Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinto myönnettiin juuri tanskalaisen Peter Bruunin musiikkiteatteriteokselle Miki Alone (2002). Siinä, että teoksen pääosassa on ”hullu” nainen, ei sinänsä ole mitään uutta. Miki Alonen toteutus on sen sijaan erittäin ansiokas, varsinkin erinomaisten esittäjien vuoksi. Satuin näkemään kyseisen teoksen Kööpenhaminassa 2004. Read More →
Salome Metissä 26.9.
On kulunut kaksi päivää siitä, kun näin Salomen New Yorkin Metropolitan-oopperassa. Suomalaisissa medioissa (hiukan myös täällä rapakon takanakin) velloneen etukäteiskohun vuoksi minusta tuntuu vaikealta kirjoittaa kokemuksestani. Ensinnäkin myönnän avoimesti, että tämä oli ensimmäinen kerta kun näin Salomen ”livenä”; voinko siis arvioida ohjausta, näytämöllepanoa, laulajia, koreografiaa? Koska kyseessä on päiväkirja, mielestäni voin! Siispä aloitetaan.
Herkutteluviikko: 2x Metropolitan & 1x Carnegie Hall 24-26.9.08
Herkutteluviikko: 2x Metropolitan & 1x Carnegie Hall 24-26.9.08
Kuluva viikko on omalta osaltani ollut yhtä konsertissa- ja oopperassakäyntiä: keskiviikkona vierailin ensimmäistä kertaa Metropolitanin oopperassa, jossa esitettiin Amilcare Ponchiellin (1834–1886) nelinäytöksinen La Gioconda (1876). Torstaina oli vuorossa San Francisco Symphony -orkesterin konsertti Carnegie Hallissa, kapellimestarina Michael Tilson Thomas ja pianosolisteina Labèquen sisarukset. Eilen näin, kuulin ja koin Richard Straussin (1864 –1949) Salome-oopperan (1905), jossa sopraanomme Karita Mattila loisti Jürgen Flimmin modernisoidussa ohjauksessa.
1. La Gioconda
La Giocondan on sanottu olevan ”laulajien ooppera”, sillä teos rakentuu kuuden päähahmon varaan, joiden esittäjien on oltava huippuluokan laulajia. Roolihahmot ovat eräänlaisia oopperan arkkityyppejä: on Gioconda, kaunis katulaulajatar (sopraano), La Cieca, Giocondan sokea, pyhimysmäinen äiti (altto, usein käytännössä mezzosopraanon esittämänä), Enzo Grimaldo, genovalainen aatelismies ja Giocondan rakastaja (tenori, tottakai…), Barnaba, Giocondaa himoitseva ilkeä inkvisiittorivakooja (baritoni, tottakai…), Alvise Badoero, tuima pääinkvisiittori (basso) sekä Laura, Alvisen nuori vaimo ja Enzon entinen rakastajatar (mezzosopraano). Lisäksi oopperaa tähdittävät kolmannen näytöksen kuuluisassa ”Tuntien tanssissa” soolotanssijat, jotka saivat keskiviikon näytöksessä kenties suurimmat yksittäiset aplodit.
Giocondan osan lauloi tähtisopraano Deborah Voigt, joka ammattimaisuudestaan huolimatta jätti itselleni hieman vaisun vaikutelman. Tämä korostui erityisesti silloin, kun oopperan kaksi naispäähahmoa, Gioconda ja Laura olivat yhtäaikaa näyttämöllä; Lauran osan esittänyt Olga Borodina oli nimittäin sellainen äänikuningatar (positiivisessa mielessä), että peittosi helposti alleen Voigtin, jonka ääni ei itsekään ole aivan lyyrisimmästä päästä. Laurahan on oikeastaan oopperan ”voittaja”, jolle La Ciecan ensimmäisessä näytöksessä antama rukousnauha (kuuluisa ”Voce di donna o di angelo”-aaria) suojelee ja tuottaa onnea. Juuri Lauran kantaman rukousnauhan takia Gioconda ei voi tuhota häntä, vaan luopuu vapaaehtoisesti Enzostaan ja toimii rakastavaisten hyväksi tuhoten lopulta itsensä. Traagiseksi kääntyvä sankaritarhahmo on toki ilmaisumahdollisuuksiltaan monipuolisempi kuin Lauran osa, ja viimeisissä kohtauksissa Voigt oli vaikuttavimmillaan.
Oooperan muut laulajat tekivät niin ikään varmaa ja nautittavaa työtä: La Ciecan osan esittänyttä puolalaista Ewa Podlesia olisin kuunnellut enemmänkin. Venezuelalainen Aquiles Machado oli Borodinan ohella näytöksen toinen ”äänitykki”, jonka Enzosta välittyi puhdaspiirteinen, rakkaudennälkäinen sankaritenori. Bulgarialainen nuori basso Orlin Anastassov (Metropolitanin debyytti) omaa terveen ja pakottoman, salin viimeiselle penkille asti kantavan äänen, jota oli erittäin miellyttävää kuunnella. Pahuudessaan Puccinin Toscan Scarpiaan verrattavan Barnaban osan laulanut italialainen Carlo Guelfi oli vakuuttava, joskaan ei häikäisevä baritoni, jonka italia oli luonnollisesti kohdallaan.
