Kävin toissapäivänä käsiksi Mahlerin kahdeksanteen sinfoniaan oikein partituurin kanssa. Lukioikäisenä tuli harrastettua systemaattisesti partituureja musiikin kuuntelun apuna, mikä luonnollisesti oli erinomainen idea silloin kun kahmi repertuaaria haltuunsa. Suuret teokset hahmottuvat paremmin, kun näkee kokonaisrakenteen edessään. Partituuri auttaa myös muistamaan teemoja ja näin erottelemaan suuria linjoja. Yksityiskohtien näkeminen parantaa keskittymistä ja tekee kuuntelukokemuksesta intensiivisemmän. Ja tietysti partituuri näyttää havainnollisesti ja suoraan säveltäjän työn orkestraatiosta muodon rakentamiseen.
Suuren kokoluokan partituurikirja ei kuitenkaan tuonut järkälemäiseen Mahleriin merkittävää hahmotusapua, kun huomio kiinnittyi vain yksityiskohtiin tai hajaantui jonnekin massiivisen tekstuurin syövereihin. Tuijottelin hajamielisesti visuaalista käyrää, jota nuotti piirsi. Lisäksi Mahlerin magia särkyi: tuntui jopa vastenmieliseltä nähdä ihmeellisten sointivärien tai riipivien melodioiden taikakaavat.
Partituurit paljastavat, repivät auki salaisuuksia. Muistan joskus Brahmsin sinfonioita kuunnellessani tunteneeni, että rakenteen näkeminen pyyhki soinnista taianomaisuuden – partituuri näytti taikurin välineet, paljasti narut, saumat. Jokin illuusio särkyi.
Näin ei tietenkään käy läheskään aina, eikä illuusion särkymisen kokemus noudata selvää logiikkaa. Pahinta ei myöskään ole nykymusiikki, vaikka niin voisi luulla, ottaen huomioon miten siinä ”välineet” konkreettisesti nähdään, hämmentävien efektien reseptit selviävät. Jotkut musiikit ovat sellaisia, että niiden palauttaminen abstraktista eetteristä mustien pisteiden tasolle, tavalliseen elämään, tuntuu väkivallalta ennen kuin teoksen nuottikuvaan tottuu. Mahlerin melodioiden näkeminen nuoteissa tuntuu rikkovan pyhyyden, eteerinen jumalatar onkin lihaa ja verta. Ja kuitenkin tosiasia on, että ”todellinen” on tuo aineeton hahmo, ei nuoteissa näkyvä kuvastus aksenttimerkkeineen, esitysohjeineen ja kaarineen, joiden runsaus kapellimestari-Mahlerin partituureissa kertoo musiikin idean ilmentämisen vaikeudesta.
Nuotti on lopulta vain kalpea aavistus, malli jostakin, jota ei ikinä voida kokonaan muuttaa kirjoitukseksi. Nuotinnus on välttämätön väline, sopimuksenvarainen systeemi, jolla perimmältään abstrakti, aineeton musiikki kiinnitetään konkreettiseksi ja toistettavaksi.