Amfion pro musica classica

CD-arvio: Jouni Somero suomalaisen pianoperinteen äärellä

Palmgren, Complete Piano Works 1, Jouni Somero (Grand Piano, 2021).

somero palmgren cdkansi

Jouni Somero on aloittanut suuren projektinsa, joka on Selim Palmgrenin koko pianotuotannon levytys. Ensimmäinen cd on ilmestynyt ja se sisältää suuren määrä teoksia, joita luultavasti harva on kuullut tätä ennen. Yleensä pitäisi hankkia nuotit esityksen arvioimiseksi, mutta nyt niitä olisi ollut hankalaa saada edes Sibelius-Akatemian kirjastosta. Sitä paitsi lähes kaikki tämän levyn teokset on levytetty tässä ensi kerran. Joukossa on teoksia nimeltä Souvenir de Chopin (1892), Illusion op. 1 no. 2, 3 Klaverstycken op. 2 (1898), Tuutulaulu, Syysprologi, Finnische Lyrik, 12 Klavierstücke (1908) ja Pianosonaatti d-molli (1901). Kun siis soivia vertailukohtia ei ole on tyytyminen nyt kuultaviin vaikutelmiin.

Turhaan saa tästä vielä hakea sellaisia Palmgrenin suosikkinumeroita kuin En Route, tai Kolmikohtauksinen nokturno (jota mm. Dmitri Bashkirovkin soitti), Meri. Ne ovat siis vasta tulossa. Tietenkin Palmgren tunnetaan viidestä pianokonsertostaan, joista tunnetuimmat ovat Virta ja Huhtikuu. Muistan kun Kurt Walldén soitti ensiksi mainittua yliopiston juhlasalissa; Huhtikuuta taas esitti mm. Leea Isotalo, joka oli opiskellut sitä itse säveltäjän johdolla. Nuorena assistenttina Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella (joskus 1978) luennoin Palmgrenista kotimaisen musiikin kurssilla ja hankin hänen tärkeimmät teoksensa. Mm. oopperan Daniel Hjorth Julius Wecksellin librettoon. Lisäksi laitoksella oli savikiekkona levyharevinaisuus, jossa Palmgren soitti itse nokturnoaan. Sanon ’soitti’, sillä kun irrotin levyn soittimesta se oli niin tiukasti kiinni, että halkesi. Luultavasti levyä oli kyllä muualla tallessa. Elokuva-arkistosta sain kopioitua dokumenttifilmin Palmgrenin hautajaisista ja katkelman hänen omaa soittoaan.

Kaikille voi suositella hauskaa kirjaa Minusta tuli muusikko eli opus 111 (Porvoo: WSOY 1948). Se on todiste Palmgrenin ilmiömäisestä muusikkoudesta; mm. Bournemouthissa hänellä oli konsertti Maikki Järnefeltin kanssa, mutta nuotit olivat unohtuneet Lontoon asemalle. Muutamassa tunnissa Palmgren ’memoroi’ osuutensa ja illalla kaikki sujui moittettomasti. Hän mainitsee itse maailmanmaineestaan, hänen musiikkinsa oli levinnyt kaikkiin maanosiin. Itse sain siitä todisteen kun Rio de Janeirossa tapasin 1976 Afrikan musiikin laitoksen johtajan Aloysio de Alencar Pinton, joka oli pianisti ja soittanut mm. Casadesus’lla: hän mainitsi suomalaisesta musiikista juuri Palmgrenin. Saksassa Palmgren esiintyi ensimmäisen maailmansodan aikoina myös kapakkapianistina, repertoaari oli laaja. Palmgren tunsi myös Christian Sindingin ja sai profesuurin sitten Eastman School of Musicissa, kun sekä Sibelius että Sinding olivat siitä kieltäytyneet. Sehän oli Adorno, joka sanoi, että Sibelius = Sinding + Delius. Palmgren oli niin kuuluisa, että Sibelius oli hänelle kateellinen, kuten käy ilmi hänen päiväkirjoistaan. Palmgren myös kirjoitti ja vastasi mm. Peterson-Bergerin artikkeliin ”Musiikillisia rauhanmietteitä” Dagens Nyheterissä. Hän päivtteli musiikkielämän alennustilaa. Hänellä oli myös ajatuksia musiikkiarvostelusta, nimittäin mitä on puolueeton musiikkikritikki ja minkälainen on ihannearvostelija (op. cit. s. 135). Amerikassa hänen soittoaan kuuli mm. Olin Downes mutta Palmgren ei kerro mitä tämä sanoi hänen soitostaan, sillä Downes vain valitti kehnoa soitinta. Lopulta Palmgren päätyi Sibelius-Akatemian sävellyksen professoriksi.

Jouni Somero on luultavasti ahkerimmin levyttänyt suomalainen klaveeritaiteilija. Häneltä on mm. kokonaislevytykset Tshaikovskin, Kuulan ja Erkki Salmenhaaran pianotuotannosta. Hän asui vuosina 1981-89 Saksassa, mutta elää nykyisin konsertoivana taitailijana, mikä on aika harvinaista pianistien ammattikunnassa. Hän on varmasti parhaimmillaan juuri romantiikan musiikissa. Hänen Palmgreninsa kuulostaa juuri suomalaiselta kansallisromantiikalta. Someron sointi on yleensä pehmeä, hän fraseeraa kulmat pyöristäen, luo tunnelmaa noissa pienissä karaktäärikappaleissa. Levy on sangen nautittavaa kuultavaa. Viimeisenä numerona on Pianosonaatti d-molli (1901), josta on olemassa myös France Ellegaardin mieleenpainuva tulkinta. Heidän vertailunsa paljastaa eron supisuomalaisen hieman raskaan pateettisen ilmaisun ja skandinaavisen, keveän ja artikuloidun, liikkuvan soiton välillä. Palmgren, aivan kuin Sibeliuskin avautuu kumpaankin suuntaan, suomalaiseen ja pohjoismaiseen.

– Eero Tarasti

Vastaa

Post Navigation