Amfion pro musica classica

Monthly Archives: kesäkuu 2011

You are browsing the site archives by month.

I, Culture Orchestra saattaa itäeurooppalaisia muusikoita yhteen

Vastaperustettu I, Culture Orchestra kokoaa yhteen Itä-Euroopan valtioiden muusikoita ja pyrkii lisäämään kulttuurista yhteisymmärrystä mm. Puolan, Valko-Venäjän Ukrainan ja Georgian välillä. Taiteellinen johtaja on uuteen musiikkiin erikoistunut nuoremman polven puolalainen kapellimestari Pavel Kotla. Kunniakapellimestarina toimii Sir Neville Marriner.

Orkesteri lähtee kiertueelle syksyllä ensimmäisenä kohteenaan Tukholma. Sen jälkeen orkesteri kiertää keskeisiä kaupunkeja niin itäisessä kuin läntisessä Euroopassa. Orkesterin kotipaikka on Puolan Gdanskissa. Myös aloite orkesterin perustamiseen tuli Puolan Adam Mickiewicz -instituutilta.

Lue alkuperäinen uutinen Gramophonesta täältä.

Kansainvälinen Tsaikovski-kilpailu alkaa tänään

Yksi maailman suurimmista ja arvostetuimmista musiikkikilpailuista alkaa Moskovassa tänään. Yhteensä 122 kilpailijaa aloittaa kilvoittelun sellon, pianon, viulun tai laulun parissa. Kilpailijat on valittu pääkilpailuun DVD-karsintojen kautta.

Tänä vuonna kilpaillaan paitsi maineesta ja näkyvyydestä, myös pääpalkinnosta, joka on 20,000 euroa sekä kultamitali. Aiempiin palkittuihin kuuluvat mm. Grigori Sokolov, Gidon Kremer, Viktoria Mullova ja Arto Noras. Paitsi pääpalkinnon suuruus, myös tuomariston nimekkyys nostaa Tšaikovski-kilpailut arvostetuimpien musiikkikilpailujen joukkoon. Nimekkäissä tuomaristoissa istuvat mm. Nelson Freire, Vladimir Ashkenazy, Yuri Bashmet, Leonidas Kavakos, Krzysztof Penderecki, Martti Rousi ja Renata Scotto. Kilpailun puheenjohtajana toimii kapellimestari Valeri Gergiev.

Suomalaisittain suurin mielenkiinto kohdistuu Helsingin kaupunginorkesterin sellistiin Samuli Peltoseen, joka muistetaan myös Helsingissä järjestetyn Paulon sellokilpailun finaalista vuodelta 2007. Ykköspalkinnon Peltonen voitti kansainvälisessä Krzysztof Penderecki –kilpailussa Varsovassa vuonna 2008. Samuli Peltonen

Tämän vuoden erikoisuutena on se, että kilpailut näytetään suorana Internetissä. Katsoja voi valita seuraamansa kategorian vapaasti.

Kilpailun kotisivut

Internet-lähetys

Pepsodent-hymy vai antautuminen

Huomenna alkavat massiiviset Tshaikvoski-kilpailut Moskovassa ja Pietarissa. Luvassa on taas loistokasta taituruutta ja lahjakkuutta neljän klassisen insrumentin – piano, sello, viulu ja laulu –  osaamisessa, ja tiukasti karsitut kilpailijat edustavat maailman parhaimmistoa. Musiikkikilpailut saavat aina pohtimaan, onko niiden järjestäminen ylipäätään mielekästä. Olin viikonloppuna laulamassa Tamperen Sävelen kuorokatselmuksessa. Katselmusmalli on toki vähemmän mediaseksikäs sekä epämääräisempi ja epävirallisempi kuin ”kunnon” kilpailu, mutta pronssi-, hopea- ja kultaleimojen jakaminen on kuitenkin monin tavoin inhimillisempää kuin urheilukilpamainen taisto. Katselmuksessa korostuu, että päätökset ovat vain tuomariston mielipiteitä, suosituksia. Kilpailuissa unohtuu helposti, ettei musiikissa suorituksia voida millään lailla mitata objektiivisesti, ja päätös on aina jonkun henkilökohtainen kokemus.

Luonnollisesti ”pelkässä” katselmuksessakin tunnelma oli kilpailumainen – kamppailtiin paremmuudesta. Tämä tuntui välittömästi: ensimmäistä kertaa lyhyen kuorourani aikana podin selvää ramppikuumetta. Vastaavasti alkujäykkyydestä tokenemisen jälkeen esiintymisfiils nousi korkealle, miltei hurmioituneeksi, ja esitys oli kokonaisuutena hyvin onnistunut.

On erittäin haastavaa esitellä omaa osaamistaan ja taituruuttaan ja samaan aikaan säilyttää autenttinen ja luonnollinen suhde itse musiikkiin. Tämä ei todellakaan ole vain musiikkikilpailuihin rajoittuva seikka, mutta niissä se korostuu.

