Amfion pro musica classica

kirja-arvio: Sinfonikko sovinismin katveessa

leiviskä_kansi_72_dpi

Eila Tarasti: ”Nouse, ole kirkas” : Helvi Leiviskän elämä ja teokset. Kulttuuriperintöjen akatemia ry, Suomen Semiotiikan Seura ry. Helsinki 2017

Sibelius-Akatemian kirjaston nuottiosastossa vallitsi vielä 1950-luvuilla ja ehkä 60-luvun alussakin antiikin temppelien pyhä tunnelma. Lainauspöytää reunusti molemmin puolin matala valkoinen pylväsaita, josta vain harvojen valittujen oli sallittua astua sisään. Aitauksen takana oli kulttuurinjanoisia oppilaita vastassa laiha ja toimelias, alati hiukan hymyilevä täti. Hän oli säveltäjä Helvi Leiviskä, jonka säveltäjänammatista vain muutamilla nuorilla oli jonkinlaista tietoa. Toki teoksessa Suomen säveltäjät vuodelta 1945 oli hänen itsensä hän-muodossa kirjoittama artikkeli. Käytännöllisesti katsoen sama artikkeli ilmestyi sitten minä-muodossa Suomen säveltäjien uusitussa laitoksessa vuonna 1966. Musiikin tietokirjassa vuodelta 1956 hänestä oli kuvalla varustettu artikkeli, ammattinimike oli säveltäjätär. Eivät kaikki taloon päässeet nuoret välttämättä olleet näitä kirjoja nähneet tai hänen sävellyksiään kuulleet.

Kesällä 1963 Sibelius-Akatemian talossa tehtiin remontti ja nuottikirjasto siirtyi uusiin tiloihin vintille. Hyvästi antiikki. Yhdessä vaiheessa kirjaston aukioloaikoja lyhennettiin tunnilla, jotta työajan puitteissa saataisiin tehtyä tarvittavat järjestelytyöt. Todella nuottiosasto oli tunnin välillä suljettuna ja virkailijat lukkojen takana. Me pojat tuumimme töistä tietämättöminä, että sinne menivät vanhat tädit päiväunille. Tosiasiassa alkoikin Helvi Leiviskällä olla vaikeuksia unen kanssa. Arvostelijoitten ammattitautia vastaan hän käytti kofeiinitabletteja.

Uskonnollinen tausta

Tämä pikkuseikka ja satoja muita suurempia tulee esiin Eila Tarastin uudessa teoksessa. Se kuuluu periaatteessa sarjaan elämä ja teokset, mutta siinä luodaan tosiasiassa valokeila paitsi Leivisköitten sukuun myöskin itsenäisyytemme alkuvuosikymmenien uskonnollis-teosofiseen ajatteluun ruusu-ristiläisyyteen saakka. Näiden ihmisten käyttämä kieli ja ajatusmaailma on ällistyttävän  ihanteellista ja nimenomaan uskonnollisen ajattelun läpitunkemaa. Tarasti joutuu pohtimaan, miten tuo ajattelu ilmenee Leiviskän sävellyksissä ja toteaa, että luultavasti kirjoittaminen oli Leiviskälle keino ilmaista jotakin, mitä ei musiikissa voinut sanoa suoraan. ”Jos vertaa hänen kirjoituksiaan hänen musiikkiinsa, voi sanoa, että hänen esseensä ovat huomattavasti julistavampia ja ohjelmallisempia kuin yksikään hänen sävellyksistään.”

Aiheen laajuuden ja erilaisten käsittelytapojan takia Tarasti on joutunut suunnittelemaan kirjan rakenteen hyvin tarkasti. Alussa on kärsimättömille lukijoille tarkoitettu suppea elämäkerta. Säveltäjän vanhempien esihistoria käsitellään omana lukunaan. Varsinainen elämäkerta on laajuudeltaan noin kaksi ja puolisataa sivua, mutta sen lomaan on sijoitettu erilliset luvut säveltäjän sisaruksista, nuorena kuolleesta säveltäjäveljestä Auliksesta, tanssitaiteilija Ilta Leiviskästä sekä sisarista Sointu ja Anelma. Laulu-, piano- ja kamarimusiikkiteokset käsitellään erikseen, samoin sinfoniat ja Juha-elokuvan musiikki. Lopuksi luodataan säveltäjän ”musiikkifilosofiaa” sekä hänen suhdettaan Wagneriin ja Sibeliukseen.

