Amfion pro musica classica

Category Archives: Kirjoittajat

Kissa söi nuotit

Viimeisestä blogista on kulunutkin paljon aikaa. Berliini-seikkailuni on nyt ainakin toistaiseksi päättynyt. Olen tyhjentänyt kaappini filharmonian pukuhuoneessa ja palauttanut talon avaimet. Vuokrasopimus Berliinissä on irtisanottu ja Kölnissä uusi allekirjoitettu. Uusi työpaikkani on Kölnin Filharmonia, Gürzenich Orchester Köln, vuorotteleva konserttimestari.

Berliini ei tehnyt eroa helpoksi. Viimeiset viikot filharmoniassa olivat ehkä parhaita, mitä koin tämän orkesterin kanssa. Janssons, Ozawa, Abbado, Rattle, Boulez. Solisteina Argerich, Bronfman, Barenboim. Suuria elämyksiä lyhyessä ajassa. Viisi aivan erilaista kapellimestaria viidessä viikossa. Janssons, Bayerische Rundfunkin ja Concertgebouwn johtaja, on vakava ja tarkka harjoittaja, puhuu musiikista erittäin ilmeikkäästi ja intohimoisesti. Hänen musiikkinsa on aina puhuttelevaa ja työskentelynsä korkeajänniteistä: hartiat koholla, leuka lukossa. Tulos on intensiivinen, erinomainen.

Ozawa on jo yli 70-vuotias mutta liikket ovat kuin nuoren miehen. Hän selvästi hakee musiikin kehonsa keskipisteestä, koko kroppa rentona mutta täynnä energiaa. Hänen huumorintajunsa saa orkesterin nauramaan ja rentoutumaan, mutta täsmälliset liikkeet eivät koskaan häiritse keskittymistä. Jopa Prokofievin toisen pianokonserton Yundi Li:n kanssa (Lang Langin ikäinen pianisti, jonka ura on jäänyt tämän varjoon) hän johtaa ulkoa, näkee selvästi partituurin muistinsa silmin.

Abbado palaa Berliiniin kerran vuodessa. Häntä juhlitaan kuin sankaria, vanhat erimielisyydet ovat historiaa. Tällä kertaa ohjelman kohokohta oli Brahmsin kolmas sinfonia, jonka Abbado johti aikoinaan myös ensimmäisessä konsertissaan Filharmonian taiteellisena johtajana. Konsertin ensimmäinen puoli kuului puolestaan Kolja Blacherille. Alunperin ohjelmassa oli vain Kurt Weillin konsertto viululle ja puhaltimille, johon Abbado vielä viime hetkellä lisäsi Bachin cembalokonserton viululle. Hirveän surullista nähdä Abbadon vähitellen hyvästelevän tämän maailman. Pitkän sairauden jälkeen hänen terveytensä on nyt vakaa, mutta laihat reuman vääristämät kädet ja aina pienentyvät silmät kertovat eri tarinaa. Abbadolla on muistoissani aivan erikoinen paikka. Neljätoistavuotiaana soitin hänen johdollaan ensimmäistä kertaa Gustav Mahler Jugendorchesterissa. Niin, ylipäätään ensimmäistä kertaa sinfoniaorkesterissa – sitä ennen olin soittanut vain Juniorijousissa! En koskaan unohda ensimmäistä tutti-harjoitusta, jossa hän johti Varesen Arcanan. En voinut uskoa korviani, että tälläiset äänet ovat ylipäätään mahdollisia. Ohjelmassa oli myös shokeerava Schönbergin Survivor from Warsaw ja Frieden auf Erden. Näin sain äkkilähdön orkesterimaailmaan ja saman tien Wiener Schuleen. Siitä alkoi myös rakkauteni Abbadoon ja sinfoniseen musiikkiin.