Kerran kuuntelin, tai yritin kuunnella, Marc-André Hamelinin levytystä Brahmsin toisesta pianokonsertosta (Dallasin sinfoniaorkesteri, Andrew Litton, Hyperion 2006), mutta yritys tyssäsi alkuunsa. Ainakin tässä esityksessä Hamelinin asenteessa oli jokin pahasti vinossa: musiikin sijaan pianisti keskittyi omassa teknisessä mestarillisuudessaan kylpemiseen, ja se kuului. Kyse on lopulta siitä, minkälaisia tunteita musiikista välittyy: säilyykö fokus itse musiikissa, uskaltaako soittaja kyntää tunnevirran pohjaansa asti silläkin uhalla, että tekninen briljanssi ja virtuositeetti siitä kärsii? Kysymys on hyvin perustavanlaatuinen eikä aihetta voikaan tässä mitenkään tyhjentää.

Hamelin osasi soittaa Brahmsia. Tekniikka hipoi täydellisyyttä, yhteistyö orkesterin kanssa osui kohdalleen. Kokonaisuus oli linjakas ja voimakas, ja yksityiskohdat nostettiin esiin taidokkaasti. Tekniikka ja tulkinnan ääriviivat olivat poikkeuksellisen taidokkaita ja vakuuttavia, mutta tällä ei saavutettu mitään – päinvastoin tekninen loisteliaisuus kääntyi inhottavaksi, irvikuvaksi kaiken aidon tunteen puuttuessa. Pianisti ikään kuin sulkee teoksen tunnemassat huolekkaasti muuratun kuoren alle kyetäkseen hohtamaan pinnalla esteettömästi. Ote on huolettoman kiirehtivä, nykivä, hypähtelevä. Juuri sellaista, mihin useat Chopin-tulkitsijat sortuvat: ylimielisen eleganttia, tekotapeettista pintaliitoa. Nyansseihin tartutaan ehdottoman skarpisti, yllättäviä yksityiskohtia paljastuu yhtenään, mutta kaikki on vain tekopirteää syöksähtelyä. Malttamaton eloisuus levittäytyy kireän omahyväisenä pepsodenthymynä.

Olotila itsessään on kyllä tuttu, itsekin olen joskus esiintyessäni joutunut jonkin samantapaisen valtaan: tuollainen ylilatautunut, säkenöivä tila, jossa jokainen aito tunne kimmahtaa pinnalliseksi liiallisesta vireydestä ja itsetietoisuudesta. Jää vain glitterinkimmelteistä oman kyvykkyyden esittelyä ja lähes sairaalloinen tietoisuus yleisöstä – mikä tästä siis puuttuu? Hartaus, rehellisyys, itsensä antaminen musiikille.

Brahmsin hurja scherzo alkaa Hamelinin käsissä pelottavan lupaavasti: alkumotiivi on hyvä, tempo on hyvä – ja silti kaikki on suorastaan karmivaa. Hamelin pakenee aitoja tunteita tyylikkäin, itsetietoisin väistöin. Ällöttävää itseriittoisuutta, josta loistaa tietoinen yleisönmiellyttäminen: jokaisesta fraasista henkii kuin puhekuplana tietoisuus itsestä ja yleisöstä, musiikki jää välineeksi, muusikon egon ponnahduslaudaksi ja esittelijäksi.

Hamelin loi kuoren, jonka sisällä voi turvallisesti briljeerata tarvitsematta kajota tosiin, kavahduttavan syviin emootioihin. Musiikin voimat on kesytetty lammasmaiseksi ja helpoksi kehykseksi taituruudelle.

Nämäkin Tshaikovski-kilpailut antavat tilaisuuden tarkkailla, kuka nuori tähti unohtaa itsensä ja yleisönsä ja syöksyy musiikin pohjaan saakka, ja kuka tekee siitä urheiluvälineen.

Kamarikuoro Kaamos Tampereen Sävelen paras kuoro

Helsinkiläinen kamarikuoro Kaamos johtajanaan Dani Juris voitti Tampereen Sävel -festivaalin kuorokatselmuksessa kolme kultaleimaa ja 2000 euroa ja oli näin katselmuksen ykköskuoro. Kolme kultaleimaa ja 1700 euroa pokkasivat turkulainen Aino-kuoro (johtaja Satu Luukkonen) ja Kauppakorkeakoulun Ylioppilaskunnan Naislaulajat KYN (johtaja Kaija Viitasalo). Luukkonen ja Viitasalo palkittiin lisäksi 250 euron erityispalkinnoilla parhaista esityskokonaisuuksista. Tunnustuspalkintoja jaettiin yhteensä 8500 euroa.

Kamarikuoro Kaamos on perustettu vuonna 2007 ja se koostuu nuorista, kokeneista laulajista. Kuoron ohjelmisto kattaa eurooppalaista a cappella -ohjelmistoa saksalaisesta romantiikasta skandinaaviseen nykymusiikkiin. Vuonna 2010 Kaamos mm. konsertoi Radion sinfoniaorkesterin kanssa ja teki ensimmäisen ulkomaanmatkansa Itävaltaan. Siellä Kaamos osallistui Spittal an der Draun kansainväliseen kuorokilpailuun, jossa se palkittiin kolmannella palkinnolla sekä kansanlaulu- että taidelaulukategoriassa.

