filmistä Vihreän papaijan tuoksu, johon hän on säveltänyt musiikin.

Kotimaisista kantaesityksistä jäi erityisesti mieleen avajaiskonsertissa kuultu Harri Suilamon Wasure-gai – Onnade Calligraphy kanteleelle ja kotolle. Kanteleen tavoin myös kotoa soitettiin teoksessa sormilla näppäillen, ja tämä lähensi soitinten äänimaailmoja toisiinsa. Suilamo on onnistunut luomaan teoksessa herkkävireisen sävelkielen, jossa perinteiset japanilaiset soittotekniikat ja eleet sulautuivat luontevasti osaksi säveltäjän ilmaisua. Torstaina kantaesitetty oma Bashô Fragments -teokseni bassoklarinetille, sellolle ja elektroniikalle on Suilamon teoksen tavoin saanut vaikutteita japanilaisesta kulttuurista. Teosten välisenä suurimpana erona näkisin sen, että itse en ole ainakaan tietoisesti käyttänyt japanilaisen musiikin eleitä tai tekniikoita teokseni soitinosuuksissa. Nauhaosuus oli omassa kappaleessani siinä mielessä ”autenttisen” japanilaista, että siinä kuultiin buto-tanssija Aki Suzukia lukemassa Bashôn haikuja. Mistä tässä suomalaisten säveltäjien hurahtamisessa japanilaiseen kulttuuriin on kyse? Ranskassa melkeinpä fetisistinen nippomania on yhä hengissä, huomasin siitä monia merkkejä jälleen Pariisissa. Suomalaisista vanhemmista kollegoista P.H. Nordgrenin lisäksi ainakin Paavo Heininen on vannoutunut japanilaisen kulttuurin tuntija, Silkkirumpu-ooppera on siitä komeimpana todisteena. Itselleni ei ole tapahtunut mitään äkkinäistä herätystä ja loveen lankeamista, vaan kiinnostus on kasvanut vähitellen Japanin-matkojen myötä. Niiden kautta Japanista on tullut minulle todella olemassa oleva paikka kaikkine valo- ja varjopuolineen, eikä pelkästään eksoottinen satumaa jonne voi projisoida omia fantasioitaan.