Amfion pro musica classica

Category Archives: Kirjoittajat

EUBO – Euroopan unionin barokkiorkesteri

5.10.2009 17:05 , Jätä kommentti ,

EUBO harjoittelee Edinburgissa elokuussa 2009

Euroopan unionin barokkiorkesteri (EUBO, ent. EBO) on EU:n yhdessä eri sponsoritahojen kanssa ylläpitämä elin, jonka tehtävänä on viedä barokkimusiikkia mahdollisimman tasapuolisesti kaikkiin Euroopan unionin kolkkiin. Asiantuntijaraati valitsee keväisin pidettävissä koesoitoissa suunnilleen sadasta hakijasta parikymmentä jäsentä soittamaan kyseisen vuoden kiertueilla. Tänä vuonna valinta osui kolmen suomalaissoittajan kohdalle, allekirjoittaneen lisäksi barokkiviulisti Irma Niskanen ja barokkisellisti Louna Hosia kutsuttiin EUBO:n jäseniksi kaudelle 2009. Suomalaisedustus on tänä vuonna vahva, me kolme muodostamme peräti suurimman kansallisen ryhmän jaetusti espanjalaisten ja italialaisten kanssa (riippuen hiukan laskutavasta ja meneillään olevasta kiertueesta, mutta kuitenkin)! Suomalaissoittajat ovat olleet kautta orkesterin historian maamme suhteelliseen väestömäärään nähden hyvin edustettuina, eikä tämä vuosi siis ole poikkeus.

Koesoitot järjestettiin huhtikuussa Luxemburgin Echternachissa, jossa sijaitseva Centre Culturel Trifolion on myös EUBO:n ”kotipesä”, jossa harjoitellaan ja useimmiten esitetään uudet konserttiohjelmat ensimmäisenä. Paikan päälle kutsutaan hakemusten perusteella suunnilleen sata hakijaa Euroopan unionin jäsenmaista ja heistä valitaan kunkin kauden ohjelmien vaatimusten mukainen orkesteri, joka kiertää lähinnä Eurooppaa suunnilleen heinäkuun ja joulukuun välisen ajan keskimäärin neljän eri konserttiohjelman kanssa.

Hiukan poiketen tavanomaisista orkesterikoesoitoista EUBO:n pruuvit kestävät kolmisen vuorokautta, joiden aikana vain soitetaan, syödään tai nukutaan. Koesoiton ydin on koko ajan pyörivä orkesteri, jota johtavat taiteellinen johtaja Lars Ulrik Mortensenin lisäksi myös muut valintaraadin jäsenet, eli niinsanotut tutorit (mm. Helsingin barokkiorkesterin päävierailija Riccardo Minasi, Trossingenin korkeakoulun viuluprofessori Anton Steck sekä cembalisti Matthew Halls). Sen lisäksi kaikki hakijat pääsevät osallistumaan myös monenlaisille kamarimusiikki- ja soolotunneille, joilla eri tutorit pääsevät näkemään mahdollisimman monipuolisen kuvan kunkin soittajan taidoista ja valmiuksista.

Myönnän auliisti, että kolmepäiväinen päivittäin aamusta myöhään iltaan kestävä koesoitto oli suunniteltu niin taitavasti olemaan mahdollisimman stressaava ja monipuolinen, että suunnilleen kaaduin sänkyyn heti kun soitto loppui. Ehkä kyseessä oli myös jonkinlainen rasitustesti kiertue-elämää varten. Olen vahvasti sitä mieltä, että varsinkin kun kyseessä on kausittain vaihtuva orkesteri, jonka jäsenten pitää pystyä toimimaan yhdessä saumattomasti alusta asti, perinteinen Mozartin konsertto ja orkesteripaikat yksin sermin takaa -koesoitto ei olisi toimiva vaihtoehto. Koesoittojen tulokset julkistettiin vapun tienoilla ja ensimmäinen harjoitusperiodi alkoi vasta heinäkuussa, joten palautumiselle jäi onneksi runsaasti aikaa!

