Category Archives: Kirjoittajat

Hei kaikki Amfionin lukijat! Vuodenvaihde hurahti ohi Suomessa vieraillen ja kaamoksesta nauttien (?).

Nyt olen takaisin New Yorkissa, jossa siis opiskelen toukokuun loppuun asti City University of New Yorkin Graduate Centerissä.

Loppusyksyn aikana kävin useassa ikimuistoisessa konsertissa, joista mainittakoon mm. György Kurtágin (s. 1926) Kafka-fragmentit (Op. 24, 1985–87) Peter Sellarsin ohjaamana näyttämöversiona, esittäjinä Dawn Upshaw, sopraano sekä Geoff Nuttall, viulu.

Kurtág sävelsi Kafka-fragmentit unkarilaiselle sopraanolle, Adrienne Csengerylle, jonka kanssa hän teki 1980-luvulla intensiivistä yhteistyötä. Tekstit Kurtág valitsi Kafkan omista päiväkirjoista sekä kirjeistä, joita hän lähetti läheisimmälle uskotulleen, Milena Jesenskálle. Tekstit ovatkin äärimmäisen henkilökohtaisia, ja kirjailijan sisäinen ääni pääsee esille kaikessa kiihkeydessään, oikullisuudessaan ja haavoittuvaisuudessaan. (I am dirty, Milena,endlessly dirty, that is why I make such a fuss about cleanliness. None sings as purely as those in deepest hell; it is their singing that we take for the singing of angels.) -Part III, 4.

Mitä ohjaus antoi lisää teokseen? Itse lavastus oli hyvin pelkistetty – Sellarsin mukaan tarvittavan rekvisiitan hankinnat tehtiin yhdessä iltapäivässä! Laulajalla ja viulistilla oli päällään arkivaatteet ja taustalle heijastettiin mustavalkokuvia, jotka olivat eräänlainen rinnakkaistodellisuus fragmenttien tapahtumista. Mielenkiintoista oli myös se, miten samat kuvat palautuivat välillä takaisin, uusissa yhteyksissä.

Kohtaukset jakaantuivat teoksen osien mukaan neljään: ensimmäisessä Upshaw’n esittämä hahmo silittää vaatteita silitysrauta kädessään; toisessa osassa, joka on eräänlainen interludi sisältäen vain yhden fragmentin, laulaja laittaa köyden kaulaansa. (The true path goes by way of a rope that is suspended not high up, but rather just above the ground. Its purpose seems to be more to make one stumble than to be walked on.) Kolmannessa osassa on vuorossa siivoustuokio harjan ja ämpärin kera, neljännessä puolestaan tiskien pesua tiskialtaan äärellä. Myös viulisti ottaa osaa näyttämön tapahtumiin, mikä tuo lisäulottuvuutta viulu–laulu-duon jännitteiseen suhteeseen.

Upshaw oli loistava valinta Kurtágin intensiiviseen ja äärimmäiseen vaikeaan lauluosuuteen; näyttämöohjauksen takia Upshaw myös esitti teoksen ulkoa, mikä tuntuu jokseenkin uskomattomalta suoritukselta yli tunnin mittaisen, neljäkymmentä miniatyyriosaa sisältävän nykymusiikkikappaleen tapauksessa. Viulisti Nuttall teki niinikään nautittavaa työtä eläytyen fragmenttien tapahtumiin milloin seuraten laulajaa, milloin luoden kuvaa laulajan kertomista tapahtumista. Pienenä yksityiskohtana mainittakoon, että Nuttalilla oli käytössään elektroninen nuotinlukulaite, jossa sivut vaihdettiin pedaalia painamalla – esityksen intensiivisyyttä ei siis päässyt rikkomaan se, että soittaja olisi joutunut näyttämöllä rapistelemaan nuottien sivuja.