2. San Francisco Symphony
Torstai-iltana New Yorkissa vierailulla oleva San Francisco Symphony -orkesteri oli valinnut NYP:n tavoin ohjelmaansa ei-saksalaista, 1900-luvun aikana tai sen jälkeen sävellettyä musiikkia. Konsertti alkoi György Ligetin (1923–2006) vuonna 1967 sävelletyllä teoksella Lontano, jonka jälkeen seurasi Francis Poulencin (1899–1963) Konsertto kahdelle pianolle ja orkesterille d-molli (1932), solisteina Katia ja Marielle Labèque. Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Sergei Prokofjevin (1891–1953) Sinfonia nro 5 B-duuri, op. 100 (1945).
Michael Tilson Thomas johti varmaotteisesti ja varsinkin Prokofievin sinfoniassa innostavasti. Haluaisin kuitenkin kritisoida hieman ohjelmistovalintaa, sillä mielestäni Ligetin hieno teos jäi totaalisesti unohduksiin Poulencin riemukkaan hurlumhei-konserton jälkeen. Haluttiinko (amerikkalais)yleisö pitää tyytyväisenä tai oliko Ligetin teoksen esittämisen syy ”hei-me-osataan-soittaa-uutta-musiikkia-ja-ollaan-avarakatseisia-ja-eihän-tämä-nyt-niin-vaikeata-ole-kun-se-on-tuttu-Kubrickin-elokuvasta”? Niin tai näin, konsertin alkuun olisi mielestäni sopinut paremmin vaikkapa jokin Mozartin serenadi tai vastaava yleisilmeeltään kevyempi teos. Kaiken lisäksi – uskomatonta kyllä – Ligetin jälkeen parvelta kuului pari yksittäistä buu-huutoa. Ja tämä teos on sentään yli neljäkymmentä vuotta vanha, siis jo musiikkia menneisyydestä!
Labequen sisaruksien sisääntulon myötä konsertin elokuvalline sivujuonne siirtyi Amélien tunnelmiin. Poulencin konserton tulkinta ei jättänyt moitteen sijaa: duon yhteistyö oli saumatonta, soitto kirkasta, pulppuavaa ja elämäniloista – sanalla sanoen sellaista kuin tällaisen musiikin pitääkin olla. Ylimääräisenä kuultiin vielä nelikätinen rymistyskappale, jossa duo pääsi ilottelemaan samalla tuolilla istuen.
Prokofjevin 5. sinfonia oli hieno kokemus, jossa SFP ja Tilson Thomas näyttivät parasta osaamistaan. Orkesterilla on erinomaiset vaski- ja puupuhaltajat, jotka selvisivät hienosti sinfonian vaativista stemmoista. NYP:n tavoin myös SFP:llä oli tilaa ylimäääräiselle kappaleelle, joka oli tällä kertaa Delibes’n Sylvia-baletin Cortege de Bacchus – Ritari Ässästä tutulla teemallaan.
New York Philharmonicin syyskauden avajaiskonsertti Avery Fisher Hallissa 18.9.
Hei taas kaikille! New Yorkin konserttikausi pyörähti käyntiin viime viikolla Lincoln Centerin New York Philharmonic -orkesterin konsertissa, jossa kapellimestarina oli Lorin Maazel ja pianosolistina Yefim Bronfman.
Konsertti alkoi amerikkalaisen nykysäveltäjän, Steven Stuckyn (s. 1949) teoksella Rhapsodies for Orchestra (2008), joka oli samalla USA:n kantaesitys. Teos oli napakka, yksiosainen kokonaisuus, joka sisälsi erilaisia episodeja. Ensimmäiset pari minuuttia muistuttivat ainakin suomalaisen konsertissakävijän korvaan erehdyttävän paljon Magnus Lindbergin orkesterimusiikilta, mutta kappaleen edetessä tämä vaikutelma hälveni. Puu- ja vaskipuhaltimien käyttö oli miellyttävän monipuolista, ja eri soittimien ostinatot toimivat siltoina aina seuraaviin episodeihin. Teos oli hienosti rakennettu, ja erityisesti codassa tapahtuva asteittainen hiljentyminen oli vaikuttava.