Kategoria: Kirjoittajat, Matias Häkkinen

Hosokawaa Pohjois-Italiassa

25.9.2009 18:38 , Jätä kommentti ,

Kuva: MITO

Torinon perinteinen Settembre Musica -festivaali laajentui vuonna 2007 MITO-festivaaliksi, joka yhdistää Pohjois-Italian kaksi jättiläistä: Milanon ja Torinon. Festivaalin ohjelmisto pyrkii kattamaan mahdollisimman laajalla otteella musiikin kaikki osa-alueet uudesta musiikista maailmanmusiikkiin. Moniin konserteista on vapaa pääsy. Tänä vuonna festivaalin teemana oli Japani ja erityisesti Toshio Hosokawan tuotanto. Pääsin seuraamaan kolmiviikkoisen festivaalin runsasta tarjontaa kolmen päivän ajaksi.

Torinon Astra-teatterissa ja Milanon Piccolo Teatro Studiossa esitetty Hosokawan yksinäytöksinen ooppera Hanjo (2004) toi mieleeni Kaija Saariahon Adriana mater -oopperan. Molempien säveltäjien parhaissa teoksissa kuulijan ajantaju muuttuu. Hosokawan orkesteriteoksia tai Saariahon elektroakustista musiikkia kuunnellessa saa rauhassa kellua musiikillisessa avaruudessa, joka on eräänlaista ikuista läsnäoloa. Musiikki on jatkuvassa liikkeessä, mutta samalla se on staattista, sillä kaikki suunnat ovat simultaanisesti läsnä. Molemmat säveltäjät ovat verranneet musiikkiaan kohtuun, jossa lapsi kuuntelee äitinsä sydämenlyöntejä.

Väitän siis, että sekä Hosokawan että Saariahon perimmäinen musiikillinen herkkyys on luonteeltaan vertikaalia ja tilaan liittyvää. Silti he ovat halunneet kirjoittaa oopperoita, joissa tarina kerrotaan pääosin perinteisen lineaarisesti. Kuten muissakin teoksissaan, myös Hanjossa Hosokawa luo orkesterin avulla syklisesti hengittävän hiljaisia sävyjä hienovaraisesti kuuntelevan tekstuurin. Tunnelma oli maagisen salaperäistä siihen saakka kunnes laulajat avasivat suunsa. Lähes koko oopperan ajan rukoilin vain sitä, että he olisivat hiljaa.

Toshio Hosokawa. Kuva: Guy Vivien

Syy ei ollut laulajien, kaikki kolme olivat erinomaisia. Oopperan oli ohjannut Luca Veggetti sopivan vähäeleisesti ja kauniin abstrakti näyttämöllepano oli ohjaajan vaimon Moe Yoshidan käsialaa. Myös itse oopperan aihe ja teksti ovat erinomaisia. Kyseessä on Hosokawan maanmiehen Yukio Mishiman (1925-1970) moderni no-näytelmä vuodelta 1955 Donald Keenen englanninkielisenä käännöksenä. Miksi en siis osannut eläytyä teoksen maailmaan? Täytyy aluksi tunnustaa, että ooppera Mishiman tekstiin on minulle juuri nyt erityisen hankalaa kuunneltavaa. Olen jo usean vuoden ajan yrittänyt työstää oopperan muotoon toista myöhäisempää Mishiman näytelmää nimeltä Markiisitar de Sade (1965). Kuuntelukokemustani Milanossa leimasi hyvin voimakkaasti tämä oma painini Mishima-demonin kanssa.

Hosokawan ooppera osoittautui uskolliseksi Mishiman näytelmälle ainakin siinä mielessä, että tekstiä on leikattu pois äärimmäisen vähän. Muutenkin tulee sellainen kuva, että säveltäjä on halunnut ikään kuin vetäytyä hienotunteisesti taka-alalle, jotta ei dominoisi näytelmän kulkua omilla tulkinnoillaan. Mishiman näytelmä on omaperäinen ja radikaali tulkinta vanhasta no-klassikosta. Hanjon voi nähdä Lucia di Lammermoorin japanilaisena sisartarinana: molemmissa draamoissa rakastajansa hylkäämä tyttö menettää järkensä valon. Mishima siirsi vanhan klassikkotarinan 1950-luvun Tokion boheemeihin taiteilijapiireihin. Yoshion hylkäämä Hanako-tyttönen on päätynyt toisen naisen kynsiin. Näytelmän ja oopperan kiinnostavin hahmo on Hanakoa intohimoisen mustasukkaisesti rakastava naistaiteilija Jitsuko. Milanossa roolin tulkitsi loistava amerikkalainen mezzosopraano Fredrika Brillembourg, joka oli esiintynyt myös teoksen kantaesityksessä Aix-en-Provencessa 2004.

