Vastaa aiheeseen: Suu poikki, taide taiteena!

Kun tiedän Laurinkin lukeneen Kendall L. Waltoninsa (so. ”Taiteen kategoriat”), niin ymmärsin tämän lokeroimisajatuksen jotenkin seuraavasti: Mikäli teos tuntuu kertakaikkiaan väärältä ja sopimattomalta, voi olla, että sitä tarkasteleekin lähtökohtaisesti väärässä kategoriassa, väärin kriteerein. Kesäkurpitsa on huono banaani, ja eastvillageläisen happeningin äänenkuljetusrakenne tuskin haastaa hienosyisyydessään jotain Schubertin Winterreisea, kun tarkastelu suoritetaan Schenker-analyysin kautta. Ohitulkintoja toki tapahtuu paremmissakin piireissä, jos esimerkiksi konserttia arvioi urheiluna. Tosin joskus kategorisesti vääräkin tarkastelu voi tietenkin paljastaa valaisevasti jotain ajattelusta tai sen kohteesta, tahallisen tai tahattoman humoristisin sävyin.

Tästä pääsemmekin noihin Cagen ”taikatemppuihin” (das Wort ist nicht von mir) – ja samalla Waltoninkin kategoria-ajattelun, sinänsä esteettisen tarkastelun peruskauran, kritiikkiin: mitä voidaan tehdä, jos uusia kategorioita luodaan teoskohtaisesti (kehäpäätelmiä?), jos teoksia luodaan tarkoituksellisesti härnäämään ja/tai tekemään tietoiseksi kategorista tarkastelua (jälkistrukturalismia?), tai jos teokselle mahdollisia tarkastelun kategorioita on useita? Entä, jos tekeekin koko tästä ongelmakentästä taiteensa lähtökohdan? Eivätkö silloin teokset Lauria lainatakseni ”ilmaise jotakin, jäsennä maailmaa tai jopa onnistu muuttamaan sitä”? Ainakin ne ovat erityisen haavoittuvia ”tämä ei ole musiikkia” -tyyppisille syytöksille.

Itselleni Cage oli yksi tärkeimmistä ahaa-elämyksistä äänien ja mahdollisen musiikin suhteen, vaikka cageläistä sattuma-ajattelua en läheiseksi koekaan, vieläpä ’composer’-sanan etymologiaan erityisen huonosti sopivana. ”Hokkuspokkus”: täten se vastakohtaisuudellaan kuuluukin ”komponoinnin” aihepiiriin! Ajattelua, sano.

Lähtökohtana on mielestäni pidettävä tarkastelijan suopeaa lähestymistä, siitä ei pääse yli eikä ympäri, samoin kuin ei kielenkäytön hallitsemisestakaan kommunikaation lähtökohtana. Ensin pitää (yrittää) ymmärtää, mitä teoksessa/lla on yritetty tehdä, vasta sitten voi sanoa, onko teos onnistunut. Keinovarat pitää hallita, sekä taiteilijan että kriitikon.

Ihmettelen muuten, miksi joku haluaa käyttää niin kökköä sanaa kuin ’poikkitaiteellinen’ (vrt. poikkipuolinen), kun voi sanoa hyvällä, kirkkaalla suomella ’monitaiteellinen’ tai ’monitaiteinen’ (vrt. monikulttuurillinen, monivilja). Koska poikkitaiteellisuus on muodissa? (Ja muoti on seksikästä?)