Amfion pro musica classica

Author Archives: Perttu Haapanen

Aikamme kamarimusiikki -leiri

Vedin viime viikolla improvisaatioryhmää Stadian opiskelijoiden Aikamme kamarimusiikki -leirillä Kallio-Kuninkalassa, Järvenpäässä. Tämänkaltainen leiri on hieno keksintö, mistä kiitos leirin järjestäneelle Juan Antonio Murolle. Leirin tarkoituksena on saada vauhtiin teokset, jotka esitetään helmikuun lopussa Stadian Aikamme kamarimusiikki -viikolla. Muutaman päivän intensiivinen eläminen teosten kanssa ja filosofiset iltakeskustelut musiikin ympärillä tuntuvat avaavan teokset aivan eri tavalla kuin ns. normaaliharjoittelu. Read More →

Historiallista tulevaisuutta

Eero Hämeenniemen uusi kirjaLueskelen säveltäjä Eero Hämeenniemen uutta kirjaa ”Tulevaisuuden musiikin historia”. Kirja on monin tavoin mielenkiintoista luettavaa; Hämeenniemi vertailee mm. intialaisen ja länsimaisen taidemusiikin kenttää, joista molemmista hänellä on pitkällinen kokemus. Hän myös nostaa länsimaisen musiikin historiasta esiin asioita, joita ei välttämättä tule ajatelleeksi. Hän kirjoittaa kirjan loppupuolella kauniisti musiikin itseisarvosta osana suurta historiallista projektia, ihmisen pyrkimyksessä saada merkitystä olemassaololleen. Tässä projektissa musiikki ei ole olemassa sitä varten, että ihmisen työkyky paranisi tai kulttuurivienti kukoistaisi. Niin ikään talous ja raha ovat vain välinearvoja. Read More →

Neuvottelukulttuuria

ValtionvarainministeriöHS 27.9.2007:

”[…]opetusministeriö vastusti veikkausvoittovarojen käyttöä Senaattikiinteistöjen menoihin, mutta hävisi neuvotteluissa valtiovarainministeriön virkamiehille.”

Noin vuosi sitten valtiovarainministeriön nuoret virkamiehet olivat kutsuneet vapaamuotoiseen tapaamiseen muotoilijoita ja säveltäjiä. Ilokseni saatoin todeta, että monella nuoremmalla virkamiehellä oli omakohtainen suhde klassiseen musiikkiin, joko oman harrastuksen tai lasten kautta. Read More →

Taloustaidetta

Taloustaidetta

Lueskelen toisinaan Talouselämä-lehteä, jostain syystä usein lääkärissä odotellessani. Viime viikon numerossa Pekka Seppänen kaipaa kolumnissaan vastavoimaa vallanpitäjille ja toteaa perinteisen vastavoiman olleen taiteilijat. Hänen mukaansa taide pyrkii nykyäänkin aikaansaamaan muutoksia, mutta ei yhteiskunnassa, vaan pankkitileillä. Seppäsen kolumnin mukaan kirjailijan päätavoite ei ole maailman parantaminen, vaan Finlandia-palkinto. Rokkarin uran kruunaa platinalevy ja kutsu Linnan juhliin, eivätkä he Seppäsen sanoin lähetä edelliselle sukupolvelle haisevaa vastalausetta, vaan ammattitaitoisia vientitukianomuksia.

Samassa numerossa oli juttu taiteesta sijoituskohteena otsikolla ”Paras taide tuottaa kuin pörssi”. Ko. artikkelissa esiin nostettiin erityisesti Ilkka Lammen töiden hurja arvonnousu. Pitää siis valitettavasti edelleen paikkansa, että taiteilijan kannattaa kuolla traagisesti ja nuorena.

Taiteen keräilijä, filosofian tohtori ja taidemarkkinoiden tutkija Pauliina Laitinen-Laiho toteaa artikkelin viimeisessä kappaleessa näin: ”Suomessa ajatellaan, että apurahat työllistäisivät taiteilijoita, mutta se ei pidä paikkaansa. Ne ovat tunnustuksia taiteellisesta työstä. Paras kannustin taiteilijalle on hyvin toimiva taidekauppa.” Mielenkiintoinen kommentti Helsingin ja Turun yliopistoissa sekä Turun Kauppakorkekoulussa opiskelleelle henkilölle. Yliopistojen tutkimusapurahoja voisi myös alkaa myöntää tunnustuksina. Kuka sitten rahoittaisi tutkimuksen? Ehkä se onnistuisi joissakin tapauksissa sponsorituella. Tutkimuksen valmistuttua yliopisto voisi palkita tutkimuksen tehneen tutkijansa apurahalla.

