Category Archives: Kirjoittajat

9.1. Tänään on vuorossa Louvre. Ei minkäänlaista jonoa, ihanneajankohta. Louvren anti on loputon. Muuan pappi selostaa maalauksia hartaasti häntä seuraavalle nuorelle miehelle. Mitä hän sanoo, olisi mukava kuulla.

Illalla on taas konsertti Theatre Champs Elysees’llä, Orchestre national de France, siis Kurt Masurin orkesteri, solistina Stephen Hough. Brahmsin 1. konsertto. Soitto on erittäin varmaa, kaikki äänet kuuluvat purevalla tarkkuudella, mutta ei Brahms tätä näin agressiiviseksi tarkoittanut. Semanttinen ele on aivan liikaa kovakouraisuuden puolella. Sinänsä lystikästä että solisti esiintyy kirkkaan, myrkyn vihreissä tohveleissa, kuin Leningrad Cowboysta. Poistun tyytymättömänä.

10.1. Tänään on haastattelu Itävallan televisioon, nuori ranskalainen elokuvaohjaaja ja musiikkititeilijä Jean-Laurent Csinidis tulee Wienistä tekemään tunnin ohjelman. Se liittyy Wienin Klangforum -nimisen avantgardeyhtyeen konsertteihin Konzerthausissa, jossa esitetään kaksi teosta nimeltä Sein und Nichts ja Sein und Schein. Ne perustuvat kuulemma juuri eksistentiaalisemiotiikan teorioihini. Olen nähnyt niihin liittyvät lyhytelokuvat jo dvdltä Helsingissä ja nyt he tekevät kolmannen, jossa minun pitäisi kommentoida niitä! Siis samanlainen tilanne kuin toissa vuonna kun minut pyydettiin Teatterikorkeakoulun näytökseen, jossa esitetiin pitkä avantgardeteatterikappale perustuen kuulemma niinikään joihinkin teorioihini.

Mutta Klangforum aikoi esittää nuo myös Venetsian biennalessa. Filmit sinänsä olivat hauskoja, kuvasivat teoksen syntyä olemattomasta, das Nichts, aina esitykseen saakka. Musiikkina oli Schumannin Nachtstücken yksi osa, ja toisessa filmissä Morton Feldmanin yksi klassinen teos. Jälkimmäisen filmin ideana oli ympäröidä itse musiikki eri viitekehyksillä – Greimasin kategoria englobé/englobant jonka hän lainasi Jaspersilta! – ja lopulta tulee mukaan yleisö. Kun teos päättyy, se ei oikeastaan päätykään, vaan soittajat jähmettyvät. Lopulta yleisö alkaa hermostua, äännellä ja tirskua – se on juuri osa itse esitystä! Mieleeni tulee muuan tapaus Zurichin Tonhallesta. Soitettiin Beethovenin Eroica. Orkesteri lopettaa mahtaviin akordeihin, mutta yleisö ei huomaa mitään, ei tajua aplodeerata. Kapellimestari kääntyy yleisön puoleen ja karjaisee: Es ist am Ende jetzt!

Joka tapauksessa saamme tehdä filmin Institut finlandais’n elokuvateatterissa. Siellä on taatusti hiljaista. Minun pitää puhua saksaa koska filmin rahoittaa Itävallan opetusministeriö, ei se mitään, kokeillaan – ja hyvin meni, vailla katkoja. Menemme juhlimaan filmiä Jean-Laurentin ja tämän assistentin anssa Luxemburgin puiston viereiseen kahvila Rostandiin.

Illalla konsertti Salle Pleyelissä solistina Lars Vogt, nyt vuorossa Ranskan radion filharmoninen orkesteri. Johtajana Alan Gilbert. Alkunumerona kiinalainen teos, Qigan Chenin Enchantemens oublies. Kuulostaa sulavan orientaaliselta ja impressionistisela, mutta on ehdottomasti liian pitkä. Sitten Mendelssohnin pianokonsertto. Kyllä briljanttia mutta jotenkin hermostunutta. Miksi pianistin täytyy jokaisen fraasin jälkeen vielä täristä ja hytkyä lavalla kymmenisen sekuntia, no ehkä se on hänelle tarpeen. Lopuksi Schumannin Reiniläinen, akustiikka on kuin unelma, vasket tulevat todella kuin jostain etäältä, metsästä, pastoraalista topiikkaa!

7.1.  Meille tulee vieras, musiikinopettaja Anneli Keinänen-Sallinen Kiteeltä. Menemme kentälle vastaan, on aina hauska näyttää  Pariisia sellaiselle, joka näkee tämän ihmeen ensi kertaa. RER-metrossa matkalla keskustaan, taas soittajia, joku venezuelalaisen näköinen säestää harmonikalla ja esittää amerikkalaisia evergreenejä. Yleensä soitto on häiritsevää, etenkin jos tulevat korvan juureen, mutta nyt aurinko paistaa,  esikaupungit vilisevät ikkunasta, on kevättä ilmassa ja  aitoa, huoletonta Pariisin tunnelmaa – Suomen pimeyden jälkeen. Illalla kävelemme Blvd St. Micheliä Notre Dameen, ei ole tullut aikoihin käytyä. Torniin minua ei toki saisikaan. Rue Rivoli täynnä ihmisiä ja autoja, tulee mieleen aika Cité des Artsissa.

