Amfion pro musica classica

Author Archives: Perttu Haapanen

Viron tasavalta 90 vuotta

Tulin juuri Viron tasavallan 90 vuotisjuhlakonsertista, jossa Eri Klas johti Tallinnan kamariorkesteria. Solisteina olivat Indrek Vau trumpetti, Silver Ainomäe, sello, Helen Lokuta, mezzosopraano ja Jaakko Kuusisto, viulu. Ohjelmassa olivat kantaesitykset Ülo Krigulilta ja Helena Tulvelta, sekä vanhempia teoksia Erkki Sven Tüürilta, Arvo Pärtiltä, sekä Jaan Räätsiltä. Konsertin alaotsikkona oli ”musiikkilahja musikaaliselta maalta.”

Konsertin avaus ei ollut kovin vahva; suomalainen juontaja (ystäväni kertoi hänen olevan näyttelijä) olisi voinut opetella tällaista tilaisuutta varten ääntämään teosten nimet oikein. Muutenkin hän olisi ulosanniltaan ja esiintymiseltään sopinut paremmin juontamaan esimerkiksi TV2:n viihdeohjelmia.

Helena Tulven viulukonsertto oli tilattu Viron tasavallan 90-vuotispäivän johdosta ja musiikkilahjaksi Suomen tasavallalle, joka on tukenut Viron itsenäisyyttä. Hieno teos ja hieno ele, millä Viro näyttää esimerkkiä musiikki-ihmeestä vouhkaavalle Suomelle. Toivottavasti suomalaiset ministerit, joista paikalla oli ainakin Paula Lehtomäki, tajusivat eleen merkityksen. Sen voi lukea myös niin, että Viro menee tulevaisuudessa Suomen ohi. Tulven teos nimittäin katsoo Suomen sijasta kohti keskieurooppaa ja tulevaisuutta. Pitkä matka on tultu Räätsistä, Pärtistä ja myös Tüürin sellokonsertosta.

Luulenpa, että jos Suomi nykyisellä kulttuuri-ilmapiirillään tekisi samankaltaisen valtiollisen eleen, saattaisi olla, että teos tilattaisiin sellaiselta, jonka musiikki katsoo 100 vuotta taaksepäin. Siinä voisi sitten mietiskellä, mikä tasavaltojen tilanne silloin oli ja mitä teos näin ollen viestisi.

Viktoriaanisia partikkeleita

Katson läpi Talescapes-kappaletta, jonka sävelsin Ylioppilaskunnan Laulajien ja Matti Hyökin tilauksesta heidän 125-vuotisjuhliinsa. Lähden perjantaina Suomeen kuuntelemaan lauantaina olevaa kantaesitykstä. Jännittää normaalisti ja kaikki detaljitason asiat korostuvat omissa silmissä. Olin seuraamassa vain yhtä harjoitusta kuukausi sitten, minkä jälkeen on tapahtunut varmasti paljon. Read More →

Funktioita

Kovin talvista, mutta myös suurimman osan aikaa aurinkoista. Pääsiäismaanantaina kävin Strausbergin keskiaikaisessa pikkukaupungissa, minne pääsee Berliinistä paikallisjunalla 2,70 euron hintaan, matka kestää vajaan tunnin yhteen suuntaan. Jos haluaa Helsingistä matkustaa Espooseen, siitä ilosta pitää maksaa 3,80.

En ole myöskään aikaisemmin kunnolla käynyt Hansaviertelissä, missä Tiergartenin puistoon levittäytyy vuoden -57 asuntomessualue (http://www.interbau57.com, http://de.wikipedia.org/wiki/Interbau). Sodan jälkeisten nimekkäiden arkkitehtien, kuten Le Corbusier, Walter Gropius, Egon Eiermann, Alvar Aalto jne., suunnittelema alue on kaunis ja idealistisuudessaan vaikuttava. Le Corbusierin talo ei tosin mahtunut kyseiselle alueelle ja se rakennettiin Olympiastadionin lähelle.

Talot ovat harvassa viheralueiden ympäröiminä, palvelut keskitetysti lähellä, tunnelma on erittäin rauhallinen. Kuka haluaa asua niissä nykyään on eri kysymys. esimerkiksi äänieristys ei varmasti ole hyvä, mutta kyseessä on myös arvovalinta. Eräällä tavalla nykyajan rakentaminen lähiöparitaloalueineen ja umpioituine kerrostaloasuntoineen heijastaa myös epäyhteisöllisyyden ihannetta, joka rakennuskannan mukana säilyy. Interbau57 on paitsi erään aikakauden poliittisten asetelmien, myös nousevan demokratian ja idealistisen arvomaailman ilmentymä. Kansattaa aina välillä miettiä, mikä niissä oli hyvää.

Interbau57

Yhteenveto Berliinin nykymusiikkifestivaaleista

Liza Limin TON oli pettymys. Ultraschall ja Maerz Musik -festivaaleja jälkikäteen verratessa ensin mainittu on laadullisesti tasainen ja toimii perinteisellä konseptilla; pääosin kamarimusiikkia ja pari orkesterikonserttia. Joukossa oli paljon hyviä teoksia, nuoremman polven säveltäjiä sekä myös vähän vanhempia repertoaarikappaleita. Maerz Musik sen sijaan tuntuu tarkoituksella etsivän yllättäviä ja valtavirrasta poikkeavia teoksia ja yhdistämään erilaisia yleisöjä, välillä oikein onnistuneesti. Tosin melko konseptuaalisten teosten ja improvisoidun tai sen kaltaisen musiikin lomassa olisi mieluusti kuullut viikon loppupuolella enemmän hyviä sävellyksiä.