Kaikki ainekset vahvaan musiikkidraamaan ovat siis olemassa, mutta silti teos ei minua täysin vakuuttanut. Libretto kuulosti laulettuna juuri siltä aneemisen tylsältä jokapaikanenglannilta, jota solkataan kaikilla mantereilla. Tunnelma sähköistyi heti, kun Hanakon ”hulluuteen” sisäistyneesti eläytynyt japanilainen sopraano Miwako Handa lausui muutaman avainfraasin japaniksi. Silloin teos sai aivan uudenlaista potkua. Perinteisen no-teatterin vokaaliseen monimuotoisuuteen ja hurjuuteen verrattuna on surullista todeta kuinka yksioikoisen latteasti Hosokawa käsittelee vokaalilinjoja. Nähtävästi juuri tämänkaltainen ”laulajaystävällinen” ilmaisu takaa sen, että teos saadaan vaivattomasti kiertämään eri festivaaleilla.

Syksy saapui tänä vuonna Pohjois-Italiaan tavallista aikaisemmin. Hanjon Milanon esityksen alkupuolella rankkasade rummutti teatterin kattoa sellaisella voimalla, että musiikki meinasi peittyä sateen jylinän alle. Onneksi sade lopulta taukosi ja Johannes Debusin johtama musikFabrik sai hienoimmatkin pianissimot kaikkien kuultavaksi.

Kategoria: Juha T. Koskinen, Kirjoittajat

Unohtumattoman kesän huipentuma

6.9.2009 15:29 , Jätä kommentti ,

Sasha ja viulusolisti Anna Lee. Kuva: Laura Mirahver

Viimeiset kolme viikkoa Aspenissa olivat yhtä kiireisiä kuin koko muukin kesä – soittamisen määrä tuntui vain kasvavan ja orkesterilaiset olivatkin loppumetreillä aivan läkähdyksissä. Opettajavieraat olivat täkäläisiä huippuja: James Depreist, Leonard Slatkin sekä israelilainen Asher Fisch, joka vastikään nimitettiin Seattlen oopperan ylikapellimestariksi. Viimeksi mainittu opetti oopperatyötä, johon en Etelä-Afrikan matkani takia voinut osallistua, mutta näin kuitenkin viimeiset harjoitukset sekä työn lopputuloksen joka oli yleisölle avoin ”mestarikurssi” Aspenin Wheeler-oopperateatterissa.

Maestro Fisch oli kiistatta kesän mielenkiintoisin opettajavieras – innostava, positiivinen, aulis jakamaan kokemuksiaan. Hänen ja oopperaohjaaja Edward Berkeleyn johdolla opiskelijat toteuttivat kohtaukset Falstaffista, Rigolettosta ja La Traviatasta. Avoin mestarikurssi oli todella viihdyttävä ja onnistunut konsepti; kohtaus esitettiin ensin kerran alusta loppuun, minkä jälkeen maestro Fisch opasti kapellimestaria, orkesteria ja laulajia musiikillisissa asioissa, ja ohjaaja ohjasti laulajia vakuuttavampaan näyttämötoimintaan, kaikki rakentavan dialogin keinoin. Laatuero ensimmäisen ja viimeisen oton välillä oli yleensä huikea!

Kapellimestariakatemian tiistaiset konsertit tuntuivat kasvavan suosiossa sitä mukaa mitä pitemmälle kesä eteni. Kaksi viimeistä konserttia soitimme lähes täysille teltoille! Toiseksi viimeisen konserttimme ohjelma oli pelkkää Sostakovitsia: juhla-alkusoitto, ensimmäinen viulukonsertto ja ensimmäinen sinfonia. Kesän suurin haaste minulle oli säestää 13-vuotiasta Korean ihmettä Anna Leetä Sostakovitsin viulukonsertossa – suvereeni soittaja, mutta kuitenkin melko nuori vielä! Mukavana yllätyksenä akatemian loppupuolella oli se, että jotkut meistä opiskelijoista määrättiin ”oikeisiin töihin” pitämään stemmaharjoituksia festivaalin muille orkestereille.