Kirjeitä, arvosteluja

Tarastin elämäkerrallisena lähdeaineistoja on ollut suvun laaja kirjeenvaihto. Se osa aineistoa, joka koskee Leiviskän sävellystyötä on tarkoitus luovuttaa Kansalliskirjastolle. Helvi Leiviskän tekijänoikeuksien haltijana on arkkitehti, akateemikko Juha Leiviskä.

Helvi Leiviskä aloitti opintonsa Helsingin Musiikkiopistossa syksyllä 1919 aineinaan pianonsoitto sekä alkeisteoria. Tonaalisen järjestelmän jonkinasteinen hallitseminen oli tuohon aikaan ja paljon myöhemminkin äärimmäisen tärkeää. Kun tämän kirjoittaja joskus 1950-luvulla suoritti kenraalibasson soittotehtäviä niin tutkintoa seurasivat flyygelin vieressä opettaja Joonas Kokkonen ja rehtori Taneli Kuusisto. Kokkonen aukaisi oven kanslian kaikkein pyhimpään sanoilla ”uhri ensin”. Tuli mieleen, eikö näin merkittävillä musiikkimiehillä olisi ollut jotakin tärkeämpää tekemistä kuin kuunnella yksinkertaista sointujen naputtelua.

Helvi Leiviskän säveltäjänuran tärkeimmät opettajat olivat Suomessa Erkki Melartin ja Wienissä kontrapunktispesialisti Arthur Willner. Nimenomaan polyfonialla tuli olemaan merkitystä Leiviskän teoksissa. Tarasti ottaa esiin ajatuksen, että Leiviskä käytteli oppineita rakenteita ikäänkuin osoittaakseen hänkin hallitsevansa ne miesvaltaisessa yhteisössä.

Tuli mieleen, miten joskus 1960–70-luvuilla olin jossakin kritiikissä, kai Uudessa Suomessa tuonut esiin sen, että Bachin cembalosävellyksiä olisi parempi soittaa nykyaikaisella pianolla. Teemojen sukulaisuuksia ynnä muuta voisi tuoda paremmin esiin voimakkuusvaihteluilla. Taisi olla seuraavana päivänä kun puhelin soi. Siellä oli Helvi Leiviskä ainoana asianaan, että hän on samaa mieltä. Niinhän se tietysti on. Toisaalta mikään puolipedaali ei kykene korvaamaan cembalon helinää.  Pitäisikin kehittää sellainen digitaalicembalo, jossa jokaisen koskettimen tuottamaa perusraapaisua vielä vahvistettaisiin erikseen riippuen siitä voimasta/nopeudesta, jolla kosketinta painetaan.

Arvostelijan sana

Leiviskän sävellysten saamaa vastaanottoa havainnollistetaan lukuisilla lainauksilla sanomalehtiarvosteluista. Ne kuvastavat tietysti yhtä paljon kohdetta kuin kirjoittajaakin. Pienessä maassa vain asiantuntijoitten joukko oli pieni ja kaikki tunsivat toisensa. Kirjoittajien oli aseteltava sanansa tarkasti. Jonkin verran asiaa helpotti se, etteivät ketkään kirjoittajat olleet mitään ultramodernisteja.

Leiviskän asema nimenomaan naissäveltäjänä tietysti tulee siellä täällä esiin. Sulho Ranta toteaa arvioinnissaan 1. sinfoniasta Leiviskän viehtymyksen yksityiskohtiin kokonaisuuden kustannuksella ja kysyy: ”Olisiko tämä hienoinen epäloogisuus Leiviskän musiikin naisellinen piirre? Epäkäytännöllisyydenhän ei pitäisi olla tyypillisesti feminiinistä?”

Tarasti ihmettelee kuinka Ranta voi pitää yksityiskohtien runsautta epäkäytännöllisenä: ”Eikö se olepäinvastoin käytännöllistä otten huomioon musiikin soivan pinnan houkuttelevuuden ja vetoavuuden kuulijaan? (…) Jollei Rannan väitteitä voida todentaa millään tavalla partituurista, on kyseessä arvostelma, joka heijastaa yksinomaan Leiviskää ympäröineitä sovinistisia asenteita.”