8.1. Olen jo etukäteen päättänyt, että tänään menemme kuuntelemaan  iltapäivämatineaa Salle Cortot’hon, ilmoitusta ei tosin ole Pariscopessa mutta otin broshyyrin jo ennen joulua. Blvd Malesherbesilla olisi mukava asua. Täällä oli Jacques Févrierin huoneisto yhdellä välikadulla. Salle Cortot ja Ecole normale de musique, mitä muistoja, Gentilen luokka, Tagliaferron ja Lefeburen musiikin tulkinnan kurssit,  jotka  jatkuivat keskiyöhön saakka. Yleensä näillä matineoilla on aina sama kaava; joku tai joitain nuoria solisteja ja klassista ohjelmaa. Mutta nyt on poikkeus: Marc André soittaa omia teoksiaan  ja kuullaan jopa Pierre Schaefferin nauhamusiikkia. Se on liikaa ainakin neljälle pariskunnalle jotka poistuvat ovet paukkuen. Tällaista pakoa ei tapahdu enää Helsingissä, jossa nykymusiikki on vakiintunut. Mutta osoittaa myös sen, ettei vakiintunutta  konserttikäytäntöä kannata muuttaa ja tarjota yleisön odotusten vastaista musiikkia. Lopuksi kuullaan Andrén, koulun pianonopettajan, sovitus Eläinten karnevaalista ja myös uusi teksti lausutaan. Olisin kyllä mieluummin kuullut  entisen!

Illalla on vuorossa toinen konsertti. Boris Berezovski. Pakko ostaa yksi puuttuva lippu oven suusta, mutta se onkin aivan eturiviin tosin vasemmalle sivulle Theatre Champs Elyseessä. Ensemble orchestral de Paris soittaa John Nelsonin johdolla, ensiksi Haydnia ja sitten  Chopinin konsertot.  Berezovskista minulle kertoi Paul Forsell, mutta  olen häntä kuullut vain videolta Roque d’Antheronin festivaalilta, Lisztiä, virtuoosista ja hikistä. Hän saapuu lavalle, olemus on moukarinheittäjän tai painnonnostajan, mitähän tästä tulee. Mutta yllätys: näin esoteerista aidon  ja kalvakkaan varhaisromanttista Chopinia en ole kuullut. Hänen tekniikkansa on äärettömän rauhallista ja eleetöntä.

Mikä vastakohta: musiikki jonka hän loihtii on hänen lihaksikkaan ja hyvinvoivan kehonsa täydellinen vastakohta. Marcel Proust oli oikeassa! Kun soittaja alkaa soittaa, hän astuu kuin toiseen kehoon. Tämä soitto vakuuttaa minut ehdottomasti, ja seuraavana päivänä menen Fnaciin ostamaan Chopinin  hänen tulkitsemanaan. Ohjelmalehtisessä on hauska haastattelu: Paroles de soliste. Hän kertoo kuinka hänestä tuli pianisti: hän soitti 17-vuotiaana pianoa  taustamusiikiksi erässä Moskovan elokuvateatterissa, kun esityksen jälkeen muuan rouva tuli kiittämään ja tarjosi  jäätelön. ”Silloin huomasin: tämähän kannattaa!” hän kertoo – ja näin hänesträ tuli  muusikko… Hän myös kertoo miten nauttii elämästään. Jos hän konsertin takia pidättyisi menemästä ’ulos’, syömästä lounasta  ja vain lepäilisi ja jännittäisi, ei hänen elämästään tulisi yhtään mitään. Joka tapauksessa olen vakuuttunut, että venäläinen pianokoulu on säilyttänyt 2000-luvulla romanttisen pianotulkinnan tradition. Hänen tekniikkansa on niin subliimia, että hän olisi aikamme Busoni – jos olisi älykkäämpi, esittäisin kuitenkin varauksena.

6.1. Paluu Pariisiin. Nyt on tuttu osoite, on mukavaa palata rue de la Santélle. Pariisissa on ainakin kaksi tuntia enemmän valoisaa aikaa kuin Suomessa. Illaksi meidät on kutsuttu päivälliselle vanhan ystävämme Charles Rosenin luo. Tämä tapaaminen saatiin lopulta sovittua, hän matkustaa alinomaa pitämässä konsertteja ja esitelmiä. Nyt hän oli tulossa New Yorkista, mutta matkalla seuraavana päivänä Southamptoniin ja sieltä edelleen Torinoon. Italiassa häneen tutustuinkin, nimittäin Latinassa, kaupungissa lähellä Roomaa, lähes ainoassa rumassa italialaisessa kaupungissa (kelpaisi paremmin esimerkiksi rumuudesta Econ uuteen kirjaan Sulla bruttezza kuin Berliini), Mussolinin aikana rakennetussa, tämä tapahtui viitisentoista vuotta sitten. Read More →