Zinmania ehdimme nähdä työssään kahden konsertin verran, mutta hän jätti meille hyvästit jo viikkoa ennen festivaalin loppumista, sillä hänen piti kiiruhtaa Zürichiin avaamaan Tonhalle-orkesterin syyskausi! Festivaalin päätöskonsertin johtikin sitten Leonard Slatkin. Ohjelma oli hieman yllättävästi Verdin Requiem – ei ehkä iloisin tapa juhlistaa Aspenin 60. musiikkifestivaalin päätöstä! Coloradon sinfoninen kuoro sai volyymillaan teltan liepeet lepattamaan, vaikkei sanoista aina tahtonutkaan saada selvää.

Kokonaisuutena Aspenin musiikkiakatemia oli todella mielenkiintoinen kokemus. Amerikassa tuntuu olevan vallalla selkeästi erilainen tapa esittää musiikkia kuin Euroopassa. Visuaalisilla asioilla on paljon merkitystä, mikä ilmeni niin nuorten solistien kilpailuesiintymisissä kuin kapellimestariakatemian opetuksen painotustenkin perusteella. Zinman oli opetuksessaan hyvin käytännönläheinen, mutta muille opettajille pääasia tuntui olevan se, että kapellimestari ennen muuta näyttää hyvältä johtaessaan!

Rahaa kapellimestariakatemiaan on satsattu hurjasti, mutta se ei aina tuntunut löytävän tietään oikeaan paikkaan – esimerkiksi käyttööni annetussa sellossa oli iso halkeama, jota ei saatu korjatuksi koko kesänä! Lisäksi festivaalin ainoa VHS-videonauhuri hajosi kesän puolivälissä joten ne opiskelijoista joilla ei ollut omaa kameraa mukana, jäivät ilman tärkeää palautetta omasta johtamisestaan. Yksi hauska sivujuonne akatemian varainhankinnassa oli se, että jouduimme antamaan puoli tuntia orkesteriaikaa yhdelle päälahjoittajista, joka halusi välttämättä johtaa Straussin Lepakko-alkusoiton… Hyvistä puolista pitää painottaa ohjelmiston ja erilaisten johtamismahdollisuuksien monipuolisuutta, sekä sitä että käytössämme oleva orkesteri oli todella ensiluokkainen.

Parhaina muistoina kesästä jäivät mieleeni hyvässä sellosektiossa soittaminen (!) ja Coloradon upea luonto. Maanantaiset patikkaretket vuoristoon olivat todella tervetullutta vaihtelua muun viikon oravanpyörälle! Jos opiskelet orkesterinjohtoa tai satut olemaan USA:ssa Aspenin koesoittojen aikaan, kannattaa hakea musiikkiakatemiaan stipendiaatiksi – tiedossa on taatusti unohtumaton kesä!

Kategoria: Kirjoittajat, Sasha Mäkilä

Elokuvaa, Lutoslawskin laatikoita ja Christmas in July

29.7.2009 20:22 , Jätä kommentti ,

Akatemiaorkesterin sellosektio, äärioikealla Sasha Mäkilä.

Kaksi viikkoa lisää Aspenia takanapäin, ja meillä kapellimestariopiskelijoilla on ollut jo kolme mielenkiintoista erikoisprojektia: elokuvamusiikin nauhoitus, modernin musiikin workshop ja lastenkonsertti. Niistä lisää tuonnempana, kunhan ensin pidän lupaukseni valottaa hieman festivaalimusiikkikoulun yleistä rakennetta.

Mainitsinkin jo aiemmin, että oppilaita täällä on reilut 700, ja heistä valtaosa tietenkin on orkesterisoittajia. Muutkin instrumentit ovat edustettuina, minkä lisäksi täällä opiskelee laulajia, säveltäjiä (sekä ”tavallisia” että filmimusiikin tekijöitä), äänitetuottajia ja kapellimestareita. Kamarimusiikille ja modernille musiikille on omat opinto-ohjelmansa myös.