Jäin kuuntelemaan esityksen jälkeen tilaisuutta, jossa haastateltiin sekä ohjaajaa että esiintyjiä. Sellarsin mielestä osat tulevat selkeämmiksi näyttämöversiossa, sillä konserttiversiossa kuulijalla saattaa tietyn ajan kuluttua kadota punainen lanka – varsinkin kun mitään lankaa ei käytännössä ole Kafkan tekstien järjestyksen suhteen! Entäpä siivousteema? Sellars kertoo laulajan esittämän hahmon olevan kotitöidensä vanki, jolla monotonisen työskentelun seurauksena syntyy kuitenkin luovia ajatuksia vartioimattomina hetkinä. Eräs ”inspiraation” lähde Sellarsilla oli myös Yhdysvaltojen poliittinen tilanne vuonna 2005, jolloin näyttämöversio sai kantaesityksensä: tuolloin Irakin ja USA:n välinen sota oli pahimmillaan, ja ohjauksen voi ajatella kuvaavan tavallista amerikkalaista, joka yrittää selvitä vaikeista ajoista ja ahdistavasta henkisestä ilmapiiristä. (Slept, woke, slept, woke, miserable life.) -Part I, 11 & Part III, 5

Sekä esittäjät että ohjaaja olivat myös hyvillään siitä, että fragmentit pystyttiin esittämään uudelleen samassa paikassa niinkin pian kuin kolmen ja puolen vuoden jälkeen. Turhan usein etenkin nykymusiikkiteokset esitetään tietyssä konserttisalissa tai tapahtumassa vain sen ainoan kerran, jolloin yleisö ei pääse tutustumaan teokseen vähitellen, kuten klassis-romanttisen aikakauden, konserttisalit täyttävien kantaohjelmistojen tapauksissa.

New York on yksi niistä kaupungeista, joissa musiikin huippunimiä vierailee joka viikko, joskus jopa kaksi samana päivänä. Valitako siis András Schiffin Beethoven-pianoresitaali vai New York Philharmonicin konsertti, solistinaan viulutaiteilija Leonidas Kavakos? Päädyin lopulta jälkimmäiseen lähinnä sillä perusteella, että Kavakosia en ole koskaan kuullut ”livenä” konsertissa. Lisäksi Kavakosin esittämä teos, Béla Bartókin (1881–1945) 2. viulukonsertto (1938–39) oli sen verran kiinnostava pala, että Lincoln Centerin Avery Fisher Hall päätyi suunnakseni sateisena tiistai-iltana.

Konsertti alkoi W.A. Mozartin (1756–1791) sinfonialla nro 34 C-duuri K. 338 (1780), jonka kapellimestari David Robertson johti mielestäni turhankin hätäillen – outoa sinänsä, että myös puolitoista kuukautta sitten näkemässäni Metropolitanin Don Giovannissa kävi samoin. Siinä, missä laulajat eivät ehtineet hengittämään aarioissa, oli sinfoniassa sama ilmiö havaittavissa puupuhaltajien sooloissa. Tulee itsellekin epämukava tunne, kun soittaja ei saa soitettua fraasia loppuun ajoissa ilman kiihdytystä tai hengityspaikan minimointia.

Leonidas Kavakos oli oiva tulkitsija Bartókin konserttoon. Teoksessa on todella hienoja hetkiä niin solistilla kuin orkesterilla, joista mainittakoon koko konserton aloittava kutkuttava harppu–sooloviulu -yhdistelmä. Kavakosin ote Bartókiin oli luonteva, pakoton ja teknisesti varma, minkä lisäksi esityksessä oli juuri sopivasti pilkettä silmäkulmassa ilman että mentiin show’n puolelle. Kun vielä orkesterikin soitti tarkasti ja värikylläisesti, lopputuloksena oli kerta kaikkiaan hieno tulkinta Bartókin konsertosta!

Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Johannes Brahmsin (1833–1897) 3. sinfonia F-duuri (1882–83). Robertson ja NYP  tulkitsivat teoksen sinänsä siististi, mutta se jokin jäi puuttumaan. Osasyynä saattoi olla fraasien tasolla tapahtuvan muotoilun tasapaksuus, sillä mikään ei oikein noussut isosta massasta esille. Olisin muutenkin kaivannut kokonaisuuteen lisää lennokkuutta ja enemmän hetkessä kiinni olemista. Näitä kvaliteetteja NYP:n tasoiselta orkesterilta sopii kai kuitenkin odottaa. Jään siis odottamaan orkesterin seuraavaa tulkintaa Brahmsin sinfonioista…

Hei kaikki Amfionin lukijat! On kulunut reilusti yli kuukausi siitä, kun kirjoitin viimeksi Amfionin päiväkirjaani. New Yorkin oleiluni lisäksi olin lokakuussa viiden päivän pikavierailulla Suomessa, jossa pääsin todistamaan Stockhausenin Gruppenin vaikuttavaa Suomen ensiesitystä. Eilen (9.11.) puolestaan loppui Society for Music Theoryn (SMT) ja American Musicological Societyn (AMS):n neljän päivän yhteiskonferenssi Nashvillessä, tuossa klassis..Country-musiikin luvatussa kaupungissa (heh!).