Seuraava viikko Berliinissä oli kahden lejjonan mahtinäytös. Simon Rattle johti Brahmsin toisen pianokonserton, solistina Daniel Barenboim. Ohjelman alkuun Rattle valitsi erinomaisen Kurt Weillin 7 Kuolemansyntiä, jotka Kirschschlager lauloi mielikuvituksellisesti, keikaillen ja rohkean teatraalisesti. Barenboimin ja Rattlen välinen jännitys oli tuntuva. Olihan Barenboim Rattlen kanssa “finalisti” kun Berliinin Filharmonikot etsivät uutta ylikapellimestaria kuusi vuotta sitten. Barenboim on vastapainoksi kehittänyt Berliinin Staatskapellen orkesterin vanhenevasta itäorkesterista kansainväliselle huipputasolle. Hänen johtama Berliner Festspiele, jossa hän ja Staatskapelle ovat pääosassa, on ollut jo monta vuotta vaikuttava esitys hänen uskomattoman monipuolisesta ja kunnianhimoisesta urasta. Ohjelmassa on esimerkiksi kaikki Mahlerin sinfoniat, iltapäivisin Barenboim soittaa kaikki Beethovenin pianosonaatit ja viikonloppuna johtaa Parsifalin ja Rosenkavalierin ja vaikka mitä muuta.

Sesongin viimeinen ohjelma kuului Pierre Boulezille. Hänen valitsemaansa ohjelmaa kuulee valitettavasti erittäin harvoin, vaikka kaikki teokset ovatkin jo klassikoita: Bartokin 4 orkesterikappaletta, Schönbergin 5 orkesterikappaletta, Webernin 6 orkesterikappaletta ja Alban Berin 3 orkesterikappaletta. Vaativa ohjelma niin orkesterille kuin yleisöllekin. Boulezin minimalistinen ja perfektionistinen tyyli sai kappaleet loistamaan taituruudellaan. Vaikea uskoa, että hän on jo yli 80-vuotias!

Kölnin koesoiton voitettuani on asemani Berliinissä myös vähän muuttunut. Olen nyt melkein samanarvoinen kollega – enkä enää avustaja tai akatemia-opiskelija. Sesonki on nyt päättynyt, mutta soitan vielä viimeiset kolme konserttiani Filharmonikoiden kanssa Aix-en-Provencin ooperafestivaalilla.

Uusi kölniläinen kollegani, Geoffry Whartonin, on sopinut jo kanssani ensi vuoden aikataulun. Kaksi sinfoniaohjelmaa kuukaudessa ja paljon oopperaa. Ennen joulua ohjelmassani on jo Figaro, Freischütz, Hänsel und Grätel, Pagliacci, Italiana in Algeri ja Cavagliera Rusticana. Velvollisuuksiini kuuluu noin 24 vuoroa (siis harjoitusta tai konserttia) kuukaudessa. Siinä pitäisi vielä jäädä aikaa käydä parikin kertaa Ramallah:ssa.

Viimeksi muuten kun matkustin Palestiinaan, paluumatkalla lentokentällä minua pyydettin avaamaan viulukoteloni. Nuori israelilainen turvatarkastuksen työntekijä katsoi viulua avuttomasti ja kysyi minulta: onko minulla muitakin sähköisiä laitteita mukanani kuin tämä tässä?

Ennen koesoittoa Kölnissä olin vielä viime vuonna myös hakenut London Symphony Orchestraan. Minut valittiin – neljän muun hakijan kanssa – koeajalle. Lontoossa tämä tarkoittaa että minut ja nämä neljä muuta viulistia kutsutaan useamman kerran soittamaan viikon tai parin verran orkesterissa minkä jälkeen yksi meistä valitaan loppusuoralle eli todelliselle koeajalle. Tämä prosessi voi kestää yli kaksi vuotta! Olen juuri nyt viikon Lontoossa valmistamassa Moskovan ja Pietarin konsertteja Gergijevin kanssa. Orkesteritodellisuus on Englannissa aivan eri maailmaa kuin Saksassa. Ensinnäkin, orkesterimuusikoilla ei ole kuukausipalkkaa – poikkeuksia ovat vain BBC Symphony ja Covent Garden ooppera. Palkka lasketaan täsmälleen sen mukaan miten paljon kukin muusikko on soittanut, siis freelance-periaatteella. Tämä tarkoittaa että työn määrän voi sopia erittäin joustavasti, mutta lopputuloksena työtä on yleensä kammottavan paljon paitsi ehkä niillä onnekkailla, joilla on paremmin ansaitsevat puolisot. Kolmen harjoituksen päivät eivät ole poikkeus. Sairaustapauksessa orkesteri maksaa vain muutaman päivän ajan 50 punnan korvauksen, äitiyslomaa saa vain kuusi viikkoa. Lontoon vuokrahintoja tarkkaillessa ei laiskottelu tietenkään ole juurikaan vaihtoehto.

