Amfion pro musica classica

Author Archives: Cecilia Oinas

New York Philharmonicin syyskauden avajaiskonsertti Avery Fisher Hallissa 18.9.

Hei taas kaikille! New Yorkin konserttikausi pyörähti käyntiin viime viikolla Lincoln Centerin New York Philharmonic -orkesterin konsertissa, jossa kapellimestarina oli Lorin Maazel ja pianosolistina Yefim Bronfman.

Konsertti alkoi amerikkalaisen nykysäveltäjän, Steven Stuckyn (s. 1949) teoksella Rhapsodies for Orchestra (2008), joka oli samalla USA:n kantaesitys. Teos oli napakka, yksiosainen kokonaisuus, joka sisälsi erilaisia episodeja. Ensimmäiset pari minuuttia muistuttivat ainakin suomalaisen konsertissakävijän korvaan erehdyttävän paljon Magnus Lindbergin orkesterimusiikilta, mutta kappaleen edetessä tämä vaikutelma hälveni. Puu- ja vaskipuhaltimien käyttö oli miellyttävän monipuolista, ja eri soittimien ostinatot toimivat siltoina aina seuraaviin episodeihin. Teos oli hienosti rakennettu, ja erityisesti codassa tapahtuva asteittainen hiljentyminen oli vaikuttava.

Entisestä Neuvostoliitosta aikoinaan Israeliin emigroitunut pianisti Yefim Bronfman piti vahvasti ohjat käsissään Sergei Rahmaninovin (1873–1943) pianokonsertossa nro 3 d-molli  (1909). Maazel ja Bronfman näyttivät sopineen, että konsertto aloitetaan lähes saman tien kun pianisti on istuutunut flyygelin äärelle. Muutenkin alku otettiin melko säästellen: ensimmäiset kymmenen minuuttia olivat kovin eleetöntä – vaikkakin vaivatonta – soittamista sekä pianistilta että orkesterilta. Bronfman pääsi näyttämään virtuoosikykynsä liki täydellisessä suorituksessa ensimmäisen osan kadenssissa (kahdesta Rahmaninovin kirjoittamasta kadenssista se pidempi ja teknisesti vaikeampi). Pääteeman viimeinen esiintyminen ensimmäisen osan lopussa jäi mieleeni erityisen koskettavana hetkenä, jossa teema alkoi Bronfmanin soittamana yhtäkkiä hengittää, oli kauniisti muotoiltu sekä soitettu selkeästi hiljempaa kuin edellisillä kerroilla. Sen sijaan konserton viimeinen osan Bromfman soitti sellaisella tempolla, että orkesterilla oli jo vaikeuksia pysyä perässä. En ihan ymmärtänyt, mihin tuollaisella nopeudella pyrittiin – siihenkö, että esityksen jälkeen osa yleisöstä taputti seisten? – sillä kokonaisuus ei enää ollut kasassa. Sekin kolmannen osan kuuluisa paikka, jossa pianisti soittaa isoja arpeggioita, meni täysin nokilleen. Konsertto oli joka tapauksessa ilmeinen menestys ja näytti lunastavan kuulijoiden odotukset huutomyrskyn perusteella.

Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin kahta sarjaa, jotka olivat Maurice Ravelin (1875–1937) Ma Mère l’Oye (1910/1912) sekä Béla Bartókin (1881–1945) Ihmeellinen mandariini (1919/1931). Maazel johti Ravelin hienostuneesti ja vivahteikkaasti, mutta tämä kaikki oli vain esimakua Bartókin nerokkaan teoksen räjähtävälle tulkinnalle, joka sai yleisön lämpenemään huimiin aplodeihin. NYP tuntui olevan elementissään ja soitti säkenöivästi, tarkasti, värikylläisesti ja intohimoisesti. Raivoisat aplodit johtivat peräti kahteen ylimääräiseen, jotka Mazel johti Ravelin ja Bartókin esitysten ohella ulkoa. Unkarilaisten sukujuurteni takia jouduin hiukan hymähtelemään ensimmäiselle ylimääräiselle, Brahmsin 5. unkarilaiselle tanssille. Bartókin teoksen jälkeen tällainen kappalevalinta oli – suonette anteeksi sanavalintani – hieman kitschiä. Toinen ylimääräinen oli puolestaan Bizet’n L’Arlésienne-sarjan (No. 2) viimeinen osa, Farandole, jossa orkesterin sooloklarinetisti pääsi lurittelemaan taiturimaisia kuvioita.

Kaiken kaikkiaan ensimmäinen kertani New York Philharmonicin konsertissa oli hyvä kokemus. Lincoln Centerin Avery Fisher Hall on akustiikaltaan kelpo sali, jossa näyttää olevan helppoa soittaa täyteläistä orkesterisatsia.

Ces & the City

Hei kaikille Amfionin lukijoille! Tämä on New Yorkin blogini ensimmäinen merkintä, ja lupaan tästedes kirjoittaa kuulumisiani – erityisesti konserttikuulumisia – aina kun ehdin.

Konserttikausi starttaa täällä käyntiin vasta syys-lokakuun vaihteessa, minkä vuoksi olen toistaiseksi käynyt ainoastaan kahdessa klassisen musiikin konsertissa. Ensimmäinen oli Emerson-kvartetin konsertti Lincoln Centerin ”Mostly Mozart”-festivaalilla, toinen oli puolestaan oman yliopistoni järjestämä kamarimusiikkikonsertti Elliott Carterin ja Olivier Messiaenin kunniaksi – molemmathan ovat syntyneet vuonna 1908, mutta edellinen on yhä elossa, viettää joulukuussa 100-vuotisjuhliaan ja säveltää minkä ehtii!

Pelkästään Lincoln Centerin ja Carnegie Hallin konserteista saa vatsansa niin sanotusti täyteen; kuluvalla viikolla esiintyy mm. NY Philmarmonic Orchestra, kapellimestarina Lorin Maazel ja pianosolistina Yefim Bronfman, joka soittaa Rahmaninovin 3. konserton. Viikolle 39 olen jo ostanut lipun Carnegie Halliin San Francisco Symphony Orchestran konserttiin, jossa mm. Labequen sisarukset ovat solisteina Poulencin valloittavassa konsertossa kahdelle pianolle. Metropolitanin oopperassa pyörivät alkusyksystä niin Straussin Salome (päätähtenä Karita Mattila –ja kyllä, kyseessä on SE ohjaus), Ponchiellin La Gioconda (päätähtenä sopraano Deborah Voigt) kuin Mozartin Don Giovannikin.

New Yorkissa voi tunnetusti nauttia myös muiden musiikkigenrejen, kuten vaikkapa musikaalin, antimista, joten kirjoittelen myös näistä kokemuksista, mikäli sellainen sattuu kohdalle. Olen jo kuullut kehuja esimerkiksi ”Hairspray”-musikaalista, joten saapa nähdä…

À bientôt,
Cecilia

Cecilia Oinas on musiikinteorian jatko-opiskelija ja pianisti Sibelius-Akatemiasta. Kuluvan lukuvuoden hän viettää City University of New Yorkin Graduate Centerissä vierailevana tutkijaopiskelijana (nk. Visiting Scholar). Väitöskirjan aiheena Cecilialla on Felix Mendelssohnin ja Robert Schumannin pianotriot, joita hän tutkii sekä analyyttisesti että esittäjän näkökulmasta.