Tähän liittyen muistuu mieleen Ultraschallissa esitetty Elliott Carterin Boston Concerto, jonka esitti Deutsches Symphonie-Orchester Berlin Brad Lubmanin johdolla. Vuonna 2002 sävelletty teos on vaikuttavaa ajatuksen lentoa ja ilmaisun briljanssia. Hämmästyttävää energiaa vailla vanhuuden resignaatiota. Teoksesta päätellen tänä vuonna 100 vuotta täyttävä (www.carter100.com) Carter voisi olla uransa kypsässä vaiheessa ja jatkaa
vaikka kuinka kauan.

Elliott Carter

Maerz Musik -festivaali Berliinissä

Olen seurannut tiiviisti viime perjantaina alkanutta Maerz Musik festivaalia. Arkipäivisin festivaalilla on yleensä kaksi konserttia, jotka kokoavat erilaisia yleisöjä: alkuillasta perinteisempi instrumentaalikonsertti ja myöhäisillasta monitaiteellisia, yleensä elektronista musiikkia sisältäviä esityksiä aina improvisoidusta musiikista alkaen. Eilinen improvisaatio oli tosin ainakin minulle liian vähän virikkeitä tarjoava. Esittäjät tunteva norjalainen säveltäjätuttavani totesikin sen olleen stadionversio siitä, mitä he yleensä soittavat.

Tämän kahtiajaon tarkoitus on sekoittaa erilaisia yleisöjä, mikä ainakin välillä näyttää toteutuvan. Tosin paikallisen liikennelaitoksen BVG:n lakko aiheuttaa sen, että usein on valittava kumman konserteista haluaa kuulla ja nähdä. Ellei halua ajaa koko ajan taksilla, siirtymiseen paikasta toiseen ei läheskään aina ole aikaa, koska bussit ja U-bahnit eivät kulje.

Viime lauantaina näin Olga Neuwirthin uuden musiikkiteatteriesityksen ”Hommage à Klaus Nomi”. Klaus Nomi oli varhain AIDSiin kuollut New Yorkin underground-piireissä vaikuttanut kontratenori. Nomin alter egoja esityksessä olivat futuristiseen valkoiseen asuun pukeutunut näyttelijä, Marc-Michael Bischhoff ja punaiseen barokki/kabaree-asuun pukeutunut kontratenori Andrew Watts. Keski-Amerikkaan viittaavilla karnevaalihatuilla varustettua ja luurangoiksi pukeutunutta yhtyettä, MusikFabrikia, johti Titus Engel. Esitys yhdisteli villejä sovituksia barokkimusiikista ja mm. schlagereista sekä 70-luvun popmusiikista. Video-osuus oli ilmeisen tahallisesti yliladattu kuolemantäyteisellä Dûrer-kuvastolla. Karnevaalia, mauttomuutta, rituaalia, lukuisia viittauksia ja moniselitteisyyttä, mikä ei ainakaan jätä kylmäksi. Tanskan säveltäjäyhdistyksen puheenjohtaja John Frandsen totesi taannoin Suomen Säveltäjien kokouksessa nykymusiikilla [ja -taiteella] olevan olennaisena piirteenä se, että siitä keskustellaan, siitä kiistellään ja se saa ajattelemaan. Se toisin sanoen tekee olemassaolon, sen sijaan, että olisi olemiselle tai oleskelulle taustana.

Matthias Osterwold on suunnitellut Maerz Musikin ohjelmiston erittäin laveasti ja kiinnostavasti. Perinteisempää musiikkia edusti esim. eilen kuultu Philip Hurelin Phasis-Konzert für Warburg saksofonille ja ensemblelle. Varsin hyvä teos; puhuttelevasti murahtelevia harmonioita ja vahvoja pensselin vetoja ja toisaalta paljon detaljeja.

Festivaalin eräs portrait-säveltäjä on kiinalais-australialainen Liza Lim. Lim vieraili Suomessakin Musica Novassa muutama vuosi sitten. Levyltä kuultuna Limin musiikki oli ollut kiehtovaa, mutta jätti Helsingissä kaksijakoisen vaikutelman. Olisiko osasyy ollut myös se, että hänen sävelkielensä oli suomalaisille muusikoille yksinkertaisesti liian kaukaista ja vierasta. Täällä Limia esitti australialainen Elision Ensemble, jonka kanssa Lim on työskennellyt pitkään. Osa teoksista jäi edelleen arvoituksellisiksi, mutta esimerkiksi Weaver-of-fictions soolonokkahuilulle ja Mother Tongue sopraanolle ja ensemblelle olivat varsin hienoja teoksia. Suomenkielikin oli päässyt viimeksi mainittuun teokseen mukaan. Odotan suurella mielenkiinnolla sunnuntaina esitettävää TONia nukeille, veistoksille, yleisölle ja ensemblelle.

Toinen esillä oleva säveltäjä on Stefano Gervasoni. Hänen teoksensa Com que voz fado-laulajalle, baritonille, elektroniikalle ja ensemblelle on taitavan säveltäjän runollinen yhdistelmä fado-lauluja ja modernia musiikkia, vaikkakin minun makuuni turhan kiltti sellainen.