Asun tämän viikon Lontoossa erään tuttavan luona. Ensimmäisenä iltana harjoittelin vielä seuraavan päivän ensimmäistä harjoitusta varten – kirjastonhoitaja oli lähettänyt minulle kaikki alkuperäiset nuotit jo aikoja sitten Berliiniin. Harjoiteltuani jätin nuotit telineelle ja juttelin tuttuni kanssa jonkin aikaa keittiössä. Kun palasin huoneeseen lattia oli täynnä paperinpalasia ja tyytyväinen naapurin kissa nukkui sängylläni. Kissa oli raapinut Debussy:n Rapsodian nuotit (siis alkuperäiset LSO:n kirjastonuotit!) pikkuisiksi palasiksi. Kissat taitavat pitää ranskalaisesta musiikista! Kun kerroin kirjastohoitajalle, että naapurin kissa oli syönyt nuotit, hän ei millään halunnut uskoa tarinaani mutta löysi kuitenkin ylimääräisen stemman kirjastosta enkä onneksi joutunut maksamaan tuhosta.

Tampereen Sävel 2007 -kuorokatselmus 9.-10.6.2007

Olin viikonloppuna sattumoisin seuraamassa Tampereen Sävel -kuorokatselmusta. Katselmus on kansainvälinen amatöörikuorojen katselmus, jossa arvovaltainen kansainvälinen jury myöntää kuoroille diplomeita kultaisin, hopeisin tai pronssisin leimoin varusteltuina. Sunnuntaina kuulin katselmuksen loppukonsertin, johon jury oli valinnut ymmärtääkseni parhaiksi katsomiaan esityksiä.

Lauantai-iltana samalla festivaalilla esiintyi BBC Singers, joka on BBC:n ylläpitämä täysipäivänen ammattikuoro. Suomessa joku tuli maininneeksi Radion kamarikuoron lakkauttamisen yhteydessä, että hyvät amatöörikuorot voivat rikastaa kuoromusiikin kenttää ja osin korvatakin ammattikuoron.

Tämän katselmuksen loppukonsertin valossa asia näyttää päinvastaiselta. Kaikki kunnia taitavalle Rajattomalle, mutta matkijoita tuntuu riittävän ja sen kaltaisella popahtavalla kuoromusiikilla menee hyvin. Rytmimusiikille tai kansanmusiikille perustuvaa musiikkia oli paljon, kaikki muu kuoromusiikki käytännössä loisti poissaolollaan lukuun ottamatta paria poikkeusta. Musiikin monimuotoisuudesta puhutaan koko ajan, mutta erilaisuutta edusti tällä kertaa samuus, kuten voi todeta konsertin kuuluttajan juonnosta, jota tässä vapaasti mukaelen: ”Kuoromusiikin ei tarvitse aina olla tylsää ja mustavalkoista (sic!), vaan se voi olla myös tätä:” Ja sitten lavalle saapui ruotsalainen kuoro esittämään pop-kappaleen Aquarius Rajattomien ja muiden vastaavien yhtyeiden tyyliin. Vaikkakin kivasti, mutta takuulla tutusti ja turvallisesti.

Tapahtumassa oli paljon taitavia kaikenikäisiä amatöörilaulajia, joten kuoroinstrumentin käytön ja musiikillisen näkemyksen ei tarvitsisi jäädä kapealle sektorille. Lähinnä noloa vaivautumista aiheuttavat koreografiat eivät paranna vaikutelmaa. Lapsi- ja nuorisokuorot ovat eri asia, mutta ei lukiolaisvaiheeseen tarvitsisi jämähtää. Ei minusta lukiossa niin kivaa ollut, että haluaisin vieläkin, saati sitten yli kuusikymppisenä sillä fiilistellä. Mielikuvitusta ja uskallusta peliin, amatöörikuoroissa voi olla hämmästyttävää potentiaalia taiteellisesti mielenkiintoiseen ilmaisuun. Ei nuorienkaan ihmisten saati sitten varttuneempien kanssa tarvitse olla tekopirteänä kuin koulun kevätjuhlassa, vastuu on kuoronjohtajilla.

Tätä vasten BBC Singersin esitys, vaikkakin brittiläiseen tapaan hyvinkäyttäytyvällä ohjelmistolla, oli ilahduttavaa kuultavaa hölmösti kosiskelevaa ylimääräistä numeroa lukuun ottamatta. Jossakin päin maailmaa ammattimaista kuorolaulamista arvostetaan niin paljon että katsotaan tarpeelliseksi ylläpitää ammattilaulajien ammattikuoroa!