Kaksi kolmasosaa opiskelijoista saa taloudellista tukea opintoihinsa. Henkilökohtaisessa koesoitossa hyväksytyt instrumentalistit saavat fellowshipin mikä tarkoittaa sitä, että heillä on festivaalilla täysi ylöspito ja opetuksestakaan ei tarvitse maksaa. Harkinnanvaraisten stipendien suuruus vaihtelee 500 dollarista aina fellowshipin kokoluokkaan asti. Lisäksi kaikki kapellimestarit ovat fellowship-opiskelijoita.

Festivaalin kesto, yhdeksän viikkoa, on melko pitkä aika, joten opiskelijoilla on myös mahdollisuus valita ”half session” eli reilun kuukauden verran joko festivaalin alusta tai lopusta. Fellowship-opiskelijoilla tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan ole.Instrumentalistien ohjelmaan kuuluvat ensisijaisesti orkesterisoitto ja omat soittotunnit. Useimmille siinä onkin kyllin, koska orkesterit esiintyvät maksavalla yleisölle ja ohjelmat ovat vaativia. Uskon, että Aspen voisi olla hyvinkin inspiroiva kokemus Suomesta tuleville instrumentalisteille – ainoa rajoittava tekijä on tietysti matkan hinta ja se, että täysin sponsoroidun kurssin saaminen vaatii sen henkilökohtaisen koesoiton.

Kapellimestareiden ohjelma on ollut edelleenkin tavattoman kiireinen. Meille pyritään antamaan mahdollisimman monipuolinen kuva (amerikkalaisen) kapellimestarin työstä, ja mahdollisuus kokeilla siipiämme erilaisten projektien parissa. Tässä kapellimestariakatemia onnistuukin erinomaisesti.

Sasha johtaa.

Mielenkiintoisin uusi kokemus minulle oli elokuvamusiikin äänityssessio. Filmisävellyskurssille osallistuneille säveltäjille oli annettu viiden minuutin pituinen takaa-ajokohtaus eräästä tuoreesta elokuvasta, ja he kaikki olivat säveltäneet sitä varten musiikin suurelle orkesterille. Kapellimestarin piti johtaa orkesteria kuulokkeet päässä klikkiä kuunnellen, jotta musiikki pystyttäisiin synkronoimaan myöhemmin filmin kanssa. Viikkoa myöhemmin meille järjestettiin katselusessio, jossa näimme ja kuulimme lopullisen editoidun version mahdollisine studiossa tehtyine päällekkäinäänityksineen. Lopputulos todella yllätti tasokkuudellaan, ja jotkut kappaleet olivat sävellyksinäkin erittäin hienoja.

Modernin musiikin workshop olikin sitten säveltäjille hieman kirpaisevampi kokemus. Meillä oli reilu 20 minuuttia aikaa lukea kukin noin kymmenminuuttinen kappale, ja lopputulos vaihteli valtavasti riippuen tietysti siitä, miten ”soittajaystävällistä” satsia nuoret säveltäjät olivat onnistuneet kirjoittamaan. Oma säveltäjäpartnerini Matti Kovler (etunimestä huolimatta ei suomalaisyhteyksiä) oli niin kaukonäköinen että puhtaaksikirjoitti kokonaan uudet, selkeämmän ja yksinkertaisemman näköiset stemmat jotta välttyisimme ajan käyttämiseltä selityksiin. Meidän sessiomme olikin tästä syystä sujuvin koko harjoituksessa, vaikka notaatiossa olikin ”Lutoslawskin laatikoita” ynnä muuta sälää.

Yhdysvalloissa apulaiskapellimestarin tehtäviin luetaan yleensä orkesterin yleisökasvatus- ja pops-osastoista huolehtiminen. Siksi Aspenin ohjelmaan kuuluukin jokavuotinen lastenkonsertti, jonka teema tällä kertaa oli ”Christmas in July”. Voitte kuvitella miten suunnattoman innostuksen tämä aihepiiri herätti soittajissa ja kapellimestareissa. Viime kesänä teema oli kuulemma ollut Halloween! Erikoiset teemavalinnat johtuvat tietysti siitä, että opettajamme valitsevat ohjelmiston meitä silmälläpitäen ja haluavat joka vuosi tarjota kurssilaisille ohjelmistopaketin josta tulee myöhemmin olemaan hyötyä. Matalista ennakko-odotuksista huolimatta konsertti onnistui loistavasti ja yleisöllä oli silminnähden hauskaa. Toinen opettajistamme, Murry Sidlin, näytti esimerkkiä sujuvasta konsertin juontamisesta.

