Vastaa aiheeseen: Mozart, Schönberg, Lindberg

Harjoituspäivä tai pari lisää olisi tehnyt terää Arnold Schönbergin hankalille orkesterivariaatioille. Olisin kaivannut välillä vilkkaasti liikkuvaan musiikkiin lisää hengittävyyttä ja soinnillista rauhaa, vaikka Radion sinfoniaorkesterin yhteissoitto melko puhdasta ja tarkkaa olikin. Eri soitinryhmät soittivat lukuisat soolonsa napakasti.

Sekä Emanuel Ax’n habitus että soittotapa on sympaattinen. Kollegiaalinen suhtautuminen orkesterin muusikoihin oli erityisen paikallaan Mozartin mittavassa c-duurikonsertossa, jonka soolo-osuus välttelee dramaattisia eleitä. Pianistin otteet olivat nallemaisen pehmeitä, mutta aivan myyty en silti tästä tulkinnasta ollut: kuudestoistaosakulut puuroutuivat paikoin, ja fraaseissa oli turhaa kiirettä, myös ylimääräisenä kuullussa Schubertin sonaatin op. 120 hitaassa osassa.

On myös sanottava, ettei tällainen filharmooninen tulkinta Mozartista ole makuuni. Valtava konserttiflyygeli tasaisine vireineen ja rekistereineen tekee möhkälemäisen vaikutelman, turhan iso jousisto taas tasapäistää artikulaatiota ja yksilöllisiä ääniä tarpeettomasti. Sellainen vapautuneisuus ja heittäytyminen, joka on ominaista monille periodisoittoon perehtyneille orkestereille ja vaikkapa Tapiola Sinfoniettan wieniläisklassisille tulkinnoille, jäi taka-alalle.

Siinä missä Schönberg puolusti oikeuttaan säveltää vaikeasti avautuvaa musiikkia, soljuu Magnus Lindbergin ammattimiehen otteilla konstruoima uutuus Graffiti miellyttävästi alusta loppuun. Yli puolituntinen teos soikin koko ajan niin tasapainoisesti, että aloin jo kaivata säröä tekstuuriin – varsinkin, kun puhe on välillä nussimisesta, välillä ristiinnaulitsemisesta.

Graffitin elokuvamainen satsi soi Sakari Oramon käsissä hyvin. Myös tyylikkäästi laulanut ja komeita soolojakin väläytellyt Helsingin kamarikuoro ansaitsee kiitosta, vaikka suuremman laulajiston tuoma iskevyys olisi ollut paikallaan ajoittain.