La romance interrompue

Pastori Hannes Leiviskän perheen neljästä tyttärestä kukaan ei mennyt naimisiin, kolmesta pojasta sentään kaksi. Tarasti tuo esiin sen seikan, että isästään varhain yksin jääneessä sisarussarjassa Helvi vanhimpana joutui toimimaan ikäänkuin huoltajana vielä myöhäisiin vuosiinsa saakka. Avioliitto olisi ollut vielä uusi huoltotehtävä ja kenties este sävellystyölle. Ainoa varteenotettava sulhaskandidaatti oli pianisti Väinö Lahti. Heillä oli jatkuva kontakti sekä Wienissä että Suomessa. Helvin lopullinen hylkäyspäätös tapahtui ilmeisesti kesäkuussa 1931. Hänen päiväkirjassaan on 25.6. merkintä: ”Lähettänyt ratkaisevan päätökseni. Tahdon keskittyä sävellykseeni.”

Tieto oli ilmeisesti kova isku Väinö Lahdelle. Hänen kuoltuaan 1950 lähettivät Lahden leski ja poika ihmeellisen kirjeen Helvi Leiviskälle, jossa he totesivat etteivät olleet Helville katkeria mistään. Vielä pari kuukautta myöhemmin pianistin leski kirjoitti, että Väinö tosiaan lähti pois, mutta että hän on onnellinen, että voitti katkeruutensa sitä ennen.

Väinö Lahti on yksi niistä pianisteista, joiden uraa tai tulkintoja ei ole dokumentoitu järjestelmällisesti. Ei ole tiedossa onko hänen tulkintojaan säilynyt vaikkapa pikalevyillä. Lahti piti ensikonserttinsa 1928 ja esiintyi sittemmin sinfoniaorkesterin solistina. Vuonna 1933 hän esitti radiossa Beethovenin Appassionatan. Sattumalta osui silmään radio-ohjelma, jossa hän esiintyy 9. maaliskuuta 1937 Sakari Heikinheimon kanssa kahden pianon ohjelmalla.

LahtiVäinö

Elokuvamusiikkia

Erityisen ansiokkaasti Tarasti perehtyy Leiviskän säveltämään musiikkiin Nyrki Tapiovaaran elokuvaan Juha. Kyseessä oli ensimmäinen ns. läpisävelletty musiikki täyspitkään suomalaiseen elokuvaan. Linja on sittemmin jatkunut ainakin Kimmo Hakolaan asti, joskaan säveltäjät meidän aikanamme tuskin viitsisivät vaeltaa erämaahan kuvausta seuraamaan kuten Leiviskä Kitkajoen yläjuoksulle.

Tarasti toteaa, että Juha-elokuvan tempo on verkkainen. Tapiovaara on tavoittanut eräänlaisen  Theodor Adornon termiä käyttäen ’arkaaisen mykkyyden’. Leiviskän musiikin tärkeys tulee ymmärrettäväksi sen heijastaessa elokuvan henkilöitten sisäistä monologia. ”Parempaa säveltäjää kuin Leiviskä Tapiovaara ei olisi voinut saada, sillä Leiviskän musiikin ilmaisu oli aina luonteeltaan enemmän intro- kuin ekstorverttia, se karttaa ulkonaista pittoreskiutta, johon Madetoja ajautuu oopperakonventioiden mukaisesti tanssikohtauksissaan.”

Kun Juhan musiikki oli, Tarastia lainaten, pioneerityö suomalaisen elokuvamusiikin historiassa samoin kuin naisten musiikin alalla voitaneen esittää toivomus: Elokuvan musiikki pitäisi tallentaa uudestaan ja sovittaa tempot restauroituun kopioon.

Lopuksi

Eila Tarastin teos Helvi Leiviskästä on hieno ja monipuolinen saavutus, itseasiassa monien vuosien työn tulos. Teksti on elävöitetty kuvituksella ja nuottiesimerkeillä. Tekstikoko on silmälle mukava ja ladonta loogista. Kunnolla sidottua kirjaa on mukava lukea pitkästä aikaa, ei ole tarvetta hakata moukarilla jokaista aukeaa tasaiseksi. Teoksen otsikko ”Nouse ole kirkas” tuo etsimättä mieleen Joonas Kokkosen elämäkerran ”Voiko varjo olla kirkas”. Näitä kahta säveltäjää elähdytti  taidemusiikin kirkollisen alkuperän perintönä ajatus siitä , että jokin oli oikein ja jokin väärin. Diabolus in musica kummitteli taustalla, mutta salli hienojen sävelteosten tuottamisen.

— Petri Sariola

 

 

 

 

Vastaa

Post Navigation