Seuraavalla viikolla ohjelmassa olisi oopperatyötä, mutta se jää minulta valitettavasti väliin, koska teen pienen lenkin Etelä-Afrikkaan jossa olen kansainvälisen alttoviulukongressin kapellimestarina. Afrikasta palattuani päivitän taas lisää Aspenin kuulumisia!

Kategoria: Kirjoittajat, Sasha Mäkilä

Metropolista Keski-Suomeen

15.7.2009 20:15 , Jätä kommentti ,

Michael Finnissy

Pariisista päädyttiin sitten Viitasaaren Musiikin aika -festivaalille. Pääsyynä oli Bashô Fragments -teokseni kantaesitys, mutta samalla kiinnosti mahdollisuus päästä todistamaan millainen ohjelmakokonaisuus on syntynyt ensimmäistä kertaa Perttu Haapasen toimesta. On mukava todeta, että tulos on tekijänsä näköinen: konsertit ja niiden teosvalinnat muodostavat eräänlaisen borgesilaisen haarautuvien polkujen labyrintin, jossa pienet sivuhaarat kytkeytyvät toisiinsa mitä yllättävämmillä tavoilla. Kaiken takana on visio ja rohkeus sen toteuttamiseen. Mutta kyse ei ole jonkinlaisesta mahtipontiseen tyyliin saarnattavasta pelastavasta sanomasta, vaan Pertulle ominaisesta valppaudesta ja uteliaisuudesta pienten asioiden ääretöntä rikkautta kohtaan. Perttu Haapanen ei ole conquistadori tai lähetyssaarnaaja, vaan herkästi eläytyvä musiikillinen matkaaja, joka onnistuu kommunikoimaan oudoimpienkin olioiden kanssa.

Pariisissa kesäkuussa seurasin sikäläistä Agora -festivaalia. Musiikin aika on Agoran komeisiin puitteisiin verrattuna pieni festivaali kaukana Euroopan sydämestä. Silti olen kokenut tämänkertaisen Musiikin ajan konserteissa raikkaampia musiikillisia elämyksiä kuin Pariisissa. Syynä voi olla pienen festivaalin etuasema: isot festivaalit ympäri maailman kierrättävät samoja ohjelmakokonaisuuksia, joissa loistavat samat kanonisoidut ja turvallisiksi todistetut säveltäjä- ja esittäjänimet. Suuren festivaalin on paljon vaikeampi ottaa riskejä pienempään verrattuna.

Tämänkertainen Viitasaarelle kutsuttu säveltäjävieras Michael Finnissy sopi kuvioihin erinomaisesti: englantilainen Finnissy (s. 1946) on kohtalaisen tunnettu ja arvostettu säveltäjä ammattipiireissä, mutta hän ei ole vielä päässyt suuremman yleisön tietoisuuteen samalla lailla kuin vaikkapa maanmiehensä Harrison Birtwistle ja Jonathan Harvey. Festivaalilla kuulemani perusteella Finnissyn säveltäjäpersoona tuntuu olevan jännällä lailla kahtia jakautunut: toisaalta häneltä löytyy pienempimuotoisia kamarimusiikkiteoksia useille eri kokoonpanoille, toisaalta jättiläismäisiä eeppisiä soolopianomonumentteja. Hän on itse taitava pianovirtuoosi. Minulta jäi valitettavasti kuulematta konsertti, jossa Finnissy tulkitsi itse melkein tunnin mittaisen pianoteoksensa English Country-Tunes. Ian Pacen konsertissa kuulemani kaksi osaa Finnissyn mammuttimaisesta pianoteoksesta The History of Photography in Sound eivät saaneet minua innostumaan: musiikki velloi paikallaan ikävän pitkäveteisesti. Tulee mieleen joku eksentrinen loordi, joka jaksaa puhua tuntitolkulla koiristaan ja ketunmetsästyksestä saaden tylsistyneet vieraansa torkahtelemaan.

