Amfion pro musica classica

Category Archives: Kirjoittajat

Mietteitä periodiliikkeen vuorovaikutustaidoista

Richard Egarr. Kuva: Marco Borggreve

Klassisen musiikin ammattilaisiin (esittäjiin ja säveltäjiin) voidaan monilta osin soveltaa eräänlaista kolmijakoa: On modernin instrumenttikoulutuksen saaneita soittajia, joiden saama koulutus edustaa vanhastaan ajattelutapaa, jossa musiikin historia nähdään jonkinlaisena jatkumona, jossa nykyhetki edustaa parasta tietämystä siitä. Sen lisäksi on periodisoittajia, joiden koulutus pyrkii antamaan jokaiseen musiikkiin sen oman näkökulman. Ja kolmantena ryhmänä voidaan nähdä säveltäjät ja soittajat, jotka pyrkivät luomaan ja/tai esittämään uudenlaista musiikkia. Nykyaikana onneksi yhä harvempi muusikko pysyttelee kategorisesti vain yhdessä näistä leireistä.

Suomen kokoisessa maassa ei ole varaa nirsoilla barokkisoitinten taitajia keikoille haalittaessa, ainoastaan niihin keskittyneitä soittajia on kertakaikkiaan liian vähän. Mukaan on otettava myös monipuolisia modernin puolen muusikoita, jotka taitavat myös vanhoja soittimia. Onneksi meillä on sikäli tervehenkinen toimintakulttuuri, että kiinnostuneet otetaan avosylin mukaan kokeilemaan ja heti, kun taidot riittävät, myös keikoille ilman turhia ennakkoluuloja siitä, ettei olisi mahdollista kyetä ylläpitämään monenlaisten musiikkityylien hallintaan. Olen itsekin pianistintaustani vuoksi kokenut aikanaan saman lämpimän vastaanoton, joka ”ulkopuolisille” on kotimaassa tarjolla.

Muualla Euroopassa tilanne ei ole välttämättä ollenkaan sama. Suurimpia syitä on varmaankin se, että periodisoittajia kertakaikkiaan on paljon enemmän, joten ”kaksoisagentteja” ei tarvita yhtä kipeästi. Useimmiten asenne vaikuttaa olevan se, että omat pienet tai keskisuuret soittajapiirit pyritään pitämään mustasukkaisesti suljettuina ulkopuolisilta yrittäjiltä. Esimerkiksi täällä Hollannissa ollaan Suomea dogmaattisempia mitä tulee periodiliikkeeseen. Monesti varsinkin opiskelijasta tuntuu siltä, ettei musisoinnin tärkein päämäärä olisi mahdollisimman kiinnostava ja vaikuttava soiva lopputulos, vaan mieluummin keskitytään pyörimään periaatteellisella tasolla. On ehkä hiukan yllättävää, että nimenomaan Suomessa eikä esimerkiksi Hollannissa on kuluneen parinkymmenen vuoden aikana saatu vakiinnutettua molempiin suuntiin suhteellisen hyvin toimiva yhteistyö: tänä päivänä periodisoittajien asiantuntemusta ja ammattitaitoa arvostetaan moderneissa piireissä ja toisaalta niissä ollaan nykyään usein aidosti kiinnostuneita tutustumaan perioditekemiseen. Eikä moderni tausta ole mikään leima periodipuolelle syvemmällekään loikanneen soittajan otsassa. Täytyy myös huomioida, että periodipuolen spesialistien modernin puolen osaaminen ei ole mitenkään automaattista Suomessa, vaikka siellä onkin hiljattain alettu säveltää myös melko paljon uutta musiikkia periodisoittimille.

Huolimatta paranevasta vuorovaikutuksesta modenin puolen muusikot ovat usein hiukan varuillaan periodisoittajien kanssa soittaessaan. Jostain syystä periodisoittajat saattavat helposti vaikuttaa besserwissereiltä, jotka tulevat viisastelemaan ja hämmentämään tuttua ja turvallista soppaa ihan turhanpäiten. Luonteva keskusteleva yhteistyö ei ainakaan aina tunnu onnistuvan toivotulla tavalla.