Tampereen Sävel järjestettiin tänä vuonna 19. kertaa. Festivaali sisälsi konsertteja, työpajoja, vokaaliyhtyekilpailun ja kuorokatselmuksen. Katselmukseen osallistui 48 kuoroa kahdeksasta eri maasta. Ulkomaalaisia kuoroja oli mukana 13. Katselmuksen kuorot arvostellaan eriasteisin leimoin siten, että maksimi on kolme kultaleimaa ja minimi yksi pronssileima. Tuomariston muodostivat puheenjohtaja Matti Hyökki ja Juha Kuivanen Suomesta, Aarne Saluveer Virosta sekä Sofia Söderberg Eberhard ja Mats Nilsson Ruotsista. Osallistuneet kuorot edustivat monipuolisesti erilaisia kuoromusiikin tyylilajeja.

Vokaaliyhtyekilpailun voitti kokeelliseen musiikkiin erikoistunut tanskalainen Postyr Project.

Levyarvio: Schumannia viran puolesta

Robert Schumann, Complete Works for Piano Trio
EMI Classics 2011
Leif Ove Andsnes, piano; Christian Tetzlaff, viulu; Tanja Tetzlaff, sello

Robert Schumannin taiteesta ja saavutuksista puhuttaessa tukeudutaan turhankin usein anekdootteihin, aikalaiskertomuksiin, huhuihin ja taitaapa sekaan lipsahtaa muutama juorukin. Tätä romantiikan ajan musiikin erästä keskushahmoa onkin ehkä helpointa käsitellä juttujen avulla, niin hankalaa hänen musiikkinsa paikoin tuppaa olemaan.  Schumannin musiikin omaperäiset ideat onkin helppo kuitata tokaisemalla: ”noh, hänhän oli mielisairas.”  Hänen mielenterveytensä tila on kuitenkin enimmilläänkin vaikuttanut vain sävellysnopeuteen, teosten sisältöön tuskin sitäkään vähää.

Schumannin tuotannossa suosituimmaksi haaraksi ovat valikoituneet hänen moni-ilmeiset pianosarjansa, joita hän tehtaili uransa alkuvuosina ahkerasti ja joita hänen vaimonsa Clara sittemmin menestyksekkäästi esitti. Eipä kauas suosiossa jää hänen laulunsa, sinfoniansa ja kamarimusiikkinsa, etenkin hieno pianokvintetto ja tietenkin pianokvartetto. Vähemmälle huomiolle sen sijaan ovat jääneet pianotriot, jotka on kuitenkin nostettu hienosti esille viimeaikaisilla levytyksillä, joista EMI Classicsin tuore julkaisu kattaa myös varsinaisten triojen lisäksi op.88:n fantasiakappaleet ja op.56:n Sechs Studien für den pedalflügel -sovituksen.

Kun levyntekoon ryhtyvät sen tason soittajat kuin Leif Ove Andsnes, Christian Tetzlaff ja hänen sisarensa Tanja Tetzlaff, on lupa odottaa teknisesti taitavaa musisointia ja vaivattomuuden tuntua. Kolmikko soittaakin kuin sulautuneena yhdeksi, mutta tarpeen tullen antavat toistensa tehdä pieniä solistisia irtiottoja, joskin vain turvallisen etäisyyden päähän. Sointi on kaikin puolin tasapainoista ja korrektia, mutta jotenkin ryppyotsaisen byrokraattista suorittamista. Schumann kaipaisi myös trioissaan pientä huonotapaisuutta ja laitojen kolistelua, vaikka ne ovatkin hänen tuotannostaan sieltä sovinnaisemmasta päästä. Intohimoisimmillaan ollaan ensimmäisen, d-molli-trion parissa, mutta tunnelma ei aivan kestä loppuun asti huolimatta finaaliosan esitysmerkinnästä ’Mit Feuer’, tulisesti. Tarkkuutta ja soinnin kauneutta on sen sijaan ihailtava varauksetta.

Kolmikko onkin ehkä elementissään juuri virkamiesmäisempää otetta vaativissa op.56:n teoksissa, jotka onkin sattumoisin nimetty ’harjoituksiksi’ tai ’tutkielmiksi’. Alun perin jalkiopianolle sävelletty teos on kääntynyt niin uruille, kahdelle pianolle kuin yhdellekin pianolle, mutta Theodor Kirchnerin sovitus pianotriolle toimii vallan mainiosti ja tuo ehkä parhaiten esille äänten omia teitään kulkevia linjoja. Bachin jalanjälkiä tallaava Schumann sovittaa kenkänsä esikuvan tarjoamaan kontrapunktiseen muottiin, mutta lisää joukkoon oman värityksensä luoden juuri sen tunnistettavan Schumannin hengen.