Säveltäjä Perttu Haapasen blogin avaus

Ylen kansainvälisen Maj Lind -pianokilpailun sivut 8.6.2007:

”Katso ja kuuntele voittajan kilpailusuorituksia koko kilpailun ajalta:
Kuuntele Sofya Gulyakin kamarimusiikkifinaalisuoritusta
Radiolähetys käsittelee Sofya Gulyakin suoritusta kamarimusiikkifinaalissa
Katso Sofya Gulyakin välieräsuoritusta
Radiolähetys käsittelee Sofya Gulyakin suoritusta välierissä
Kuuntele Sofya Gulyakin alkueräsuoritusta
Koostelähetys käsittelee Sofya Gulyakin suoritusta alkuerissä”

Juuri päättynyt Maj Lind -pianokilpailu oli ensimmäinen lajissaan, minkä suorituksia seurasin vain minimaalisen vähän. Suomessa on viime vuosina perustettu useita uusia kansainvälisiä kilpailuita kuten Maj Lind -pianokilpailu, viimeksi tuomaroinnin suhteen paljonkin keskustelua herättänyt Sibelius-kapellimestarikilpailu, Uuno Klami -sävellyskilpailu ja Sibelius -laulukilpailu.

Jos itse olisin perustamassa uutta kilpailua syitä siihen voisivat olla esimerkiksi: näkyvyyden hankkiminen itselleen/omalle instituutiolleen/edustamalleen taiteenalalle, uusien tähtien hankkiminen managereille ja edelleen heidän myymisensä yleisölle sekä tätä kautta instituutioiden jatkuvuuden turvaaminen sellaisena kuin ennenkin.

Millään järkevällä tavalla mieleeni ei tule, miksi pelkän taiteen takia perustaisin kilpailun. Tässä mielessä Amfionin sivuilla jäsen Junin siteeraama Helsingin sanomien otsikko on varsin kuvaava: ”Kilpailuun saatiin sittenkin korkeatasoisia nimiä.” Jos olisin kilpailua suunnittelevana kiinnostunut persoonallisista nuorista taiteilijoista tai taiteesta ylipäätään, voisin perustaa ennemminkin kurssin tai workshopin kuin kilpailun.

Suomen musiikkielämän kannalta lisääntyvät kilpailut ovat ehkä yritys pitää yllä klassisen musiikin nopeasti rapautuvaa yhteiskunnallista statusta. Paras tapa saada taiteelle näkyvyyttä tuntuu olevan palkinnon myöntäminen tai kilpailun perustaminen. Kun on kyse Suomen kaltaisesta pieniresurssisesta maasta, en usko tämän olevan hyvä tapa hyödyttää taiteen kenttää.

Tilanne vaikuttaa visiottomalta, mikäli taidemusiikki pystyy perustelemaan olemassaolonsa vain kilpailuiden tai palkintojen kautta. Tällöin ei yleisemmässä mielessä enää olla kovin kaukana Idolsista, varsinkin kun eri musiikkigenrejen samanarvoisuutta korostetaan Sibelius-Akatemiaa myöten minkä ehditään. Varmasti ne ovat samanarvoisia tässäkin asiassa.

Berliinin Filharmonikoita johtaneen Thielemannin outo Brahms-tulkinta.

Christian Thielemannin johtama Brahmsin ensimmäinen sinfonia sai tunteet kuohumaan. Yleisöstä kuului niin buu- kuin bravo-huutojakin. Thielemann on perisaksalainen, erittäin dominoiva kapellimestari, huhut kiertävät hänen oikeistopolitiikastaan. Read More →