Satuin pääsiäisen aikoihin paikalle Het Haagse Residentie Orkest:n (Haagin kaupunginorkesteri) Matteus-passioharjoituksiin paikalliseen konserttitaloon. Vierailevana kapellimestarina oli Richard Egarr ja continuosoittajana oli Amsterdamin konservatorion cembalonsoiton professori Menno van Delft. Egarr on tunnettu monipuolisena kaikkien kosketinsoitinten taitajana ja kapellimestarina, joka työskentelee kaikenikäisen musiikin parissa. Hänen äärimmäisen energinen ja karismaattinen otteensa orkesteriin oli upeaa katsottavaa. Erittäin hyvät laulusolistitkin saivat soittajat ja kuoron hengittämään kanssaan ilmaisvoimaisella esiintymisellään. Kerrankin modernin sinfoniaorkesterin ja periodikapellimestarin yhteistyö ei tuntunut varovaiselta ja kompromissihakuiselta, vaan soiva lopputulos oli aidosti innostunut ja tuore. Tarkoitukseni ei ole väittää, että kaikkien muusikoiden pitäisi olla joka alan asiantuntijoita, vaan herättää ajatuksia siitä, ettei soittajan ole hyvä jumiutua pelkästään omaan erityisosaamisalueeseensa. Kaikki tyylit ja periodit antavat uusia ja valaisevia näkökulmia toisiinsa.

Sunnuntain urkuhieronta

Saint-Eustachen urut. Kuva: Arnaud Frich

Papin jakaessa ehtoollista urkuri päästää valloilleen hurjimmat musiikilliset fantasiansa. Messusta muodostuu maaginen jännitysnäytelmä, joka huipentuu apokalyptiseen loppusoittoon. Kirkkokansa kiirehtii nopeasti ovia kohden, aivan kuin peläten urkurin voimannäyttöä. Huimaavan korkeassa katedraalissa soitinmassat vellovat kuin hyökyaallot myrskyävässä meressä, ne piiskaavat kuulijaa kohti ekstaasia. Eipä iske suomipojalle kaipuu kuulla jyystävän jankuttavia virsiä kotikirkossa!

Sunnuntain iltamessu Saint-Eustachen katedraalissa on unohtumaton kokemus. Messua edeltää puolen tunnin mittainen urkuresitaali (”audition”). Eilen saimme nauttia italialaisen urkuri-säveltäjä Francesco Filidein (s. 1973) taituruudesta ja rohkeudesta. Resitaalissa kuulimme Bachin riemukkaan monumentaalisen Es-duuri-preludin ja fuugan (BWV 552) lisäksi György Ligetin varhaisen Ricercaren (1951) sekä japanilaisen Toshio Hosokawan Cloudscape-teoksen vuodelta 2000. Pisassa syntyneellä urkurillamme on värikäs ja äksy luonne (italiaksi ”incazzato”), joka tulee esiin sopivan särmikkäästi hänen tulkinnoissaan ja teosvalinnoissaan.

Konsertti-messua kuulemaan oli saapunut myös toinen pariisilaistunut italialaissäveltäjä, Mauro Lanza (s. 1975). Kuten Francesco myös Mauro on vanha tuttuni Ircamin ajoilta. Pariisin lisäksi heitä yhdistää toisiinsa opinnot sisilialaisen säveltäjägurun Salvatore Sciarrinon kesäkursseilla. Noukkiessamme katkarapuja kookospähkinän sisuksista thairavintolassa konsertin jälkeen tuli ilmi, että molemmilla on konsertit Ircamin Agora-festivaalilla ensi kuussa. Mauro on säveltänyt elektronimusiikkia ruotsalaiseen mykkäelokuvaan Häxan vuodelta 1921. Italia on muutenkin vahvasti esillä festivaalilla, sillä kolmessa konsertissa esitetään edesmenneen Luciano Berion jo moderneiksi klassikoiksi valikoituneita suurimuotoisempia teoksia (Passaggio, Formazioni, Coro), joiden pareina kuullaan kantaesitykset nuoremmilta säveltäjiltä. Berio-syklin ensimmäisessä konsertissa 9.6. esiintyy Ensemble intercontemporain Susanna Mälkin johdolla.