Entisestä Neuvostoliitosta aikoinaan Israeliin emigroitunut pianisti Yefim Bronfman piti vahvasti ohjat käsissään Sergei Rahmaninovin (1873–1943) pianokonsertossa nro 3 d-molli (1909). Maazel ja Bronfman näyttivät sopineen, että konsertto aloitetaan lähes saman tien kun pianisti on istuutunut flyygelin äärelle. Muutenkin alku otettiin melko säästellen: ensimmäiset kymmenen minuuttia olivat kovin eleetöntä – vaikkakin vaivatonta – soittamista sekä pianistilta että orkesterilta. Bronfman pääsi näyttämään virtuoosikykynsä liki täydellisessä suorituksessa ensimmäisen osan kadenssissa (kahdesta Rahmaninovin kirjoittamasta kadenssista se pidempi ja teknisesti vaikeampi). Pääteeman viimeinen esiintyminen ensimmäisen osan lopussa jäi mieleeni erityisen koskettavana hetkenä, jossa teema alkoi Bronfmanin soittamana yhtäkkiä hengittää, oli kauniisti muotoiltu sekä soitettu selkeästi hiljempaa kuin edellisillä kerroilla. Sen sijaan konserton viimeinen osan Bromfman soitti sellaisella tempolla, että orkesterilla oli jo vaikeuksia pysyä perässä. En ihan ymmärtänyt, mihin tuollaisella nopeudella pyrittiin – siihenkö, että esityksen jälkeen osa yleisöstä taputti seisten? – sillä kokonaisuus ei enää ollut kasassa. Sekin kolmannen osan kuuluisa paikka, jossa pianisti soittaa isoja arpeggioita, meni täysin nokilleen. Konsertto oli joka tapauksessa ilmeinen menestys ja näytti lunastavan kuulijoiden odotukset huutomyrskyn perusteella.
Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin kahta sarjaa, jotka olivat Maurice Ravelin (1875–1937) Ma Mère l’Oye (1910/1912) sekä Béla Bartókin (1881–1945) Ihmeellinen mandariini (1919/1931). Maazel johti Ravelin hienostuneesti ja vivahteikkaasti, mutta tämä kaikki oli vain esimakua Bartókin nerokkaan teoksen räjähtävälle tulkinnalle, joka sai yleisön lämpenemään huimiin aplodeihin. NYP tuntui olevan elementissään ja soitti säkenöivästi, tarkasti, värikylläisesti ja intohimoisesti. Raivoisat aplodit johtivat peräti kahteen ylimääräiseen, jotka Mazel johti Ravelin ja Bartókin esitysten ohella ulkoa. Unkarilaisten sukujuurteni takia jouduin hiukan hymähtelemään ensimmäiselle ylimääräiselle, Brahmsin 5. unkarilaiselle tanssille. Bartókin teoksen jälkeen tällainen kappalevalinta oli – suonette anteeksi sanavalintani – hieman kitschiä. Toinen ylimääräinen oli puolestaan Bizet’n L’Arlésienne-sarjan (No. 2) viimeinen osa, Farandole, jossa orkesterin sooloklarinetisti pääsi lurittelemaan taiturimaisia kuvioita.
Kaiken kaikkiaan ensimmäinen kertani New York Philharmonicin konsertissa oli hyvä kokemus. Lincoln Centerin Avery Fisher Hall on akustiikaltaan kelpo sali, jossa näyttää olevan helppoa soittaa täyteläistä orkesterisatsia.
Areena-Stockhausenia Varsovan Syksyssä
24.9.
Tiistaina esitettiin jäähallissa täydelle katsomolle Karl-Heinz Stockhausenin elektroakustinen Cosmic Pulses ja musikFabrikin soittama Michaels Reise um die Erde. Viimeksi mainittu on 2. näytös Licht-oopperan Donnerstag-osasta. Esitys oli puolidramatisoitu konserttiversio. Kaukalon paikalla oleva katsomo oli todellakin aivan täynnä muutamaa paikkaa lukuunottamatta, yleisöä paikalla oli ehkä noin 800, ellei jopa 1000. Huomattava saavutus jokseenkin kosiskelemattomalta musiikilta.
Keskimääräinen konsertissakävijä Varsovan Syksy -festivaalilla on iältään ehkä noin 25-40 -vuotias, ja huomattava osa on muita kuin muusikoita tai säveltäjiä. Järjestäjien ja taiteellisen johtajan mukaan eräs syy runsaisiin kävijämääriin on konserttien vieminen paikkoihin, joihin omani ja sitä nuoremman ikäpolven yleisön on ikään kuin luontevampi tulla. Tämä tarkoittaa esimerkiksi erilaisia klubimaisia taidetehtaita, joita Varsovaan on viime vuosina kunnostettu useita. Hekin tosin myöntävät, että se ei täysin selitä pääosin yleisömäärällisesti menestyksekkäitä konsertteja.
Puolasta voi tulla mieleen vaikkapa Chopin, Lutoslawski ja aristokratia; voisiko siis olla, ettei Puolassa pelätä kulttuurielitismiä, vaan se nähdään positiivisena ilmiönä. Onko Varsovan Syksyn brändi edistyksellisyys ja riskinotto, perinteitä kommentoiden tai siihen yhdistyen? Yleistäen ja kenties yltiöpositivistisesti ajatellen tämän haluaisi ymmärtää enteenä kaavoihin kangistuneen viihteen kuolemalle ja sivistyneen älymystön ja porvarismin uudelleen tulemiselle. Onko asemiinsa jähmettynyt vasemmistolaisuus myös kulttuurissa mennyttä aikaa? Onko haasteellisenkin nykymusiikin suurin ymmärretyksi tulemisen este poliittinen ja sukupolvien välinen?