Saman lauseen apurahan tunnustusluonteesta olen kuullut muutamia kertoja myös kevyen musiikin leiristä, mm. silloin kun nyt jo edesmenneelle Juice Leskiselle myönnettiin taiteilija-eläke.

Kun apurahoja aletaan myöntää tunnustuksina tai palkintoina, kannattaa ne lopettaa. Tällä hetkellä apurahoilla on vielä selvä funktio, mutta jos ne muuttuvat palkinto-/tunnustusluonteisiksi, alkaa apurahakritiikki pitää paikkansa; miksi tukea yhteiskunnallisesti sellaista, mikä muutenkin tulee toimeen? Parempi kuitenkin olisi edelleenkin suunnata niitä nimensä mukaisesti sinne, missä niitä oikeasti tarvitaan. Muutetaan nimi vaikkapa taiteen kehittelytueksi, mikäli se sopii nykymaailmaan paremmin. Innovatiivinen taide ei Talouselämän määrittelemän ”parhaan taiteen” lailla ”tuota kuin pörssi”, paitsi ehkä 50-100 vuoden perspektiivillä.

Jalkapallomerkintöjä

Käyn keskiviikkoisin ja perjantaisin pelaamassa jalkapalloa kahden eri joukkueen kanssa. Toisessa joukkueessa pelaa pääosin muusikoita ja säveltäjiä, toisessa puolestaan monikansallinen joukko muotoilijoita, kuvanveistäjiä, graafikkoja, sosiologeja, ekonomiopiskelijoita, yksi runoilija ja yksi sekatyömies.

Eilinen peli oli omalta osaltani melko huono. Kuitenkin parhaimmillaan pelissä pääsee eräänlaiseen flow-tilaan, missä ratkaisut syntyvät ikään kuin suoraan ilman minkäänlaista epäröintiä tai spekulointia. Ajattelu tapahtuu ikään kuin ruumiillisesti. Luin joskus tutkimuksesta, jossa tiedemiesten merkittäviin oivalluksiin johtavan ajattelun takana ei todettu olevan pelkästään perinteisiä tiedollisia ja verbalisoitavia käsitteitä. Tutkimuksessa oli korostettu ei-verbaalisten käsitteiden aktiivista merkitystä ajattelussa.

Kehityspsykologi Daniel Sternin käsite vitaaliaffekti liittyy tapaan, jolla lapsi hahmottaa maailmaa ennen kielen kehitystä. Ymmärtääkseni tällaisia ovat mm. ruumiilliset kokemukset ja liikekokemukset. Kuvittelen tunnistavani vitaaliaffektin ja eräänlaisen ruumiillisen ajattelun oleellisena työvälineenä omassa säveltämisessäni, musiikin etenemisen ja värien muutoksien kokemisessa. Ajattelu voi olla tietoista, mutta ei välttämättä tiedollista. Jotkut säveltäjät puhuvat siitä, että musiikki koetaan säveltäessä ruumiillisesti, esimerkiksi alavatsassa. Jalkapallon tilanteiden dynamiikan ymmärtämisessä ja pelaamisessa tarvitaan myös ei-kielellisiä käsitteitä. Onnistuneimmillaan tiedollinen ja ruumiillisen ajattelu yhdistyvät; hyvässä harrastusmielisessä pelissäkin pitää olla jonkinlaista sovittua strategiaa.

Ei-kielellisillä käsitteillä oivaltamisen tai kokemisen voi kokea ikään kuin ylhäältä päin annettuna tietona. Taiteessa saatetaan puhua kanavoimisesta, jumalallisuudesta tai pyhyydestä. Jos itsetuntemuksen taso on jostain syystä alhainen, ruumiillisuuden kokemukset puuttuvat ja itsereflektio on heikkoa, voi tästä seurata subjektiivisella tasolla pääosin pelkkää huonoa; oman neromyytin luomista tai ideologista fanatismia. Kollektiivisella tasolla taide-elämässä tämä voisi tarkoittaa kansallismielisyyttä ja provinsialismia.

Ei kai tällaista meillä tapahdu, urheilun ja musiikin maassa?