Koko festivaalin surkein mahalasku oli mielestäni Finnissyn kantaesityksenä kuultu Viitasaari pianolle ja vapaalle kokoonpanolle. Siinä Viitasaari näyttäytyi jonkinlaisena kuihtuneena itäblokin betoonilähiönä, jossa ”kansanmusiikki”  on suosiolla jätetty henkiin kertakaikkisen hampaattomuutensa ansiosta. Onneksi saimme kuulla samassa konsertissa nuoren Matei Gheorghiun (s. 1984) säveltämän kommentin nimeltä Bagatelle on Invented Finnish Folk Tunes, joka raikasti ilmapiiriä humoristisen railakkaasti. Nuorilta säveltäjiltä tilatut musiikilliset kommentit oli erittäin onnistunut idea. Niiden ansiosta nuorimman polven ääni pääsi kuuluville ja lisäksi konserttien kokonaisuudet muodostuivat jäntevimmiksi.

Toinen festivaalin säveltäjävieraista, saksalainen Dieter Mack (s. 1954) jätti kuulemieni teosten perusteella hyvin ristiriitaisen kuvan: sinänsä sympaattinen lähtökohta, toisiin kulttuureihin syvällinen eläytyminen, oli tuottanut ainakin Kammermusik III –teoksessa aggressiivisen meluisaa musiikkia, joka oli yhtä harmaata kuin keskivertomodernismi ylipäänsä. Säveltäjä oli suurella vaivalla rahdannut Uusinta-yhtyeen konserttia varten eksoottisia lyömäsoittimia mukanaan, mutta soitinten hienot aromit peittyivät liiallisella antaumuksella levitetyn majoneesin ja ketsupin alle.

Aivan toisenlainen kokemus oli ennen Mackin teosta esitetty vietnamilais-ranskalaisen Ton That Tiêtin (s. 1933) trio Lang Dzu. Teoksesta välittyi vahva henkinen läsnäolo, joka tiivistyi soitinten pitkissä monologeissa. Oli ilo kuunnella nuoren alttoviulistin Olga Reskalenkon sielukasta soittoa. Tiêt oli minulle tuttu Anh Hung Tranin filmistä Vihreän papaijan tuoksu, johon hän on säveltänyt musiikin.

Kotimaisista kantaesityksistä jäi erityisesti mieleen avajaiskonsertissa kuultu Harri Suilamon Wasure-gai – Onnade Calligraphy kanteleelle ja kotolle. Kanteleen tavoin myös kotoa soitettiin teoksessa sormilla näppäillen, ja tämä lähensi soitinten äänimaailmoja toisiinsa. Suilamo on onnistunut luomaan teoksessa herkkävireisen sävelkielen, jossa perinteiset japanilaiset soittotekniikat ja eleet sulautuivat luontevasti osaksi säveltäjän ilmaisua. Torstaina kantaesitetty oma Bashô Fragments -teokseni bassoklarinetille, sellolle ja elektroniikalle on Suilamon teoksen tavoin saanut vaikutteita japanilaisesta kulttuurista. Teosten välisenä suurimpana erona näkisin sen, että itse en ole ainakaan tietoisesti käyttänyt japanilaisen musiikin eleitä tai tekniikoita teokseni soitinosuuksissa. Nauhaosuus oli omassa kappaleessani siinä mielessä ”autenttisen” japanilaista, että siinä kuultiin buto-tanssija Aki Suzukia lukemassa Bashôn haikuja. Mistä tässä suomalaisten säveltäjien hurahtamisessa japanilaiseen kulttuuriin on kyse? Ranskassa melkeinpä fetisistinen nippomania on yhä hengissä, huomasin siitä monia merkkejä jälleen Pariisissa. Suomalaisista vanhemmista kollegoista P.H. Nordgrenin lisäksi ainakin Paavo Heininen on vannoutunut japanilaisen kulttuurin tuntija, Silkkirumpu-ooppera on siitä komeimpana todisteena. Itselleni ei ole tapahtunut mitään äkkinäistä herätystä ja loveen lankeamista, vaan kiinnostus on kasvanut vähitellen Japanin-matkojen myötä. Niiden kautta Japanista on tullut minulle todella olemassa oleva paikka kaikkine valo- ja varjopuolineen, eikä pelkästään eksoottinen satumaa jonne voi projisoida omia fantasioitaan.

Kategoria: Juha T. Koskinen, Kirjoittajat