Tiistaina 7.10. olin yhdessä elämäni parhaimmista konserteista. Kyseessä oli Philadelphia Orchestran konsertti Carnegie Hallissa, kapellimestarinaan sen tuore ylikapellimestari Charles Dutoit ja pianosolistina legendaarinen Martha Argerich.

Konsertti alkoi Maurice Ravelin (1875–1937) teoksella Valses nobles et sentimentales (1911), jossa PO:n soitto oli ilahduttavan hienostunutta ja tarkkaa. Orkesterin sointi on erittäin kaunis, minkä lisäksi jopa parvelta pystyi kuulemaan soittimet sekä erikseen että yhdessä – seikka, joka yhä aina jaksaa hämmästyttää Finlandia-talon akustiikkaan tottuneelle.

Yleisöä hemmoteltiin peräti kahdella pianokonsertolla: ensin kuultiin Sergei Prokofjevin (1891–1953) kaksikymmentäminuuttinen Pianokonsertto nro 1 Des-duuri Op. 10 (1911) ja väliajan jälkeen Dmitri Sostakovitsin (1906–1975) Konsertto nro 1 c-molli pianolle, trumpetille ja jousiorkesterille Op. 35 (1933).

Jo ensimmäiset tahdit Prokofjevin konsertossa osoittivat, että Argerich ja orkesteri olivat niin sanotusti loistoiskussa. Solisti, orkesteri, ja tietenkin myös yleisö tempautuivat konserton pyörteisiin, niin että aika vierähti kuin silmänrapäyksessä. Kuuntelin esitystä niin keskittyneesti, etten kirjoittanut edes tavanomaisia muistiinpanojani; niin mykistävää teoksen tulkinta oli.

Sostakovitsin konserton toisena solistina oli orkesterin oma soolotrumpetisti David Bilger, joka soitti hienosti, joskaan hän ei vienyt huomiota konsertin itseoikeutetulta tähdeltä. PO:lla on käsittämättömän hieno jousisto, joka hengitti, huokaili ja myötäili teoksen käänteitä ihailtavalla tavalla; yhdessä hetkessä jousiston sointi muuntui aavemaisen läpikuultavasta satsista raskaaseen, iskevään ikiliikkujapoljentoon.

On vaikea sanoa, kumpi esityksistä miellytti enemmän tekemättä vääryyttä toiselle, sillä Argerichin ja PO:n soitto oli yksinkertaisesti fantastista. Argerich on lisäksi niitä muusikkoja, joilla on kyky vakuuttaa kuulija siitä, että juuri näin meneillään oleva teos pitää esittää. Näin ollen on vaikea esittää kritiikkiä (ja miksi pitäisikään?) ilman, että itse kritiikki alkaisi vaikuttaa nipottamiselta.

Ja juuri kun ajattelin, ettei konsertti enää tästä voi parantua, mitä tapahtuikaan: Philadelphian orkesterin puhaltajat pääsivät loistamaan Modest Mussorgskin (1839–1881) teoksella Näyttelykuvia (1874), jotka Ravel orkestroi vuonna 1922. Esitys oli kerta kaikkiaan upea, rento, värikylläinen ja mukaansatempaava.

Myös konsertin ohjelmavalinta ja -järjestys ansaitsee erityiskiitoksen, sillä teosten väliltä löytyi monia linkkejä: Ravel, joka orkestroi Mussorgskin Näyttelykuvat; Prokofjevin konsertto ja Ravelin Valses nobles et sentimentales, jotka sävellettiin samana vuonna (1911); Sostakovitsin ja Prokofjevin konsertot olivat puolestaan sopiva pari niin kestosuhteiltaan kuin dramaturgisesti (ja tietenkin linkiksi voidaan katsoa myös se, että konsertot esitti sama pianisti konsertissa…). Oli myös hienoa, että jousistokin pääsi näyttämään taitonsa Sostakovitsin konsertossa ennen Näyttelykuvien puhaltajien juhlaa. Pienenä yksityiskohtana mainittakoon vielä, että siinä missä Sostakovitsin konsertossa on vain yksi puhaltaja – soolotrumpetisti – alkaa Näyttelykuvat juuri trumpettien fanfaarilla. Voiko tämä enää olla pelkkää sattumaa?