Wiener Philharmoniker Gasse ja ruotsalaispommeja

Wienin Filharmonikot on varmaan maailman ainoa orkesteri, jota Berliinin Filharmonikot arvostavat kaltaisenaan, vaikka orkestereilla on valtavat eronsa. Silmiin – tai tarkemmin sanottuna korviinpistävin – ero on Wieniläisten täysin erilainen ääni-ideaali, joka alkaa jo wieniliäisoboesta, jonka kaltaista ei ole missään muualla maailmalla. Jousten sointi on Wienissä kompaktimpi ja yhtenäisempi, mutta sillä ei ehkä ole berliiniläisten rikkautta ja värikkyyttä. Wienin Filharmonikoiden keskuudessa istuu nykyään neljä naista (Berliinissä naisia on sentään 120 jäsenestä jo 16), tosin vasta yksi heistä on saanut kunnian olla myös Musikvereinin jäsen ja saa myös maininnan konserttiohjelmassa. Jäseneksi voi hakea vasta viiden vuoden orkesterityön jälkeen eikä jäsenyys ole missään tapauksessa itsestäänselvää. Wienin Filharmonialla on tässä mielessä erikoinen rakenne. Orkesteri on virallisesti Wienin valtionoopperan orkesteri, jolta orkesteri myös saa oopperaorkesterin palkat. Wienin Filharmonian siitä teki vasta orkesterimuusikoiden kesken perustama Musikverein, yksityinen herrojen clubi, joka on vastuussa orkesterin valtavasta menestyksestä sinofoniaorkesterina. Ehkä tämä selittää miksi Wieniläiset tekevät melkein kaksi kertaa enemmän töitä (40-50 Dienstiä eli harjoitusta tai konserttia kuukaudessa) kuin Berliiniläiset.

Wieniläiset kävivät ennen pääsiäistä konserttivierailulla Berliinissä – Brucknerin yhdeksäs Sinfonia Thielemannin johdolla. Orkesterin matkustaessa sillä on tapana ottaa mukaan viulunrakentaja, joka ennen jokaista konserttia puhdistaa ja huoltaa kaikki jousisoittimet. Soittimet matkustavat erikoisissa matka-arkuissa. Kuhunkin arkkuun mahtuu 10 viulua tai 4 selloa. Kun koko orkesteri on jo lounastauolla tai nukkumassa päiväuniaan, orkesterin viulunrakentaja kiillottaa vielä jokaikisen soittimen.

Berliinin ja Wienin Filharmonikot tekevät myös yhteistyötä Salzburgissa. Salzburger Osterfestspiele on Berliinin Filharmonian valtakuntaa ja kesällä Salzburg kuuluu puolestaan Wieniläisille. Eilen loppuneessa ohjelmassa oli Simon Rattelin johtama Wagnerin Rheingold ja kolme sinfoniakonserttia, joista Beethovenin Missa Solemniksen johti Haitink. Seuraavien vuosien aikana festivaalilla esitetään koko Nibelungin Ring yhteistyössä Aix-en-Provence:n festivaalin kanssa, jossa orkesteri esiintyy viime vuodesta lähtien joka kesäkuussa. Festivaalin ehdoton kohokohta oli mielestäni Yefim Bronfmanin fantastisesti esittämä Rachmaninovin kolmas pianokonsertto. Hänen rinnallaan Lang Langin tulkinta Prokofievin kolmannesta konsertosta oli merkityksetön.

Berliinin Filharmonikot ovat olleet Salzburgissa vieraina jo varmasti yli 30 vuotta. Joka vuosi harjoitusten tauolla tavataan Café Niemetz:ssä, jossa jo Mozart kävi kahvilla ja jossa neekerinpusut ovatkin ruotsalaispommeja. Lounas syödään Hotelli Sinisessä Hanhessa, jonka tarjoaman Wiener Schnitzelin tai Tafelspitzin kaltaista pitäisi etsiä kaukaa, iltapäiväkahvit ja pakolliset käsintehdyt Mozart-Kugelit ja Bach-Würfelit nautitaan 1703 perustetussa Café Tomasellissa (samassa rakennuksessa asui jonkin aikaa Constanze Mozart, W.A. Mozartin vaimo) tai Café Fürst:ssä ja illalla ahtaudutaan kodikkaaseen ravintola Triangeliin Wiener Philharmoniker-kujalla, jossa on vakituisesti varattu aivan liian pieni ihailijoiden ympäröimä pöytä orkesterin muusikoille. Kuulostaa hienolta, mutta pitää myöntää, että melkein kolmen viikon festivaalin aikana miljonäärien ja turistien valtaama Salzburg alkoi jo ahdistaa. Jokainen katu on nimetty Mozartin perheenjäsenten tai Wienin Filharmonian historian mukaan, jokaisessa ikkunassa mainostetaan niitä ainoita aitoja Mozart-kuulia ja heti vieressä Lang Langin tai Rolando Villazonin levyjä eikä maitokahvia saa tilattua jollei muista että sen nimi onkin Mélange.

Berliini on tänään unelmieni täyttymys!