Imatran talvikoulu, teemana ”muoti ja perinne”. Täysmenestys, osallistujia 150, hotelli täynnä. Yksi puhujista, Kjell Westö mainitsee, että kuuntelee aina autolla ajaessaan klassista musiikkia, nyt on menossa Beethovenin pianokonsertto ja Dvorakin sellokonsertto. Mutta hän pohtii mahtaako tämän tyyppinen taiteen muotokieli enää jatkossa kiinnostaa ihmisiä.
Yleisö haluaa keskustella ja yksi tietää Esa-Pekka Salosen julistaneen että klassinen musiikki kuolee kohta. En usko tähän, en usko ollenkaan. Klassista musiikkia on nykyisin paitsi vanhan määritelmän mukaan wieniläisklassismi, Bach, Palestrina ja siitä taapäin, kaikki se musiikki joka on kanonisoitu siksi maailman musiikkioppilaitoksissa ja instituutioissa. Se on musiikkia jota halutaan kuulla aina uudestaan ja uudestaan. Ja lopulta se on markkinatuote tällä nimikkeellä. Eli klassista musiikkia on nykyisin kaikki taidemusiikki, joka on sähköisesti saatavilla.

Mutta on myös musiikkiohjelmaa kuten aina. Tällä kertaa kun teemana on Italia, muodin maa, on kutsuttu Barista kaksi muusikkoa, Italian johtava pasunisti Michele Lomuto sekä Berion Sequenzan armoitettu tulkitsija ja pianisti Giovanna Valente. He soittava avantgardea Italiasta mm Nino Rotan musiikkia, mutta turhaan saa odottaa Amarcordin sävelmää.
Lisäksi Eila ja Giovanna esittävät nelikätisesti Rossinin alkusoiton Italialainen Algeriassa. Olemme sitä jo ennakkoon harjoitelleet kotona. Se ei olekaan mikään ihan helppo teos. On kohtia joissa pääse yhtaikaa sisään vain antamalla merkin hum! tyhjälle tauolle, ts. kyseessä on Luftpause.

Nyt täytyy lähteä Lappiin, Rovaniemelle! En ole koskaan käynyt Lapissa. Olen aina puolustautunut ja kertonut, että tapasin Riossa monia brasilialaisia, jotka eivät koskaan olleet käyneet  Amazonasilla. Mutta nyt on pakko mennä neuvotteluihin verkostoyliopiston jatkosta imatralaisten kanssa. Yllätys on positiivinen, Yliopisto on hieno, autonkuljettaja hakee ja vie, ulkona ei voikaan juuri liikkua kun on miinus 30.

Kaikki taiteet on kampuksella, muttei paljoa musiikkia. Arctium museo on mielenkiintoinen, yhdessä nurkassa on taulukko eläinten äänistä. Kun painaa nappia, kuullaan ko. linnun laulua tai eläimen ääntelyä. Mutta miksi ketulla, näädällä ja saukolla ei ole omaa nappia? Eikö niillä ole lainkaan ääntä? Vai kuulostaako se niin ‘rumalta’ ettei sitä ole kelpuutettu? Tämä jää askarruttamaan.

Neuvottelu Ulkoasiainministeriössä ulkolaisten vieraiden kutsumisesta semiotiikan maailmankongressiin, joka lähestyy. Osoite on Luotsikatu 4. En viitsi katsoa karttaa, olenhan käynyt opiskeluaikana varsin usein Katajanokalla Tawaststjernoilla, joten kyllä kai tiedän… mutta mitä vielä, Luotsikatu ei olekaan se miksi sitä luulin, en löydä sitä millään. Harhailen aivan surrealistisessa tunnelmassa autolla ympäri Katajanokkaa, sillä Ministeriötähän on siellä vähän kaikkialla, eikä kännykkäkään toimi… Lopulta pysäytän kaksi herraa kadulla. He ovatkin virkamiehiä ja tietävä paikan, mutta kun seuraan ohjeita joudun johonkin vielä hankalampaan. Lopulta sentään olen perillä, puoli tuntia myöhässä, mais heureusement ce n’est pas grave…

Eilen ja tänään pidettiin tutkimuksen ‘uudet tuulet’ seminaari, jonka Alfonso Padilla on luonut yliopistoomme. Parisen kymmentä nuorta väitöskirjantekijää saivat harjoitella kongressipuhumista toisilleen, Suomessa on aivan liian vähän suullista treenausta, se näkyy sitten kun väitöksessä ei tule vastausta kysymykseen niin kuin pitäisi. Kyllä tutkitaan kaikkea mahdollista ja ilahduttavaa että taidemusiikin tutkiminen ei ole kadonnut.

Marjo Suominen tutkii Händel Julius Caesarin eri versioita ts tulkintoja ja niiden autenttisuutta. Mutta tämä on Händelin kohdalla peräti paradoksaalista. Nimittäin mitään alkuperäistä versiota ei ole edes olemassa eikä ollutkaan muualla kuin Händelin päässä sillä hän ei itse kirjoittanut mitään, vaan saneli puhtaaksikirjoittajalle. Kolmesta kuullusta äänitteestä alkaen 60-luvulta paradoksaalisesti vanhin kuulosti ‘autenttisimmalta’ eikä uusin joka edusti uutta vanhan musiikin liikettä. Autenttisuus on siis  mielikuvajuttu eikä kysymys oikeaoppisesta rekonstruktiosta.

Vierailin Stoassa puhumassa Pariisista, ilon ja älyn kaupungista musiikin esimerkein. Hirmuinen pakkanen mutta kuitenkin 30 kuulijaa Liisa Peakin Cercle franco-finlandais’n tilaisuudessa. Yritin soittaa Debussytä Ravelia Chaussonia ja Hahnia. Yksi tuli kysymään mistä saa Reynaldo Hahnin laulun l’Heure exquisen nuotteja.