Kokemuksia Amsterdamista

Olen opiskellut cembalonsoittoa vaihto-opiskelijana Amsterdamin konservatoriossa (ent. Sweelinck-konservatorio) tämän vuoden tammikuusta asti. Hollanti on jo pitkään ollut suomalaisten periodi-instrumentalistien pyhiinvaelluskohteena, ennen siksi, että kotimaassa oli vaikeaa tai mahdotonta opiskella vanhoja soittimia maailman huipputasolla. Nykyään, kun Suomessakin opetus ja puitteet ovat huippuluokkaa, kiinnostaa Alankomaiden periodiliikkeen perinteet ja laajuus. Missä muualla vanhan musiikin liikkeen alkuaikojen merkkihenkilöt käyvät opiskelijamatineoissa tukemassa ja kannustamassa oman työnsä nuoria jatkajia? Tai missä muualla 1950-luvulta asti aktiiviset mestarit konsertoivat yhä seuraavien sukupolvien edustajien kanssa? Tietenkin ulkomaisia opiskelijoita houkuttelevat myös kuuluisat Concertgebouw-sali ja -orkesteri sekä muutenkin loistava konserttitarjonta ja keskeinen sijainti lähellä muitakin Keski-Euroopan keskuksia.

Hollanti on tunnettu myös avoimuudestaan ja vapaamielisyydestään – lähinnä rajojensa ulkopuolella ja sellaisten henkilöiden keskuudessa, jotka eivät välttämättä ole siellä käyneet. Täällä oli aikanaan hippiliikkeen Euroopan-keskus, ja vähemmistöjen oikeudet sekä päihdepolitiikka ovat olleet monesti ympäröiviä maita askeleen edellä. Nykyään paljon puhutusta vapaudesta ei ole jäljellä juuri muuta kuin punakoiden brittituristien, kovaäänisten espanjalaismatkailijoiden ja vaaleanpunaisiin verkkareihin pukeutuneiden amerikkalaisteinien laumat – lienevät kuulleet, että Amsterdamissa oli hyvät bileet joskus 1960- ja 70-lukujen taitteessa. Sittemmin ne juhlat ja se vapaus on koettu niin monen pyhiinvaeltajasukupolven toimesta, että jäljellä olevat paikalliset ovat lopen kyllästyneitä katselemaan kotikaupunkinsa välineellistämistä johonkin kesäfestivaalin ja ruotsinlaivan välimaastoon.

Nimensä takaisin Amsterdamin konsevatorioksi muuttanut oppilaitokseni on saanut täysin uudet tilat käyttöönsä vuosi sitten. Entinen jykevän linnamainen rakennus sijaitsee Concertgebouwin ja kansallismuseon kanssa Museumpleinillä kaupungin ainoassa avarassa kohdassa. Nykyinen on puolestaan hiukan Helsingin konservatoriota muistuttava 12-kerroksinen lasimöhkäle keskellä rakennustyömaata päärautatieaseman takapihalla keinotekoisella saarella, johon toistaiseksi pääsee vain tilapäisiä siltarakennelmia pitkin. Viereinen uudisrakennus on ollut koko kevään perustusvaiheessa, johon kuuluu kanavan mutapohjan vahvistaminen runsaalla paalutuksella, josta johtuen koko konservatoriorakennus tärisee. Paalutuskoneen aamusta alkuiltaan jatkuva tasainen jyske on vaikuttanut meihin koululla paljon oleskeleviin yllättävällä tavalla: koko koulun opettajisto ja opiskelijat on pyritty tehokkaasti ehdollistamaan siihen, että kaiken musiikin peruspulssi on 53 iskua minuutissa. Ja siinä on onnistuttukin: tempo on hyvin helppo palauttaa mieleen kotonakin.

Tungoksesta ja hiukan epäystävällisestä tunnelmasta huolimatta täälläkin asumisessa on puolensa. Erityisesti maaliskuun puolivälissä alkaneet mitä kauneimmat kevätsäät ovat pyyhkineet käytännön huolet tehokkaasti maton alle. Konservatorion 9. kerroksessa sijaitsevassa kirjastossa kiinnostavia kokoelmia tutkiessa on voinut tarkkailla hiljalleen vihertyvää kaupunkia, johon korkea sijainti antaa lähes täydellisen panoraamanäkymän.

Menuettiväännöksiä ruumishuoneessa

kulttuurikeskus 104

Kaupungin pohjoislaidalla keskelle köyhemmän väen tornitaloja on avattu viime lokakuussa uusi kulttuurikeskus nimeltä Centquatre eli 104. Tilat ovat todella laajat, sillä kyseessä on kokonaisen korttelin kokoinen entinen ruumishuone. Eräs ranskalainen muusikkoystäväni kuvaili ironisesti ”satanelosessa” käyviä taiteenrakastajia nimellä ”bobo”. Se tarkoittaa bourgeois bohémien (boheemi porvari). Nämä ihmiset tulevat pääosin rikkaan eliitin parista, vaikka äänestävätkin vasemmistoa ja näyttäytyvät mielellään muodikkaan kansanomaisissa paikoissa. Joka tapauksessa 104-keskuksen tarjonta on huiman monipuolista. Kaikki taiteenalat ovat siellä edustettuna, ja lisäksi se tarjoaa residenssin useille kansainvälisille taiteilijoille, kirjailijoille, dramaturgeille, tanssijoille jne. Juuri parhaillaan keskuksen suojissa majailee suomalainen video- ja valokuvataiteilija Anu Pennanen. Anu työstää videoteosta Pariisin ydinkeskustan hallien korttelista, joka on kaupungin lähiöiden nuorten kohtaamispaikka.

Oma pääsyyni vierailla entisessä ruumishuoneessa oli eilinen Cairn-ensemblen konsertti. Konsertin ajankohta on huolella valittu tähän hieman makaaberiin paikkaan sopivaksi, sillä se on osana sarjaa, jonka kaikki konsertit soitetaan uuden kuun aikaan.  Ensemble on minulle vanha tuttu, sillä he kantaesittivät Bachin musiikkiin hyvin läheisesti liittyvän trioteokseni vuonna 2000. Ensemblen taiteellinen johtaja on nuori lahjakas säveltäjä Jérôme Combier. Eilinen konsertti oli omistettu ranskalaisen säveltäjän Gérard Pessonin (s. 1958) musiikille. Säveltäjä, jota olen kuullut kutsuttavan ”Ranskan Lachenmanniksi”, oli itse paikalla juontamassa konsertin. Yhteistä molempien säveltäjien estetiikalle on mieltymys hälyihin ja pirstaleisen ”aukkoinen” sointimaailma. Siihen yhtäläisyydet sitten päättyvätkin, sillä Pessonin keveän elegantti ilmaisu humoristisuudessaan on kovin kaukana saksalaisen säveltäjän metafyysisestä hurjuudesta. Pessonin leikkimielisen parodioivassa suhteessa traditioon häivähtää Erik Satien vänkyrä hahmo.

Tällä kertaa Pessonin ”sabotoinnin” kohteena oli Mozartin menuetti D-duuri (KV 355 vuodelta 1790). Aluksi kuulimme alkuperäisen teoksen pianolla soitettuna. Sen jälkeen seurasi sarja erilaisia muodonmuutoksia eri kokoonpanoille kirjoitettuna. Eräässä niistä menuetti pikakelattiin lävitse mahdollisimman nopeasti viulun ja alttoviulun esittämänä. Eräässä toisessa transformaatiossa keskityttiin menuetista valittuihin neljään sävelkorkeuteen. Lisäksi kuulimme variaatiot Olivier Messiaenin ja Morton Feldmanin tyyleihin. Kantaesityksenä kuultu Solo 2 huilulle tuntui hauskan mielikuvituksellisten kappaleiden seurassa melkoiselta mahalaskulta: menuetti käytiin siinä lävitse hieman mekaanisesti maustamalla se muutamalla ornamentilla. Olikohan säveltäjällä tullut kiire…

Sarhanin nenä ja Pariisin puistot

Pariisissa sää vaihtuu jatkuvasti. Aurinkoista iltapäivää voi seurata kolea ilta, ja silloin kannattaa mennä elokuviin. Sorbonnen lähistöllä on useita pieniä leffateattereita, jotka vastaavat ohjelmistonsa puolesta Helsingin Orionia. Eräässä niistä pyörii juuri näinä päivinä uuden aallon mestarin Eric Rohmerin koko tuotanto. Eilen illalla tuli nähtyä La femme de l’aviateur (”Lentäjän vaimo”) vuodelta 1980. Filmi oli kuvattu Pariisissa ja oli ihmissuhdekiemura-dialogiensa puolesta ranskalaistakin ranskalaisempaa. Tuli vähän samanlainen olo kuin jos olisin mennyt katsomaan Kaurismäkeä Helsingissä.

Filmissä nuorimies François lähtee varjostamaan kihlattunsa rakastajaa (joka on liikkeellä tuntemattoman naisen kanssa) ja päätyy Buttes Chaumont -puistoon. Siellä hän kertoo Lucie-nimiselle tytölle (joka luulee olevansa Françoisin varjostuksen kohde) etsivänsä Place des Fêtes -aukiota. Juuri noilla samoilla tienoilla itsekin kiertelin muutama päivä sitten (onneksi vähemmän monimutkaisissa merkeissä), ennen vierailua ystäväni François Sarhanin luona. François on Rouenista kotoisin oleva ikäiseni säveltäjä, joka asuu Pariisissa Place des Fêtes -aukion laidalla. François oli juuri palannut Brysselistä Ars Musica -festivaalilta, jossa häneltä esitettiin muiden teosten ohella Telegrams from the Nose. Teos on syntynyt yhteistyössä eteläafrikkalaisen taiteilijan William Kentridgen kanssa. Kentridge ohjaa Sostakovitsin Nenä-oopperan New Yorkin Metropolitaniin ensi vuonna, ja niinpä Telegrams from the Nose -teoksen materiaali on syntynyt ohjauksen luonnoksista ja harjoitelmista. Sarhanin ja Kentridgen teoksessa yhdistyvät musiikkiteatteri, video ja installaatio hyvin kekseliäällä tavalla. François lainasi minulle esityksen taltioinnin DVD:nä. On hauska nähdä kuinka monipuolisen roolin säveltäjä on ottanut kyseisessä teoksessa. Aluksi hän ilmestyy lavalle resitoimaan Daniil Harmsin älyvapaata tarinaa pantomiimina yhdessä vikuroivan varjonsa kanssa. Sen jälkeen hän siirtyy kapellimestarin pallille. Oman omituisen värinsä teoksen äänimaailmaan tuovat stroh-soittimet. Niissä viulun ja sellon runkoon on yhdistetty eräänlainen gramofonin suppilo. Ääni on metallisen karhea. Stroh-sellisti soittamisen lomassa jatkaa Harmsin tarinoiden kertomista. (Lisätietoa kyseisestä teoksesta ja Sarhanin muista projekteista löytyy osoitteesta http://fsarhan.net/)